Fossiilisten polttoaineiden ja teollisen sivilisaation välillä on kohtalonyhteys, mutta koronaviruskriisi vahvistaa kuoppaista siirtymää kohti uusiutuvia energialähteitä. Öljykuplaa puolustetaan lähes millä hinnalla hyvänsä.
Huolimatta kaikista kriiseistä ja varoituksista – 1970-luvun alun öljykriisi, Rooman klubin Kasvun rajat-raportti vuodelta 1972, Kioton sopimus vuodelta 1992 ja Pariisin sopimus 2015 – noin 80 prosenttia maailman kokonaisenergiankulutuksesta tulee edelleen fossiilisista polttoaineista, aivan samoin kuin 70-luvun alussa. Samaan aikaan kulutuksen absoluuttinen määrä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi.
Globaalin kaupan ja logistiikan myötä se, missä fossiilisten polttoaineiden kulutus tapahtuu, on muuttunut jonkin verran. Rikkaat maat ovat puhdistaneet varsinkin sähköntuotantoaan ja ostavat suuremman osan kulutustuotteistaan teollistuvilta mailta, joissa puolestaan fossiilisten polttoaineiden kulutus on kasvanut. Teollisuuden painopiste on siirtynyt, ja kulutus ja tuotanto eronneet pidempien välimatkojen päähän toisistaan.
Nyt koronakriisi on muodostumassa saranakohdaksi, joka voi muuttaa kohtalonyhteyttä tavalla, johon aiemmat kriisit ja ponnistelut eivät ole pystyneet. Toki muutoksen yksityiskohdat ja lopputulos ovat vielä epäselviä, koska itse kriisi on yhä käynnissä.
Öljymarkkinoiden kehitys on kartellien historiaa
Tilanteen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on useita. Taustan loi öljyntuotannon tilanne pandemian alkaessa. Kuten vuoden 2008 jälkeisen finanssikriisin hoitokeinot osittain heikensivät yhteiskuntien kykyä vastata pandemiaan, myös öljyalalla aikaisemmat ongelmien hoitokeinot johtivat tilanteeseen, joka pahentaa nykyisen kriisin vaikutusta.
Tavanomaisen öljyn tuotanto ei juurikaan ole kasvanut vuoden 2005 jälkeen – jotkin tutkimukset pitivät tuotantohuippua yhtenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen. Suurin osa tuotannon kasvusta on sen jälkeen tullut Yhdysvaltain ei-tavanomaisesta tuotannosta eli särötyksestä (fracking), jonka määrä kasvoi lähes nollasta aina 9 miljoonaan barreliin päivässä.
Öljynviejät tavoittelevat kahta asiaa: mahdollisimman suurta markkinaosuutta ja mahdollisimman korkeaa hintaa. Tavoitteissa on ristiriita, koska markkinaosuutta ei voi puolustaa, jos joku muu myy halvemmalla.
Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.
Koko öljyn teollisen käytön ajan ristiriitaa on hallittu erilaisin yhtiöiden, valtioiden ja valtioliittojen ylläpitämin kartellein. Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.
Keinot ovat vaihtuneet, mutta öljyn tuotanto ja myynti on 1800-luvulta tähän päivään globaalilla tasolla ollut suunnitelmataloutta – toki myös suunnitelmaa vastaan pullikoivia tahoja on aina ollut. Suunnitelman ydin: pitää öljyn hinta riittävän tasaisena, jotta kysyntä vetää, ja riittävän korkealla, jotta tuottajat hyötyvät. Ensin kartelli oli öljy-yhtiöiden ja pankkiirisukujen käsissä (kuuluisimpina Rockefellerit ja Rotschildit).
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi “seitsemän sisaruksen” (Esso, Mobil, SoCal, Texaco, Gulf, BP ja Shell) kulta-aika, kunnes OPECin voimistuminen 70-luvulla siirsi aloitteen valtionyhtiöiden käsiin. Nykyään jopa noin 80 prosenttia öljyvarannoista ja yli puolet tuotannosta on valtiollisten yhtiöiden hallussa.
Suunnitelma pettää: historian ensimmäinen negatiivinen öljyn hinta
Saudi-Arabialla on OPECin valta-aikana ollut muita enemmän rahkeita niin tuotannon lisäämiseen kuin myös rahaa sen rajoittamiseen eli keinot niin markkinaosuuden valtaamiseen kuin hintojen vakauttamiseenkin. Vuonna 2016 se onnistui hallitsemaan hinnan laskua saamalla sekä OPECin että Venäjän yhtä aikaa laskemaan tuotantoaan. Syntyi epävirallinen OPEC+.
Koronaviruksen globaalien vaikutusten alkaessa Saudi-Arabia tavoitteli uudelleen tuotannon laskua. OPEC+ kuitenkin hetkellisesti murtui alkukeväästä 2020, kun Venäjä ei yllättäen suostunutkaan tuotannon leikkaamiseen. Näin pandemian iskiessä öljymarkkinoilla oli jo hintaa laskeva tarjontapaine. Kun pandemia sitten heikensi öljyjalosteiden kysyntää jopa kymmenillä prosenteilla, syöksyi tynnyrihinta holtittomasti.
Asiasta tuli maailmanlaajuinen uutinen, kun yhden yhdysvaltalaisen öljylaadun hinta kävi hetkellisesti jopa negatiivisena – eli myyjä oli valmis maksamaan ostajalle, jotta tämä ottaisi öljyä vastaan. Syy kummaan tilanteeseen oli lopulta yksinkertainen: Negatiivinen hinta koski sopimuksia tietystä öljylaadusta (WTI) toimitettuna tiettyyn paikkaan – Oklahomaan – jossa kaikkien varastojen tiedettiin jo olevan täynnä.
Juuri siellä juuri sillä hetkellä ostajilla ei ollut mahdollisuutta ottaa öljyä vastaan, koska ei ollut säiliöitä, mihin sen laittaisi. Tuottajien ei puolestaan kannata sulkea tuotantoa liian nopeasti, koska tuotannon keskeyttäminen voi aiheuttaa varannoille vahinkoa ja uudelleenkäynnistäminen voi olla kallista.
Negatiivinen hinta koski siis vain pientä osaa öljymarkkinoista, mutta melko jyrkkä ja äkillinen pudotus nähtiin muuallakin. Esimerkiksi Suomen pääasiassa ostaman Urals-öljylaadun hinta on ollut suhteellisesti vakaimpia käyden 20 dollarin alapuolella.
Hinnan ja kulutuksen putoaminen osuu pahimmin niihin öljynviejiin, joiden tuotantokustannukset ovat korkeat ja joiden talous muutenkin on heikko. Arvioissa Nigeria, Ecuador, Algeria ja Irak on mainittu merkittävinä kärsijöinä – näissä maissa jopa yli puolet vientituloista muodostuu öljystä, Irakissa hurjat 98 prosenttia.
Suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi.
Myös vauraampi öljynviejä on vaikeuksissa, jos sen budjetti on laadittu korkeiden öljytulojen varaan. Esimerkiksi useiden Persianlahden maiden kuten Omanin ja Iranin yhteiskuntarauha on vaarassa, kun öljytulot kärsivät. Sama ongelma on muutenkin kriisiytyneellä Venezuelalla.
Rikkaimpiin viejämaihin vaikuttaa jälleen markkinaosuuden ja hinnan kertolasku: taloudellisille menetyksille on niilläkin kipurajansa. Saudi-Arabialla ja Venäjällä oli omien arvioidensa mukaan riittävästi puskuria jonkinlaiseen hinnan laskuun, mutta niillekin kevään pudotus oli liikaa, vaikka Venäjä on ilmoittanut selviävänsä vuosia jopa 30 dollarin tynnyrihinnasta. Yhdysvalloissa energiasektori pitää presidentti Donald Trumpia omana suorana edustajanaan.
Niinpä suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi. Tavoitteena oli jopa 20 prosentin leikkaus tuotantoon. Tätä kirjoitettaessa tuotannon leikkaukset ovatkin kohottaneet ja vakauttaneet öljyn hintaa 30 dollarin paikkeille.
Tuotantohuippu vai kulutushuippu?
Öljyn kulutus on toipunut ensimmäisen hurjan laskun jälkeen. Palaako se enää vuoden 2019 tasolle vai onko saavutettu kulutushuippu? Ja olisiko siis pikemminkin kysynnän (peak demand) kuin tuotannon huippu (peak oil) syynä kulutushuipun saavuttamiseen?
Kuluttajan kykyyn ostaa öljyä vaikuttavat paitsi öljyn hinta myös kuluttajan tulot. Tämän koronakriisi on tuonut rajusti esiin. Ratkaisevaa ei ole hinta vaan se, onko tuotteeseen varaa (affordability).
Kansantalouden kannalta energian hinta voi nousta pitkäjaksoisesti vain, jos myös kuluttajien tulot nousevat. Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella. Erityisen ikävää on, että köyhimmillä ravintoon ja muuhun välttämättömään kuluu jo suuri osuus tuloista.
Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella.
Usein energia on osa tästä välttämättömästä, jolloin energialaskun nousu aiheuttaa nälkää. Edes polttoaineen hinnan romahdus ei auta, jos tulot ovat nolla, kuten monella koronakriisin uhrilla.
Tuottajalle geologiset tekijät puolestaan aiheuttavat lisäkustannuksia. Helpoimmin porattavissa ja jalostettavissa ollut öljy on tuotettu ensin, joten tuotantokustannuksilla on taipumus nousta, jollei teknologinen kehitys vastaavasti laske kustannuksia. Näin varsinkin uuden öljyn etsinnän ja käyttöönoton kustannuksilla (CAPEX), jotka ovat moninkertaistuneet 2000-luvun aikana.
Yhdessä nämä taloudelliset ja geologiset tekijät johtavat siihen, että kanava, jossa öljyn hinta on yhtä aikaa riittävän halpa kuluttajille ja riittävän korkea tuottajille, kaventuu. Hinta saisi molempien puolesta olla myös vakaa, jotta investoinnit olisivat järkeviä. Sahaava hintakehitys pudottaa toisinaan kuluttajia, toisinaan tuottajia pois pelistä heikentäen koko sektoria.
Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja.
Näin sekä kysynnän huippu (affordability’n menetys) että tuotannon huippu (tuotantokustannusten nousu) vaikuttavat samaan suuntaan: seurauksena on sekä kuluttajille että tuottajille sopivan hintaputken mureneminen. Tämä on öljyalan varsinainen huoli, koska juuri vakaa hintaputki on ollut sen suunnitelmatalouden tavoite.
Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä, disinformaatiosta ja tutkimustiedon pimittämisestä, kuten ranskalaisen Matthieu Auzanneaun tuore öljyn geopolitiikan historia Oil, Power and War (2018) kertoo.
Öljykuplan puolustajat ja puhkaisijat
Myös sijoittajien luottamus öljyyn on heikentynyt. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pörssinoteeratut öljy-yhtiöt ovat maksaneet tuottoisia osinkoja. Tulos on perustunut pitkälti korkeaan hintaan samaan aikaan, kun kustannuksia on pidetty alhaalla minimoimalla CAPEX-kuluja, joita koronakriisin myötä ennustetaan leikattavan jopa 80 prosenttia.
Tämä ei tietenkään ajan mittaan paranna tulosedellytyksiä. Lisäksi sijoittajia hermostuttavat onnistuneet kampanjat sijoitusten vetämiseksi pois (divestment), uusiutuvien energialähteiden jatkuvasti alentuva hinta ja viimeisimpänä uhkana oikeudenkäynnit öljy-yhtiöitä ja ylipäätään fossiilienergian käyttöä vastaan jopa niinkin lähellä kuin Virossa. Tupakkaoikeudenkäyntien tapaan kantajat esittävät, että öljy-yhtiöt ovat markkinoineet tuotteitaan tietoisina niiden aiheuttamista terveydellisistä ja ympäristövahingoista, erityisesti ilmastonmuutokseen liittyen.
Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.
Oikeudenkäyntejä on odotettavissa lisää, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset pahenevat ja paljastukset energiayhtiöiden ilmastonmuutosta koskevan tiedon pimittämisestä lisääntyvät. Jo tammikuussa sijoittajapiirejä hätkähdytti värikkään mediahahmon Jim Cramerin lausunto talouskanava CNBC’llä: “Öljyala on loppu”.
Toisessakin vaakakupissa on kuitenkin paljon painoa. Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.
Sijoitusten näkökulmasta “öljykupla” riippuu luottamuksesta, jonka horjumista sen paremmin presidentit Trump ja Putin kuin Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmankaan eivät saa näyttää.
Paluu ympäristölle tuhoiseen energiapolitiikkaan
Esimerkkinä voi tarkastella keinoja “normaaliin” palauttamiseen Yhdysvalloissa. Särötystuotannon nousu perustui osaltaan sille, että tuotanto on vapautettu suuresta osaa ympäristölainsäädäntöä. Yksi särötystuotannon julkisista salaisuuksista on sen mittavat paikalliset ja globaalit ympäristöhaitat.
Paikalliset haitat johtuvat särötykseen käytetyistä kemikaaleista ja valtavasta vedentarpeesta. Jonkin verran esiintyy myös särötyksen aiheuttamia maanjäristyksiä. Globaali haitta puolestaan on karkaava metaani, jota uusimpien tutkimusten mukaan pääsee särötyksestä ilmakehään huomattavasti enemmän kuin aiemmin on arvioitu; kenties juuri särötysmetaani selittää osaltaan yllättäen kasvaneita metaanipitoisuuksia.
Nyt koronakriisin myötä loppujakin esteitä raivataan, sillä samankaltaisia ympäristösäännösten löyhennyksiä on toteutettu myös Kiinassa. Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille. Lista toimenpiteistä on hengästyttävä: autojen päästörajoitteita on höllennetty, ympäristöministeriö ei enää vaadi raportteja päästöistä ja saasteista eikä rankaise rikkomuksista, öljy-yhtiöiden rojalti-maksuja ja valtion maiden vuokria on poistettu, hiilenpolton päästöstandardeja on laskettu, putkistojen rakentamista on nopeutettu ympäristönäkökohtia sivuuttamalla, tukea uusiutuville energiamuodoille on leikattu ja niin edelleen.
Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille.
Yksittäisten toimenpiteiden lisäksi on varmemmaksi vakuudeksi annettu presidentin määräys (executive order), jonka mukaan viranomaisten on selvitettävä, minkä sääntöjen löyhentäminen tai purku edistää talouden elpymistä ja tehtävä tällaisista purkamisista pysyviä. Huomiota ovat herättäneet osavaltioissa tehdyt säädökset kovennetuista seurauksista protestoijille ja mielenosoittajille.
Muutosten tarkoitusta kuvaa myös Kanadassa – joka sivumennen sanoen on suhteellisesti ottaen suurin fossiilisten polttoaineiden tuotannon tukija – Albertan osavaltion energiaministerin paljastava lipsautus: “Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”
Tätä taustaa vasten on yllättävää, että hyvästä syystä fossiilimyönteisenä ja uusiutuvaskeptikkona pidetty kansainvälinen energiajärjestö IEA on myös johtajansa Fatih Birolin suulla painottanut, että koronakriisi on käytettävä tilaisuutena siirtyä pois vanhasta “normaalista”. On “laserinterävästi” keskityttävä päästöjen vähentämiseen ja käytettävä elvytys uusiutuvaan energiaan. Paljon huomiota sai Oxfordin yliopiston 200 talouden huippuasiantuntijalle tekemä kysely, jossa vastaajat pitivät nimenomaan “vihreitä” elvytystoimia myös talouden kannalta parhaina.
“Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”
EU:n vihreän kehityksen ohjelman ja koronaelvytyksen yksityiskohdat ovat vielä epäselvät: viitteitä on niin nurinkurisesta panostuksesta maakaasuun kuin kunnianhimoisemmasta suuntautumisesta uusiutuviin energialähteisiin.
Mitä muhii pinnan alla?
Pandemian yhteydessä on muistutettu peukalosäännöstä, jonka mukaan kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.
Koska energiainfrastruktuuri on monimutkaista ja hidasliikkeistä, kenties merkittävimpiä ovatkin uutiset siitä, miten uusiutuvat energiamuodot ovat kriisikevään aikana vallanneet tilaa fossiilisilta. Kun esimerkiksi uusiutuvaa sähköntuotantoa rakennetaan lisää ja samaan aikaan kysyntä laskee, jää nimenomaan fossiilista tuotantoa käyttämättä.
Samasta syystä vaihtelevan uusiutuvan sähkön osuus on hetkittäin ollut kevään mittaan eurooppalaisissa sähköverkoissa korkeammalla kuin vaihtelevalle tuotannolle on ylipäätään pidetty mahdollisena. Nämä infrastruktuuriset muutokset ja opit voivat kantaa myös kriisin jälkeen.
Kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.
Tärkeä on ollut myös huomio siitä, missä määrin yksityisten kuluttajien liikkumisen, kuten autoilun, lentomatkailun ja muun kulutuksen vähentäminen lopulta on vaikuttanut niin öljyn kulutukseen kuin kasvihuonekaasupäästöihinkin. Vaikka alimmillaan yksityisauto- ja lentoliikenne olivat monissa maissa käytännössä loppuneet, odotetaan vuotuisten hiilidioksidipäästöjen alenevan vain joitakin prosentteja.
Tämä korostaa teollisen yhteiskunnan rakenteiden, infrastruktuurin, roolia. Kuluttajien käytöksellä on tärkeä merkitys, mutta pitkäkestoisiin ja vielä suurempiin energiankulutuksen muutoksiin ja siten päästövähennyksiin tarvitaan infrastruktuurin rakennemuutosta.
Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.
