Humanitaariset kampanjat ja epätasa-arvoa paljastavat uutiset ovat esimerkkejä mediasolidaarisuudesta. Solidaarisuutta on mediassa yhä enemmän, mutta toisaalta se uhkaa rapautua hektisessä maailmassa.
Kaarina Nikunen: Media Solidarities – Emotions, Power and Justice in the Digital Age. Sage, 2019.
Jos jotain on pääteltävissä Politiikasta-lehdessä julkaistavista juttusarjoista, solidaarisuus on tekemässä paluun tai uuden nousun, poliittisesti ja tutkimuksellisesti. Pidän tätä kehitystä ilahduttavana.
Käsitteenä solidaarisuus, kuten vaikkapa patriarkaattikin, kalskahtaa helposti vähän vanhahtavalta. Viime aikoina vallalla olleen näennäisen epäpoliittisuuden vastapainoksi nämä poliittisen painolastinsa ylpeästi mukanaan kantavat käsitteet ovat raikas tuulahdus.
Solidaarisuus on tekemässä paluun.
Kaarina Nikusen Media Solidarities -kirja on tervetullut kontribuutio solidaarisuuskeskusteluun, sillä se valottaa ansiokkaasti median roolia solidaarisuuksien tuottajana ja ylläpitäjänä viiden empiirisen tapaustutkimuksen kautta. Tämä yhtäaikaisen humaani ja kriittinen teos näyttää mitä siitä seuraa, että erilaiset solidaarisuuden ilmaukset ja mielikuvat nousevat julkisuuteen median välityksellä ja media herättää tunteita kierrättäessään ja muokatessaan solidaarisuuden ilmauksia.
Mediassa ilmaistaan solidaarisuutta
Yksinkertaisimmillaan Nikunen määrittelee kirjan johdannossa solidaarisuuden jaetuksi sitoumukseksi haastaa epäoikeudenmukaisuus ja sosiaalinen haavoittuvuus ja työskennellä niiden poistamiseksi. Mediasolidaarisuus puolestaan tarkoittaa erilaisia mediatuotteita, jotka ilmaisevat tai vahvistavat solidaarisuutta. Tällaisia mediatuotteita voivat olla esimerkiksi humanitaariset kampanjat, ihmisoikeuksiin ja hyväntekeväisyyteen keskittyvät tv-ohjelmat ja elokuvat sekä epätasa-arvoa paljastavat uutiset. Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.
Nikunen rakentaa tapaustutkimukset käsitteellisten ulottuvuuksien ympärille, niin että kirjan eri luvut korostavat kukin erityisesti yhtä mediasolidaarisuuksien ulottuvuutta. Näin piirtyy esiin monipuolinen kuva siitä, miten mediasolidaarisuuksia voidaan ajassamme ymmärtää tuotannon, mielikuvituksen, tunteiden, jakamisen ja todistamisen sekä osallistumisen käsitteiden avulla.
Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.
Kirjan tutkimusote paikantuu mediatutkimuksen niin kutsuttuun eettiseen käänteeseen, joka on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Nikunen viittaa Jonathan Ongiin, jonka mukaan moraalis-eettinen käänne on järisyttävä muutos pois naiivin positiivisesti yleisöjen toimijuuteen suhtautuvista relativistisista tutkimustraditioista.
Kyseiseen käänteeseen kuuluu muun muassa kriittisyys hyvää asiaa ajavia mediakuvastoja kohtaan, joita ovat esimerkiksi humanitaristiset kampanjat. Suomessa esimerkiksi Noora Kotilaisen väitöskirja on hyvä esimerkki tämän tyyppisestä tutkimuksesta, vaikka paikantuukin eri tieteenalalle.
Solidaarisuus ymmärretään monella tavalla
Mediatutkimuksen eettiseen käänteeseen linkittyvän tutkimuskeskustelun lisäksi Nikunen osallistuu postkoloniaalisiin ja kriittisiin feministisiin solidaarisuuden teoretisointeihin. Näistä tutkimusperinteistä ammentaen saavutaan solidaarisuuden käsitteeseen, joka ei pyri olemaan universaali vaan kaikkia ihmisten välisiä eroja paremmin huomioiva.
Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä. Samaan tapaan feministitutkijat puhuvat feminismin sijaan feminismeistä, korostaakseen eri ajattelun traditioiden moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monikkomuoto irrottautuu sekä universaaliuden että puhdasoppisuuden vaateista.
Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä.
Dissonantti solidaarisuus hylkää universaaliuden ja samanlaisuuden vaatimukset. Se syntyy yhteistyössä eikä oletetun samankaltaisuuden seurauksena. Jos eroja ja olemassa olevia valtasuhteita ei huomioida, solidaarisuuden käytännöt ja ilmaukset päätyvät lähinnä vahvistamaan näitä valtasuhteita.
Valtasuhteiden huomioiminen ja yhteistyön tekeminen eroja navigoiden vaatii kovaa työtä. Nikunen ei käsittele eksplisiittisesti sitä, miten solidaarisuus voisi toimia metodologisesti tutkimuksessa. Erinomaisen esimerkin siitä, miten eroja ja valtasuhteita tarkasti huomioiva solidaarisuus voi toimia käytännössä tutkimusprojektissa — ja miten hankalaa se on — saa Sophie Harmanin Seeing Politics -kirjasta (2019), joka käsittelee elokuvan tekemistä tutkimusmenetelmänä.
Hankalat solidaarisuudet sulkevat ulos
Niin sanotut hankalat solidaarisuudet pilkahtelevat siellä täällä kirjassa, mutta niiden äärelle ei pysähdytä tarkemmin. Lukijana olisin suonut aiheelle laajempaa käsittelyä.
Yhtäältä tarkoitan hankalalla solidaarisuudella sitä, että solidaarisuutta on usein paljon helpompi osoittaa kivoille, kuin haastaville tyypeille. Tämä näkyy keskusteluissa, joissa vaaditaan milloin keneltäkin, esimerkiksi feministeiltä, rodullistetuilta tai vammaisilta, mukavampaa argumentointia tueksi asettumisen ehtona.
Mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.
Toisaalta hankala solidaarisuus ei ole humaania, avointa ja inklusiivista vaan pieneen me-ryhmään rajautuvaa. Kuten Tuija Saresma kirjoittaa, kapeaa ryhmäsolidaarisuutta esiintyy varsin paljon ja mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.
Hiukan leikkimielisesti olen joskus kehitellyt setäsolidaarisuuden käsitettä. Se on yhdenlainen ulossulkevan solidaarisuuden muoto, jossa solidaarisuus ei kohdistu heikommassa asemassa oleviin vaan suuntautuu kohti valta-asemia ja valtaapitäviä. Joillakin median edustajilla on oma erityinen roolinsa setäsolidaarisuuden tuottajina.
Mureneeko solidaarisuus yksilöiden maailmassa?
Aikamme mediasolidaarisuuksia määrittää keskeinen paradoksi. Yhtäältä sosiaalinen ja globaali vastuu ovat mediassa esillä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä media tuo kaukaisen kärsimyksen lähelle yhä välittömämmin. Toisaalta solidaarisuus rapautuu jatkuvasti uusliberalismin ja tihentyvän yksilökeskeisyyden seurauksena, kun moninaiset solidaarisuuden ilmaukset ja eletyt todellisuudet loitontuvat toisistaan.
Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät. Tähän liittyy myös Teppo Eskelisen esittämä ajatus siitä, miten talouteen liittyvät ajatustavat rapauttavat solidaarisuutta.
Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät.
Media Solidarities lisää ymmärrystämme niistä moninaisista tavoista, joilla media vahvistaa tai rapauttaa solidaarisuutta. Erityisesti digitaalisen median aikakaudella äärimmäisen nopeasti kiertävät solidaarisuuksien ilmaisut herättävät tunteita.
Mutta usein toimintainto laantuu yhtä nopeasti kun se syttyykin. Tässä mediasolidaarisuuksien paradoksi kohtaa aktivismin paradoksin, josta Rebecca Solnit kirjoittaa Hope in the Dark –kirjassa (2006): kun välittömiä tuloksia ei näy tai tulokset eivät ole riittävän suuria, aktivismi tai solidaarisuus lopahtaa.
Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt. Solnitin tapaan Nikunen jäljittää muutoksia kärsivällisesti eikä sorru kyynisyyteen, vaan näkee mahdollisuuksia ja toivoa erilaisissa aktivismin muodoissa.
Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt.
Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa. Kriittisen tutkijan otteella hän kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että solidaarisuuden ilmaukset voivat toimia myös osana alistavia rakenteita. Toisin sanoen niissä ei itsessään ole mitään puhdasta tai hyvää.
Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa.
Solidaarisuudet asettuvat aina materiaaliseen kontekstiin ja esiintyvät sosiaalisissa, poliittisissa, kulttuurisissa ja medioituneissa rakenteissa. Median logiikkaa ja rakenteita koskevista huomioista on mahdollista tehdä rinnastuksia myös akateemiseen maailmaan. Päällimmäisenä herää kysymys, ovatko tutkijoidenkaan tuottamat ideat ja tuotteet nykyisellään kestäviä ja reiluissa oloissa luotuja?
Saara Särmä on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.
