Opettajan roolista yliopistossa

Yliopisto-opettaja on parhaimmillaan opas, joka avaa tiedon ovia ja mahdollistaa oppimisen. Opetuksen tarkoituksena ei ole pelkästään siirtää tietoa opiskelijoille vaan myös kehittää heidän taitojaan ja sivistystään.

Suomen yliopistot ovat murroksessa. Vähenevät resurssit luovat painetta opetuksen järjestämiseen uudella tavalla, ja opetuksen laatuun kiinnitetään enenevissä määrin huomiota. Joidenkin mielestä olemme paradoksaalisessa tilanteessa: pitää saada aikaan enemmän ja parempaa yhä vähemmillä resursseilla.

Opetuksen laadun merkitys kasvaa myös lukuvuosimaksujen takia. Maksava ”asiakas” osaa vaatia rahoilleen vastinetta, kuten esimerkiksi Britanniassa. Samalla korkeakoulujemme on erotuttava maailman muista paremmin ranking-listoilla sijoittuneista korkeakouluista.

Lukuvuosimaksujen aiheuttama paine laadun parantamiseen heijastuu kaikkeen korkeakouluopetukseen, vaikka nuo maksut (nyt) kohdistuvat vain EU-/ETA-alueen ulkopuolelta tuleviin. Vaikka samalla kurssilla on kahden kerroksen väkeä, on opetuksen oltava laadukasta kaikille. Toisaalta yliopistohallinto kannustanee enenevissä määrin koko opetushenkilöstöä yhä parempiin suorituksiin.

Osa tätä prosessia ovat pedagogiset opinnot, joita opetushenkilökunnalta odotetaan yhä yleisemmin. Opintojen katsotaan osoittavan opettajan pätevyyden ja takaavan opetuksen laadun.

Pedagogisten opintojen suhde opetuksen laadun parantamiseen riippuu kovin näiden opintojen omasta laadusta. Kuinka ylipäätään motivoida mahdollisesti vuosikymmeniä opettaneita tuollaisiin opintoihin samalla, kun heiltä vaaditaan yhä enemmän tutkimustuloksia ja hallinnollisia tehtäviä?

Jokainen opetustilanne on erilainen kuin aikaisemmat – samaa jokea ei voi ylittää kahdesti.

Edellä mainitut asiat mielessä tämä artikkeli pohtii yliopisto-opettajan roolia. En ole ratkaissut opetuksen laadun parantamiskysymystä, mutta tarjoan oman näkemykseni siitä, miten sitä voisi lähestyä.

Tarkoitukseni on olla osa keskusteluketjua, jonka toivon jatkuvan. Keskusteluni pohjana ovat henkilökohtaiset opetuskokemukseni Suomessa, Britanniassa, Saksassa ja Etelä-Koreassa.

Opetus käytännön taitona

Opetus on käytännön toimintaa. Se tapahtuu tietyssä tilassa ja ajassa, vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja jokainen opetustilanne on erilainen kuin aikaisemmat – samaa jokea ei voi ylittää kahdesti.

Opetus käytännön toimintana tuo esiin pragmatismin. Pragmatistisessa lähestymistavassa kokemusten jakaminen on tärkeää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kaikkea ei tarvitse kokea kantapään kautta ja analogioista voi oppia.

Toki pedagogiset teoriat ovat tärkeitä, mutta ne merkitsevät enemmän opetuksen tutkimisessa kuin itse opettamisessa. Fysiikan teoriat selittävät meille, miksi polkupyörä pysyy pystyssä. Nuo teoriat eivät kuitenkaan auta itse ajotilanteessa. Kyseessä on käytännön tieto. Eron tieteellisen ja käytännön tiedon välillä ymmärsi jo Aristoteles.

Pedagogiset teoriat auttavat meitä ymmärtämään ja selittämään opetusta, mutta ne eivät välttämättä auta jossakin konkreettisessa opetustilanteessa. Jälkimmäisissä korostuu aikaisempi kokemus, tilanneherkkyys ja -taju muiden taitojen lisäksi (esim. empatia).

Pragmatismia seuraten ymmärrän opetuksen olevan käytännön taito, jonka parantamisessa sen monipuolinen harjoittaminen on merkittävässä roolissa.

Kurssien suunnittelu

Käytännön tietotaidon merkitys tulee ilmi jo kurssien suunnittelussa. Erityisesti opetusuransa alkuvaiheessa oleva kohtaa monia haasteita.

Kurssista vastaavan on usein päätettävä lähes kaikesta kurssiin liittyvistä asioista. Jopa otsikon tulkinta jää opettajan vastuulle. Ei ole itsestäänselvää, miten otsikko tulisi ymmärtää ja mitä sen alle kuuluu.

Tälläinen vastuu ehkä jopa pelottaa, mutta sen voi nähdä tilaisuutena. Vastuu tarkoittaa myös vapautta valita sisällöt ja innovoida. Esimerkiksi itse muutin yhden seminaarikurssin roolipelisimulaatioksi.

Usein opetusuransa aloittavilla on hankalaa myös se, että he saavat opetettavakseen kursseja, joista heillä on vähäiset aikaisemmat tiedot. Tosin kokenutkin opettaja voi joutua vastaavaan tilanteeseen vaihtaessaan työpaikkaa tai tieteenalan opetustarpeiden muuttuessa. Tällöin kokenut ja vasta-alkaja kohtaavat saman haasteen: on ensin opetettava itseään riittävästi, jotta voi opettaa muita.

Opetuksen tarkoitus ei ole monologin pitäminen vaan muiden oppimisen auttaminen.

Oma ratkaisuni on turvautua tutkimustaitoon. Onnistunut opetus ja sen suunnittelu ovat samankaltaista toimintaa kuin onnistunut tutkimus. Ne pohjautuvat eksplisiittisiin tavoitteisiin, teorioihin, metodologiaan ja indikaattoreihin.

Hyvä suunnittelu auttaa sekä opiskelijoita että opettajaa. Osallistujat tietävät mitä odottaa. Opettaja hyötyy suunnittelusta erityisesti pitkien ja laajojen kurssien kohdalla. Ilman hyvää suunnittelua on riski, että kurssi ei muodosta yhtä kokonaisuutta vaan kokoelman irrallisia osia.

Suunnittelu kannattaa aloittaa kysymällä, ketä opettaa ja mitä osallistujien tulisi tietää teemasta kurssin loputtua. Samaan aikaan tulisi pohtia, mitkä asiat ovat tärkeitä kyseisessä teemassa, minkälaisia siirtyviä taitoja (transferable skills) haluaa osallistujien harjoittavan kurssin substanssin lisäksi ja miten järjestää kurssin käytännössä.

Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, koska aina täytyy päättää mitä tuoda osaksi kurssia ja mitä jättää sen ulkopuolelle. Näille valinnoille pitää kuitenkin olla järkevät perustelut.

Siirtyvät taidot

Substanssin lisäksi kurssit ovat mahdollisuuksia kehittää siirtyviä taitoja, mikä on yhä tärkeämmässä roolissa työelämävalmiuksia ajatellen. Joskus niistä puhutaan käsitteillä ”mukautuva osaaminen” tai ”valmiudet”.

Pitkällä aikavälillä sellaiset siirtyvät taidot kuten tiedon löytäminen ovat tärkeämpiä kuin tiedon muistaminen. Ideaalitilanteessa jokaisella kurssilla opiskelijat kehittävät siirtyviä taitoja uuden tiedon oppimisen lisäksi.

Siirtyviä taitoja harjoitetaan enemmän kuin moni huomaa. Tämän esille tuominen ja tiedostaminen selventävät opiskelijoille, miksi kursseilla tehdään tai ei tehdä jotakin. Näin he myös osaavat paremmin arvostaa kurssin sisäisiä valintoja.

Siirtyvien taitojen harjoittaminen voi tapahtua ilman erityisjärjestelyitä. Esimerkiksi kontaktiopetuksen eli kasvokkain tapahtuvan opetuksen taustalla olevan kirjallisuuden jakaminen etukäteen edellyttää opiskelijoilta suunnittelu- ja ajankäyttötaitojen sekä tieteellisen tekstin lukutaidon käyttämistä.

Käymällä kirjallisuutta läpi ennen kontaktiopetusta opiskelijat käyttävät tutkimus- ja tulkintataitojaan sekä kykyään erottaa tärkeät ja relevantit asiat vähemmän tärkeistä asioista. Edellisen taidon harjoittaminen ei onnistu, jos kurssikirjallisuus on liian niukkaa. Vieraskielinen kirjallisuus kehittää lisäksi kielitaitoa.

Kontaktiopetus tulisi ymmärtää mahdollisuutena sekä tulkita relevanttia kirjallisuutta ja materiaaleja että esittää kysymyksiä. Sen tarkoitus ei ole informaation jakaminen. Kontaktiopetuksen laatu on kyseenalainen, jos opiskelija voi oppia saman pelkän tallenteen kautta.

Kontaktiopetuksen ymmärtäminen tulkintana on osa näkemystäni yliopisto-opettajan roolista. Kurssien suunnittelussa se merkitsee ajan varaamista kysymyksille opetuksen lomassa. Kehotan opiskelijoita keskeyttämään ja kysymään asiaa käsiteltäessä, ei jälkikäteen.

Kattavien kalvojen jakaminen ei palvele opiskelijoiden etua.

Opetuksen tarkoitus ei ole monologin pitäminen vaan muiden oppimisen auttaminen. Luennoilla sokraattinen dialogi on yksi tyylikeino muodostaa vastavuoroisuutta isonkin yleisön kanssa.

Samalla osallistujat voivat harjoittaa siirtyviä taitoja. Kysymällä ja kommentoimalla kontaktiopetuksen aikana opiskelija harjoittaa julkista esiintymistä, argumentaatiotaitoja ja itseluottamusta.

Myös muistiinpanojen tekeminen kehittää valmiuksia, mutta yksityiskohtaiset kalvot vievät osallistujalta tuon tilaisuuden. Visuaalisten apuvälineiden käyttö kannattaa rajata selkeään tarpeeseen.

Useat tai tekstiä täynnä olevat kalvot johtavat helposti ajatukseen, että kaikki pitää kirjoittaa ylös. Vaihtoehtoisesti valmiit kalvot korvaavat omat muistiinpanot tai poissaolot. Näin voi kuulemma keskittyä paremmin itse luentoon, mikä on sinällään ymmärrettävä ajatus.

Kattavien kalvojen jakaminen ei kuitenkaan palvele opiskelijoiden etua. Muistiinpanojen tekeminen on itsessään merkittävä valmius, ja sitä tarvitaan todennäköisesti erityisen paljon juuri ensimmäisissä työpaikoissa valmistumisen jälkeen (toki myös myöhemmin). Muistiinpanojen tekeminen jatkuu digiaikakaudella.

Samalla muistiinpanojen tekeminen on erinomainen oppimistyökalu. Se edellyttää samanaikaisesti kuuntelemista, kuullun ymmärtämistä ja sen tulkintaa, merkittävien asioiden tunnistamista ja niiden kirjaamista ylös lyhyesti tavalla, joka mahdollistaa niiden ja asiayhteyden muistamisen jälkeenpäin.

Aivomme toimivat moniajolla muistiinpanoja tehdessä, mutta prosessoitavat tehtävät tukevat toisiaan. Tutkimukset osoittavat jopa, että käsin tehdyt muistiinpanot ovat tehokkaampi tapa oppia kuin tietokoneella tehdyt. Tällöin aivojen moniajoon tulee uusi elementti: kirjainten muodostaminen näppäimen painamisen sijaan.

Yliopisto-opettajan rooli

Näen yliopistossa tapahtuvan opetuksen muuna kuin ”opettamisena”. Se on enemmän oppimisen mahdollistamista ja auttamista.

Suomeksi ”ohjaus” ei liene paras termi. Tarkoitan enemmän englanninkielistä käsitettä ”guidance” kuin esimerkiksi ”supervision”, jota ohjaus myös tarkoittaa ja jona se yleensä ymmärretään. ”Neuvominen” ei vastaa tarkoitustani. ”Opastaminen” ei taida olla luontevin suomenkielinen käsite tässä yhteydessä, mutta se kelvannee.

Käsitykseni selkeytyy pohdittaessa oppaiden roolia esimerkiksi museoissa. Pohjois-Amerikassa käytetään usein termiä ”interpreter”, tulkitsija. Oppaiden tai tulkitsijoiden rooli on ohjata ja informoida, tuoda esiin näkemyksiä, vastata kysymyksiin ja muutoinkin tulkita käsillä olevaa materiaalia ja aineistoa.

Parhaat oppaat inspiroivat, motivoivat ja sytyttävät halun oppia lisää. Monesti oppaat myös haastavat ennakko-oletuksia tuomalla esiin jotakin, mikä saa yleisön miettimään jo tietämäänsä uudessa valossa.

Kaikki tuo tapahtuu ottamalla nimenomaan yleisö (kurssin osallistujat) huomioon. Aivan kuten opas, myös luennoitsija tai seminaarin vetäjä on paikalla muita, ei itseään varten.

Tuossa interaktiossa on hyvä tiedostaa, että jokaisella on oma taustansa, kiinnostuksen kohteensa, elämäntilanteensa ja käsityksensä tulevaisuudesta. Toki erityisesti massaluennon aikana näitä on hankala huomioida konkreettisesti, mutta jo tiedostaminen on hyvä asia.

”Opettajaopas” ei ole paikalla miellyttääkseen yleisöä. Olisi edesvastuutonta, jos hän olisi yleisön marionetti. Se olisi kohtalokasta opetuksen sisällön kannalta, oli kyseessä sitten kansainvälisen politiikan ja YK:n toiminta tai demokratian ymmärtäminen.

Ongelma on luonnollisesti se, että yleisöllä ei ole vielä ollut mahdollisuutta reflektoida käsillä olevaa asiaa tai teemaa samalla tavoin kuin opettajaoppaalla. Yleisöhän on tullut oppimaan jotakin uutta.

Tässä mielessä oppaalla on vastuu varmistaa relevanttien materiaalien ja legitiimien tulkintojen kattavuus. Samalla osallistujia tulee rohkaista ajattelemaan asiaa itse, keskustelemaan ja perustelemaan kannat huolellisesti. Opetus onkin tällöin tiedon ”kulutusta” ja sen ”tuottamista”.

Opettajaoppaalla on myös mahdollisuus auttaa yliopiston jälkeisessä elämässä. Koulutuksessa painotetaan sisältöä, mutta se ei saisi hämärtää yliopiston sivistävää tarkoitusta yhteiskunnassa. Koulutus ja sivistys eivät ole synonyymejä.

Opettajana en osallistu suosituimmuuskilpailuun vaan oppimisen mahdollistamiseen.

Kuuntelemalla opiskelijoita, osoittamalla luottamusta heitä kohtaan ja pitämällä heitä tasavertaisina opettajaopas voi olla opiskelijoille avuksi ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tässä mielessä opettajaoppaan tehtävä on holistinen. Tässä onnistuminen riippunee paljolti opettajaoppaan omasta elämänkokemuksesta ja persoonasta. Olisi hyvä, jos hänkin oppisi opetustilanteissa vaikkakin eri asioita kuin opiskelijat.

Epäviralliset, kontaktiopetuksen ulkopuoliset keskustelut ovat ainakin oman kokemukseni mukaan merkittäviä ja antoisia molemmin puolin. Ne ovat matalan kynnyksen tapa saada ja antaa palautetta.

Pitkällä aikavälillä nämä keskustelut auttavat vähentämään sukupolvien välisen kuilun merkitystä. Vuosi vuodelta opettajan ja uusien opiskelijoiden ikäero kasvaa, ja he elävät yhä erilaisemmissa sosiaalisissa maailmoissa. Vaikka tuo kuilu on vääjäämätön, sen kaventaminen on hyvä asia.

Lopuksi

Yliopisto-opettajan rooli on murroksessa osana yhteiskunnallista tilannetta ja yliopistojen resurssien leikkausta. Tämän roolin reflektointi auttanee yksittäisiä opettajia, mutta toivottavasti se ylläpitää myös keskustelua yliopistojen roolista yleisesti.

Käsitykseni yliopistossa ”opettavan” roolista kiteytyy oppimisen auttamiseen ja oppaana olemiseen. Omien ja minua vanhempien opettajien kokemusten kautta olen löytänyt oman tyylini, vaikkei se ehkä aina aukea opiskelijoille.

Toisaalta opettajana en tietääkseni osallistu suosituimmuuskilpailuun vaan oppimisen mahdollistamiseen. Tämä on tärkeää pitää mielessä yliopistojen pohtiessa yhä enemmän opiskelijapalautteen muotoa ja merkitystä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.