Miksi ihmeessä Mannerheim-elokuva puhututtaa jo nyt ja miksi elokuvanteko Keniassa on niin hankalaa? kysyy Emilia Palonen, joka pohti ideologia- ja diskurssianalyysikurssin opiskelijoiden kanssa keskustelua uuden elokuvan pääosan esittäjän hahmosta – vaikka toki ei kukaan ollut vielä nähnyt YLE:n Suomen Marsalkka -elokuvaa. Taustalla oli Ernesto Laclaun artikkeli universaalismin ja partikularismin välisestä demokratialle välttämättömästä paradoksista, joka tulee hyvin ilmi myös Mannerheimin-myytissä. Sen perusteella elokuva ja siihen liittyvä debatti on sekä mahdoton että tärkeä.
Patsaanpystyttäjät?
Suurmiehistä tulee käsitteitä, joilla on oma merkkinsä julkisessa tilassa ja yhteisön muistissa. Poliittisella symboliikalla ja retoriikalla yläpidetyt myytit suurmiehistä kuvaavat kunnioitusta ja suuruutta henkien omasta henkilöstään ja erityispiirteistään irrotettuja kyseenalaistamattomia hahmoja. Siksi suurmiehiä kunnioitetaan usein näköispatsailla, konkreettisen realistisesti. Mannerheimikin on valokuva seinällä tai pronssiin valettu Marski hevosensa päällä.
Nettikeskustelussa usein peräänkuulutettiin historiaa ja totuutta. Vaikka näihin pyrittäisiin, kun kyse dokumentissakin on laajemman asian tiivistämisestä, aina löytyisi niitä, jotka kritisoivat sitä tapaa, jolla Mannerheimin tarina kerrottiin. Tulee mieleen vuonna 2002 Unkarin kansallissankarista muistolailla ”suurimmaksi unkarilaiseksi” nimetystä István Széchenyistä tehtyä historiallista pukudraamaa, joka politisoitui, kun elokuvaa sponsoroinut hallitus pyrki näkemään tämän valtiomiehen juuri oman poliittisen ryhmän sankarina.
Joissain kommenteissa toivottiin edes jonkinlaista ulkonäöllistä tai etnistä samankaltaisuutta nimiroolin näyttelijän ja historiallisen Mannerheimin välillä. On helppo kuvitella, että mikä tahansa Mannerheimin ruumiillistuma on lähtökohtaisesti epäilyttävä, onhan ”sielujen Mannerheim” niin tiukasti kiinnitetty myytiksi muuttuneeseen mielikuvaan henkilöstä kuvan tai patsaan takana, että mikään suora näköisesittäminen olisi mahdotonta ilman kaksoisolentoa. Kuitenkaan myöskään minkään piirteen esiin nostaminen tai mikään rinnastus ei tulisi kattamaan käsityksiämme siitä, minkälainen Mannerheim oli. Oikeastaan Mannerheim itsekin uhka(i)si universaalia Mannerheim-kuvaa.
Universaalihahmo ja erityisen symboli
Itse asiassa Mannerheim on yksityiskohtien yläpuolella oleva universaalihahmo, ja juuri siksi jokaisen yksityiskohdan korostaminen – suomenruotsalaisuus, aatelisuus, maahanmuuttajuus, seksuaalisuus – voidaan nähdä loukkaavan tai rajoittavan yleistä, jota Mannerheim edustaa. Pitkälle vietynä siis myös ”Suomen kansaa”, onhan Mannerheimin hahmo ollut keskeinen kansanyhtenäisyyden symboli.
YLE:n rahoittamassa elokuvassa Mannerheimin tarina tuotetaan ilmeisesti korvaavuuden, metonymian kautta. On väitetty, että juoni seuraa Mannerheimin tarinaa, mutta yksityiskohdat korvataan toisilla. Toiseksi henkilöksi puettuna on ehkä helpompi ymmärtämään Mannerheimin omaa tarinaa myytin takana.
Toisaalta korvaavuus tuottaa Mannerheimin tarinasta tulee universaalitarina. Silloin ”universaalisuus” tarkoittaa sitä, että Mannerheimin tarina erityinen voidaan rinnastaa toisiin. Hänestä tulee pääosan esittäjän mm. Gandhiin tai Nelson Mandelaan rinnastama hahmo. Toisaalta rakkaustarinana Mannerheimin tarina on yleispätevä ja jokaiselle mahdollinen samastumiskohta. Tämä paljastaa, että Mannerheim-myytti ei olekaan pelkästään universaalinen: Mannerheim, vaikka toimiikin yleisenä kansan yhdistäjänä, on kuitenkin ainutkertainen. Hän on Suomen Marsalkka ja edustaa erityistä ja erillistä itsenäistä Suomea. Universalismia ja partikularismia ei voi täysin irrottaa toisistaan: Mannerheim on siis samaan aikaan universaalihahmo ja erityisen symboli.
Uutta kulttuuripolitiikkaa vai pelkkää kansallisuutta?
Kulttuuripolittisesti on kiinnostavaa, että elokuvan julkisin varoin rahoittamiseen liittyviä ongelmia on tullut ratkaistua viemällä elokuvan tuotanto Keniaan. Perinteisesti kulttuuripolitiikka on keskittynyt taiteiden tukemiseen – usein myös kansallista itsetuntoa nostattaen. Maailma muuttuu ja kulttuuripolitiikan yhdeksi painopisteeksi on noussut kulttuuritalous. Millaisia ratkaisuja talouskriisi vuoksi keksitäänkään kulttuurialalla ja sisällöntuotannossa? Ja millaisia tahtoisimme keksittävän. Pukudraamatuotanto on aika iso bisnes Unkarissa: jos sellaista genreä ja heimosukulaisuutta kaivataan, seuraava Marski-elokuva voitaisiin kenties tuottaa siellä. Samoin elokuvaa voisi pohtia pidemminkin kehitysyhteistyön, globalisaation ja monikulttuurisuuden näkökulmista, jotka ovat myös kulttuuripolitiikan kannalta kiinnostavia.
Jos ajatellaan, että Marski on nimenomaan yhtenäisen Suomen symboli ja kansallisen identiteetin perikuva, tällainen ’sektorikeskustelu’ vie kansallisen yhtenäisyyden nimittäjänä toimineen Mannerheimin aivan uusille urille. Käsite ’Mannerheim’ on niin tiukasti kiinnitetty kansallisen identiteetin tuottamisen prosesseihin, että häntä ei monen mielestä voida niistä noin vain irrottaa avaamaan uusia keskusteluja tai ajankohtaisia huomioita edes suomalaisuudesta. Kuitenkin taiteen tarkoituksena on juuri haastaa meitä pohtimaan asioita uusista näkökulmista. Ja usein juuri taiteen keinoilla päästään haastamaan omia vakiintuneita käsityksiämme.
Demokratian ydin
Politiikassa tyypillistä on merkitysten kiinnittäminen tai muuttaminen. Elokuvasta käytävässä keskustelussa paljastuu vakiintunut ja vallalla oleva tapa ajatella Mannerheimista ongelmattomasti suhteessa suomalaisuuteen. Se myös paljastaa kuinka suomalaisuus ei kuitenkaan ole ongelmaton.
Demokratia ja politiikka tarvitsevat ’tyhjiä merkitsijöitä’, universaaleja samaistumisen kohteita tai yhteisiä nimittäjiä, joiden erityispiirteet katoavat, kun ne kantavat laajoja merkitysryppäitä. Jokainen universaali on kuitenkin myös erityinen – myyttinen suurmies on historiallinen henkilö omassa ristiriitaisuudessaan. Yhteisiä nimittäjiä, suurmiesmyyttejä ylläpidetään, mutta samalla ne uusiutuvat, sillä niiden merkityksien ketjut muuttuvat ajan ja diskursiivisen kentän muutoksen kautta.
Skandaalissa on hyviä puolia: julkisestikin rahoitetun taiteen keinoin Suomen, suomalaisuuden ja globaalin kontekstin merkityksistä käydään tunteikastakin keskustelua. Debatti – ja se kuinka jokin erityinen vuorollaan ottaa hetkellisesti universaalin paikan – on avain demokratiaan, samaistumisen mahdollisuuteen ja yhteisönluomiseen.
Yhteinen horisontti
Kiistakin edellyttää jonkinlaisen yhteisen tilan ja horisontin. Ilman jaettuja puheenaiheita ei olisi kiistaakaan. Mannerheim määritellään keskustelussa yhä uudestaan rinnastamalla nimi eri asioihin. Erilaisissa diskursiivisia muodostelmissa esiintyvät myytit liittyvät laajempaan horisonttiin, jota voidaan kutsua imaginaariksi. Tämä viittauskohde määrittää laajemman yhteisön ja diskursiivisen kentän rajoja.
Nyt käyty keskustelu on ylipäänsä mielekästä vain kentällä, joka tunnistaa Mannerheimin osana kansallista myyttiperinnettä ja tietynlaisia me-diskursseja. Tässä keskustelussa yhteinen, lopullisesti määrittelemätön ja paikoin keskustelussa piiloutuvakin viittauskohde on oletus jaetusta vaikkakin muutosalttiista suomalaisuudesta.
Palonen ja Jouni Tilli ovat kääntäneet suomeksi Ernesto Laclaun artikkeli ’Universalism, Particularism and the Question of Identity’ (esim. kirjassa John Rajchman, toim.: The Identity in Question Routledge, 1995). Artikkelia ei ole vielä julkaistu.
