Presidentiksi pyrkivä Mika Aaltola avaa päiväkirjamerkinnöissään ajatuksiaan eurooppalaisesta turvallisuustilanteesta ja ristiriitaisia näkemyksiään demokratiasta. Aaltolan vaalikirja havainnollistaa nykypolitiikan populistisen ja teknokraattisen logiikan limittymistä toisiinsa.
Heti ilmestyttyään lokakuun 2023 puolivälissä Havahtuminen–kirja on herättänyt kriittistä keskustelua Mika Aaltolan demokratiakäsityksistä. Aaltolan ajattelusta on esimerkiksi tunnistettu populistisia piirteitä, minkä voi nähdä olevan ristiriidassa hänen asemaansa ansioituneena tutkijana.
Tässä artikkelissa tarkastelen Aaltolan asiantuntija-aseman sekä hänen ajatustensa välistä jännitettä osana teknopopulistista poliittista logiikkaa. Artikkeli ei siis ole kirja-arvio, vaan käytän Havahtuminen-kirjaa teknopopulistisen logiikan ilmentymien havainnollistamisen apuvälineenä.
Teknopopulismilla tarkoitetaan politiikan tekemisen logiikkaa, jossa yhdistellään populististen ja teknokraattisten ideoita ja tyylillisiä piirteitä. Teknokratia ja populismi on perinteisesti ymmärretty vastakkaisina poliittisen toiminnan tyyleinä. Ensinnäkin, siinä missä populistit pyrkivät vetoamaan ”terveeseen järkeen” tai ”kansan” viisauteen, teknokraatit uskovat tutkittuun tietoon, asiantuntemukseen ja asiantuntijakoulutukseen.
Populistisen tyylin on mahdollista olla kielen sekä itsensä esittämisen suhteen räväkkää, teknokraateilta puolestaan odotetaan hillittyä käytöstä sekä muodollista ja tieteellistä kieltä.
Populismin ja teknokratian kahtiajakoa leimaa myös vaikutelmien ja tunteiden merkitys: kun populistit luottavat tunteisiin, kriiseihin ja uhkiin, teknokraatit tavoittelevat esiintymisessään neutraaliutta, rationaalisuutta ja vakautta.
Kaikkiaan teknokraattinen ja populistinen poliittinen tyyli voidaan nähdä monessa suhteessa toistensa vastinpareina. Vastakkaisuuksistaan huolimatta, Aaltolan vaalikirjaa lukiessa on mahdollista havaita, miten näitä kaikkia tyylillisiä elementtejä voi hyödyntää yhtäaikaisesti teknopopulistiseen logiikkaan nojautumalla.
Teknokratia: strateginen näkemys ja 30 vuoden kokemus
Pohjimmiltaan teknokratia sisältää ajatuksen, että yhteiskunnan hallinta tulisi keskittää niille, joilla on tarvittava tieto, koulutus ja asema. Vaalikirjassaan Aaltola korostaa asemaansa teknokraattina kuvaamalla toistuvasti ansioitaan tutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtajana. Ylipäätään valtaosa kirjasta koostuu osioista, joissa Aaltola pohtii ydinosaamisalueelleen kuuluvia kysymyksiä, erityisesti Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Asiantuntemustaan Aaltola esittelee seikkaperäisemmin muun muassa pitkän kokemuksen toistuvien erittelyjen, tieteellisten julkaisujen luetteloinnin ja johtamiskyvykkyyden kuvaamisen avulla. Aaltola luonnehtii myös useaan kertaan verkostojaan Suomen ja muiden maiden virkahenkilöihin, tutkijoihin, poliitikkoihin ja muihin ulkopolitiikan kannalta merkittäviin toimijoihin.
Aaltola pönkittää oman ajattelunsa järkiperäisyyttä myös tekemiensä sanavalintojen avulla. Kuten teknokraattiseen tyyliin kuuluu, Aaltolan käsitteellistykset sisältävät toistuvasti rationaalisuutta korostavia sanavalintoja, kuten strateginen, fakta, totuus, pragmaattinen, kausaliteetti tai realiteetti. Ihailtavana pitämäänsä toimintaa Aaltola kuvaa estoitta ”kylmän viileäksi”, “valistuneeksi” ja ennen kaikkea ”strategiseksi”.
Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa.
Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa. Aiempi tutkimus osoittaa, että vaikka tietoperusteisuus on poliittisissa päätöksenteossa tärkeä periaate, teknokraattisen asiantuntijavallan voi ajatella uhkaavan demokratialle ominaista moniäänisyyttä. Esittäessään, että politiikka voisi juontua suoraan tiedosta, teknokraattinen logiikka pyrkii korvaamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvat arvokamppailut, ideologiat ja ristiriitaiset intressit tehokkaalla hallinnoinnilla.
Ylipäätään tiedolliset yksinkertaistukset on nähty myös teknokratian ja populismin ideoiden keskinäisinä sillanrakentajina. Teknokratiaan ja populismiin liittyvissä poliittisissa konflikteissa ei ole kyse pelkästään ideologisten näkemysten välisistä ristiriidoista, vaan erityisesti syvemmistä episteemisistä ja ontologisista oletuksista. Nämä oletukset liittyvät kysymyksiin, mitä tieto ja tietäminen oikeastaan ovat. Vaikuttaakin siltä, että Aaltolan ”pragmaattinen” ja ”klassiseen realismiin” pohjautuvat näkemykset ovat omiaan tuottamaan myös populismille luonteenomaisia yksinkertaistavia ja vastakkainasetteluja lisääviä käsityksiä politiikasta.
Populismi: raikkaammat tuulet ja tunkkaiset hahmot
Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman. Tästä hankaluudesta huolimatta Aaltola onnistuu arvostelemaan kirjassaan toistuvasti selkeän populistiseen tyyliin ainakin ummehtunutta poliittista eliittiä, korruptoitunutta talouseliittiä, norsuluutorneissa vaikuttavaa yliopistoeliittiä sekä jälkimarxilaista kulttuurieliittiä.
Monin paikoin Aaltola käsittelee Suomen yhteiskunnallisia toimijoita, eli ”vakiintuneita piirejä”, ”latteina”, ”pölyisinä”, ”vähemmän raikkaina” ja ”jäätyneinä”.Aaltola toteaakin, että ”poliittinen järjestelmämme on rakenteellisesti vinoutunut, ja jos olisin populisti, sanoisin, että korruptoitunut.”
Vaikka Aaltola selväsanaisesti irtisanoutuu populismista, hän antaa lukemattomia kertoja ymmärtää, että suomalainen poliittinen järjestelmä on läpeensä korruptoitunut. Aaltola ehdottaakin, että ”suhmuroinnit [kuten Tiitisen listat] pitää tutkia ja poistaa”. Vastaavat viranomaisten legitimiteettiä kyseenalaistavat ja epäluottamusta herättävät vaatimukset ovat aiemmin olleet suosittuja erityisesti populististen liikkeiden keskuudessa.
Aaltola suomii myös erityisesti ”hapertunutta mediaa”, joka toimii epäilyttävänä ”politiikan portinvartijana” etsien ”negatiivisia huhuja ja lokaa” politiikan ”tuoreista kasvoista”, erityisesti Aaltolasta itsestään.
Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman.
Samoin ”vanhat poliittiset piirit”, eli perinteiset puolueet ja niiden ”partisaanit” sekä ”politrukit”, esitetään hyvin kielteisesti toimijoina, jotka yleensä rinnastetaan venäjämielisten ”trollien” ja ”bottien” kanssa samaan kategoriaan.
Teknokratian ja populismin ideat ovatkin pohjimmiltaan edustuksellisen demokratian ja sen vakiintuneiden instituutioiden vastaisia. Kuten populistit, teknokraatit ja teknopopulistit toisaalla, kirjassaan Aaltola pyrkii alituisesti kyseenalaistamaan median, puolueiden ja muiden politiikan välittäjien yhteiskunnallista merkitystä.
Kirjassa ”ummehtuneelle” ja ”tunkkaiselle” valtaeliitille löytyy myös ”raikas” vaihtoehto. Vuoden 2023 eduskuntavaalien alla ”raikkaiksi”, ”tuoreiksi” ja ”suoraselkäisiksi” vaihtoehdoiksi Aaltola luokittelee erityisesti ne ehdokkaat, jotka jakavat Aaltolan ulkopolitiikkaan liittyvät näkemykset. Presidentinvaalien lähestyessä Aaltola asemoi myös itsensä yhä selväsanaisemmin osaksi ”raikkaampia tuulia”.
Myös kirjan pääotsikon, ”havahtuminen”, voidaan nähdä limittyvän osaksi populistista retoriikkaa. Aaltola kuvaa havahtumisella sitä, miten ”Suomessa on käynnissä valpastuminen, selkeyden synty”, jossa suomalaiset ovat saavuttaneet ”havahtumisella” kadoksissa olleen oikean tietoisuuden ja kerääntyneet yhteisesti jaetun ulko- ja turvallisuuspoliittisen näkemyksen taakse.
Kielellisenä taivuttelukeinoina ”havahtumista” sekä sen synonyymeja ”valpastumista” ja ”heräämistä” ovat viime aikoina käyttäneet myös muun muassa koronapandemiaan liittyviin salaliittouskomuksiin perustuvat liikkeet sekä rokotteista kieltäytyneet ryhmittymät.
Teknopopulismi: yksi kansa ja oikea tieto
Havahtuminen-kirjan perusteella Aaltolan ajattelun voidaankin nähdä nojautuvan voimakkaasti teknokratiaa ja populismia yhdisteleviin teknopopulistisiin käsityksiin yhteiskunnasta ja demokratiasta. Näiden käsitysten voidaan pohjimmiltaan nähdä olevan ristiriidassa moniäänisyyden ja edustuksellisen demokratian vakiintuneiden instituutioiden kanssa, jotka ovat elintärkeässä osassa demokraattisissa yhteiskunnissa.
Paikoin Aaltola pyrkii kirjassaan diskursiivisesti puolustamaan demokratiaa, oikeusvaltiota ja moniäänistä kansalaiskeskustelua. Nämä Aaltolan demokratiamyönteiset periaatteet korostuvat hänen kuvatessaan autokraattisia epädemokratioita, etenkin Venäjää.
Tästä huolimatta Aaltolan ajattelua kuvastaa teknokratialle ominainen yksiääninen ajatus oikeasta tiedosta sekä populismin ytimessä oleva ajatus oikeasta kansasta. Aaltola toteaakin, että ”terveelle demokratialle on tunnusomaista kokonaisuudesta välittäminen ja eri poliittisten heimojen omien etujen työntäminen taka-alalle, koska on olemassa yksi Suomen kansallinen etu.”
Vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä.
Kirjassaan Aaltola esiintyykin yhtenäisyyden rakentajana. Aaltola kuvailee itseään ”informaatiosotien veteraaniksi” ja kertoo tavoittelevansa kansallisen ”liima-aineksen” muodostamista sekä myös vastustavansa ”repivää polarisaatiota”. Tästä ymmärryksestä ja näistä tavoitteista huolimatta Aaltola kuitenkin itse toistuvasti erottelee kansalaiset kahteen leiriin – oikein ajatteleviin ja väärin ajatteleviin.
Kun Aaltola puolestaan vaatii poliittiseen johtoon ”uusia tuoreita kasvoja, länteen ankkuroituneita Suomen lapsia” – siis sellaisia, jotka jakavat Aaltolan ulkopoliittiset näkemykset – hänen tavoitteensa on lopulta määritellä, miten ja kenen toimesta Suomea tulisi hallita.
Aiempi tutkimus antaakin viitteitä, miten populismi ja teknokratia pyrkivät yhdessä rajaamaan, ketkä kuuluvat kansalaisyhteiskuntaan, ketkä ovat oikeutettuja edustamaan kansaa, tekemään päätöksiä poliittisessa järjestelmässä ja määrittämään millä perustein päätöksiä tehdään.
Kaikkiaan Mika Aaltolan vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä. Mielenkiintoista tulee olemaan se, mihin Aaltolan teknopopulismille rakentuva kampanja tulee riittämään ja etenkin mistä äänestäjäryhmistä Aaltolan kannatus lopulta muodostuu. Tulevaisuudessa olisi tärkeää tarkastella myös, miten teknopopulismin logiikka laajemmin limittyy osaksi suomalaista poliittista kenttää ja siellä tapahtuvia kamppailuja.
VTT Ilkka Koiranen on tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koiranen tutkii Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa TEKNOPOP-tutkimuksessaan populististen ja teknokraattisten näkemyksien yhteyksiä julkisen mielipiteen muodostumisessa sekä niiden ilmenemistä julkisessa keskustelussa.
Artikkelikuva: Pexels / Pixabay
