Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) oli melkoisen haasteen edessä, kun hän asteli pitämään kutsuvieraspuhettaan Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaariin huhtikuun 22. päivä. Hänen johtamaansa hallitusta on arvosteltu niin näkemyksen puutteesta, kasvun edellytysten leikkaamisesta kuin tulevaisuuden tuhoamisesta nimenomaan koulutukseen ja tutkimukseen liittyen.
Kansakunnan tiede-eliitin edessä pidetty puhe sisälsi sekä tuttuja retorisia elementtejä että uusia painotuksia. Näistä tärkeimmät liittyvät ajalla politikointiin. Aika on olennainen osa vallankäyttöä. Poliittinen toiminta tapahtuu ajassa, esimerkiksi päätösten valmisteluun ja asioiden perehtymiseen tarvitaan aikaa, jota yleensä on aina liian vähän. Aikaa ei saa tuhlata ”vatulointiin”.
Merkitystä on myös sillä, miten ajan rytmi ja suunta määritellään. Onko kyse tavanomaisesta, kronologisesti soljuvasta ajasta vai onko kyseessä poikkeustila, kriisi tai etsikkoaika, jota ei parane hukata? Täytyykö nyt katua? Onko tulevaisuus toivoa täynnä vai pakeneeko se? Näistä seuraa erilaisia tulevaisuuden tai menneisyyden nimissä esitettyjä vaatimuksia.
Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa.
Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa. Ei ole yhdentekevää, mitä tai keitä menneisyydestä milloinkin nostetaan esiin tai mitä kirjoitetaan ”historiaksi” ja minkä annetaan painua unholaan.
George Orwell määritteli asian osuvasti klassikossaan 1984: joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Tarkastelen, miten pääministeri Juha Sipilä sovelsi puheessaan ajan poliittisuuden eri ulottuvuuksia.
Mies, joka kihlaa menneisyyden ja tulevaisuuden
Kriittisen yleisön edessä aloitus on poikkeuksellisen tärkeä. Juha Sipilä lähtee liikkeelle turvallisesti arvojensa esittelystä:
”Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä tulevaisuuden rakentaminen näiden pohjalta ovat sekä minulle henkilökohtaisesti, hallitukselle että puolueelleni keskeisiä arvoja. Samoin keskeinen arvo on se, että pidämme huolen niistä, jotka eivät pysty itsestään huolehtimaan. Kahdeksaksi vuodeksi unohdimme yhden, itselleni erityisen tärkeän arvon, ylisukupolvisuuden. Olemme eläneet tulevien sukupolvien kustannuksella.”
Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä heikoimmista huolehtiminen ovat arvoja, joiden avulla reetori yleensä saa yleisönsä suotuisaan mielentilaan. Näin on erityisesti suomalaisessa kontekstissa, jossa koulutus ja vahva sosiaaliturva ovat olleet yhteiskunnan kulmakiviä. Koulutus rakentaa tulevaisuutta, heikoimmista huolehtiminen puolestaan vetoaa yleisön tunteisiin.
Vastaavasti arvoista syntyy laajeneva jatkumo (amplificatio) osien ja kokonaisuuden välillä (synekdokee). Kaikki Sipilän poliittisen todellisuuden ”osaset” jakavat yllä mainitut arvot.
Sipilä saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.
Pääministeri esittää itsensä päättäjänä, joka seisoo menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä. Aristoteleen neuvoja noudattaen Sipilä katsoo tulevaisuuteen ja opastaa yleisöään, koska hänen – ja samalla hallituksen ja keskustan – arvojensa läpi tuleva aika näyttää paremmalta kuin nykyisyys, menneisyydestä puhumattakaan.
Sipilä yhdistää kyseisiä arvoja, keskustaa sekä koko hallitusta. Hän saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.
Kyseiset arvot ovat kuitenkin myös potentiaalinen kompastuskivi, sillä nykyistä hallitusta on arvosteltu juuri heikoimmassa asemassa olevien kurittamisesta sekä lyhytnäköisestä leikkauspolitiikasta. Puhujan eetos ja sitä kautta koko puheen vaikuttavuus vaarantuvat, jos jo alussa vaikuttaa siltä, että hän puhuu yhtä ja tekee täysin toista. Toisaalta arvot ovat sen verran abstrakteja, että ne tarjoavat runsaasti turvallista liikkumavaraa.
On myös huomionarvoista, että aikajänteen ollessa juuri kahdeksan vuotta nuhteita saavat Matti Vanhasen (kesk.), Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) johtamat edelliset hallitukset. Hienovarainenkin itsekritiikki omaa puoluetta tai hallituskumppaneita kohtaan on yleensä tehokas retorinen keino. Siten voidaan luoda mielikuvaa itsestä mahdollisimman puolueettomana päättäjänä.
Kahdeksan vuoden jälkeen Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle.
Nyt kahdeksan vuoden jälkeen Juha Petri Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi omiensa ja vastustajiensa virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle. Vilpitöntä vaikutelmaa korostaa vielä se, että pääministeri vakuuttaa kysyvänsä itseltään ”joka ikinen päivä”, ”laitammeko Suomea kuntoon oikeassa järjestyksessä, riittävän nopeasti ja oikeita toimenpiteitä tehden”.
Tulevaisuusorientaatiota korostaa myös se, että leikkauksista puhutaan ”koulutussäästöinä”. Säästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana. Voidaan siis olettaa, että tulevaisuudessa ”säästöt” palautetaan yliopistoille korkojen kera.
Koulutussäästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana.
Erityisesti pääministeri nuhtelee ”meitä” siitä, että olemme unohtaneet yhden tärkeimmistä arvoista eli ”ylisukupolvisuuden”. Termissä yhdistyvät taitavasti menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Näin korostuu se, että nyt tehtävät päätökset eivät saa aiheuttaa katkosta sukupolvien ketjuun. Ei kai kukaan halua olla tuhoamassa kallisarvoista traditiota ja rapauttamassa tulevaa, niin kuin nyt pääministeri Sipilän mukaan saattaa käydä, jos toimeen ei tartuta?
Pääministeri ja sovinnon käsi
Sipilä ojentaa sovinnon kätensä yliopistoille. Hän sanoo ymmärtävänsä, että hallituksen ja tiedeyhteisön välinen luottamus on heikentynyt. ”Kipeät säästöpäätökset on kuitenkin nyt tehty”, pääministeri lohduttaa ja jatkaa, että kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden vuoksi tarvitaan hallituksen ja tiedeyhteisön vuoropuhelua.
Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!
Dialogi on kansainvälisen menestyksen edellytys, ilman sitä voimavarojen ”keskittäminen alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti” ei onnistu. Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!
Tehdäkseen kutsuaan houkuttelevammaksi pääministeri intoutuu kehumaan, että ”Suomen kaikki yliopistot kuuluvat noin neljän prosentin joukkoon maailman parhaita yliopistoja”. Yliopistot ovat lisäksi olleet ”koulutukselliseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kulmakivi”, mikä taas on perustunut siihen, että maan kaikki henkiset voimavarat on hyödynnetty mahdollisimman hyvin. Näin Sipilä haluaa olevan myös jatkossa.
Vastapuolen suuttumuksen tunnistaminen ja sovinnollisuuden rakentaminen ovat tehokkaita keinoja luoda siltoja. Siten reetori vaikuttaa yhteistyökykyiseltä ja jalomieliseltä.
Ottaen huomioon hallituksen käyttämät keinot herää toisaalta kysymys, seuraako mahdollisesta kutsusta kieltäytymisestä entistä kovempi kuritus. Julistihan jo Jeesuskin, miten käy etsikkoajan hukkaaville. Sellaiset murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.
Etsikkoajan hukkaavat murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.
Seuraavaksi pääministeri Sipilä jatkoi tieteen merkityksen korostamista. Hän teki sen kuitenkin retoriikalla, jossa rakentuu uudenlainen tapa syyllistää koulutus- ja tutkimussektoria sekä heikentää sen yhtenäisyyttä. Tämä tapahtui kolmessa vaiheessa.
Hajota ja hallitse!
Ensin pääministeri korostaa nimenomaan tieteen välineellistä merkitystä sekä luonnontieteiden ja teknisten alojen tärkeyttä. Vaikka hän myöntää, että yliopistolla on ”korkea sivistystehtävä” kasvattaa kansalaisia, joilla on ”luja arvopohja ja vastuu toimia ihmiskunnan parhaaksi”, puheen keskiössä on tekninen tiedonintressi. Tiede helpottaa elämää ja ratkaisee ongelmia:
”Vihreiden biotieteiden ja puhtaiden teknologioiden kehityksen ansiosta olemme siirtymässä maailmanhistorian valossa nopein askelin kohti merkittävästi vähemmän maapalloa kuormittavaa tuotantoa. Lääketieteen ja terveysteknologian ansiosta tuhannet ja tuhannet suomalaiset elävät arjessaan terveemmin ja paremmin nauttien elämästään pidempään.”
Sipilä jatkaa insinöörimäisesti, että informaatioteknologian ansiosta tiedonsiirto on nopeaa ja ”liikkumisen ja logistiikan älykkäät teknologiat vähentävät kustannuksia, ympäristön kuormitusta ja parhaimmillaan käsitystämme siitä, mikä on lähellä tai kaukana”. Pääministerin auvoisa visio on varsin vakuuttava: historia marssii kiihtyvin askelin kohti onnea ja menestystä.
Uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.
Pääministeri huomauttaa, että digitalisaatio ja teknologia ovat suuria kehityksen mahdollistajia, erityisesti ensin mainittu ”liittyy keskeisesti kaikkiin edellä viitattuihin megatrendeihin”.
Digitalisaatio ja teknologinen kehitys puolestaan perustuvat hänen mukaansa pääosin luonnontieteisiin. Täten uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa esimerkiksi humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.
Sipilän mestaroima roolijako korostuu entisestään hänen ehdotuksissaan tilanteen parantamiseksi. Pääministerin mukaan tiedeyhteisö saa periaatteessa tehdä painotuksensa itse – mutta vain periaatteessa, koska ”ei ole väärin sanoa, että puheeni alussa kuvatut sektorit – biotalous, cleantech, lääketutkimus- ja terveysteknologia, älykäs liikenne ja digitalisaatio ovat investointiemme ja uudistusten keskiössä”.
Toisin sanoen yliopistoilla on vapaus valita, kunhan ne valitsevat hallituksen haluamalla tavalla. Kyseessä on markkinauskovaisen retoriikan perusfiguuri: ”vapaus” tarkoittaa halua ja kykyä toimia markkinoiden ehdoilla. Totteleminen on suurinta vapautta. ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita”, julisti muuan Ihmisen Poika. ”On tehtävä valintoja ja tuettava innovaatiomyönteisten markkinoiden kehitystä”, kuuluttaa puolestaan pääministeri Sipilä.
Johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä.
Näin Sipilä soveltaa klassista hajota ja hallitse -oppia tiedeyhteisöön. Kuten muun muassa Niccolò Machiavelli korosti, johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä. Luonnontieteet mahdollistavat tulevaisuuden, niihin tulee panostaa; muut ovat lähinnä sivustakatsojia tai jopa taakka.
Ylisukupolvisuus ja syyllistämisen uudet ulottuvuudet
Toiseksi pääministeri Sipilä askartelee ylisukupolvisuudesta, etsikkoajasta ja luonnontieteistä huiman retorisen paketin. Vaikka parempi tulevaisuus on käden ulottuvilla, horisonttiin on kerääntymässä synkkiä pilviä:
”Viime päivien uutisistakin olemme havainneet, että luonnontieteiden suosio on romahtanut. Pelkään, että Suomi menettää mahdollisuuden olla edelläkävijä teknologisessa kehityksessä. Olen kantanut huolta matematiikan ja luonnontieteiden kiinnostavuudesta jo 1990-luvulta asti, ja huoleni kasvaa kokoa ajan. 15-vuotiaana tehdään päätöksiä, jotka ratkaisevat osaltaan jopa teollisuutemme tulevan kilpailukyvyn.”
Kehityksen nimissä puhuminen on usein käytetty tapa politikoida ajalla. Aika jäsentyy lineaariseksi jatkumoksi, jossa edetään jatkuvasti kohti parempaa. Dramatiikkaa puolestaan syntyy, kun Sipilä esittää nykyhetken katkoksena.
Suomi on tähän asti marssinut eturivissä; nyt into matematiikkaan ja luonnontieteisiin on kuitenkin laskenut tavalla, jonka seurauksena maa uhkaa jäädä kehityksen hännille. Etsikkoaika on valumassa hukkaan. Tilanne on niin herkkä, ettei vielä ole mahdollisuutta edes ”huokaista”, eikä ”paikalle voi jäädä hetkeksikään”.
Jo 90-luvulta liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.
Erityisen hätkähdyttävä on pääministerimme huomautus, että jo 15-vuotiaana tehdään ratkaisuja, joiden varassa Suomen teollisuuden kilpailukyky lepää. Ilmeisesti jo 1990-luvulta asti liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Nuorten lisäksi implisiittisesti syyllisiä ovat myös opettajat ja opinto-ohjaajat, jotka ovat päästäneet isänmaan toivot hiipumaan lisäarvoa tuottamattomille aloille. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.
Ratkaisujen painoarvo korostuu entisestään, kun pääministeri esittää oman versionsa hyvän kehästä. Sipilän mukaan kaikilla hänen mainitsemillaan tärkeillä sektoreilla ”suomalaiset tutkijat ja innovatiiviset yritykset ovat luoneet uutta, kehittäneet uusia toimintamalleja ja lisäarvoa asiakkaille ja viime kädessä kansalaisille.” Kyseessä on ”jatkuva ja väsymätön prosessi”, jonka tulokset generoituvat ”yhteiskuntaan takaisin muun muassa menestyvien yritysten ja niiden työntekijöiden maksamina verotuloina”.
Siinä missä esimerkiksi Pekka Kuusi korosti sosiaalipolitiikan merkitystä ja Pekka Himasen visioimassa hyvän kehässä hyvinvointi, talous ja ekologisuus paiskaavat kättä tavalla, josta syntyy kestävän kasvun malli, nykyhallituksen kehä on keskittynyt lähinnä vientiteollisuuden kilpailukykyyn. Sipilän retoriikassa uutta on kuitenkin ikään kuin biopoliittinen painotus: myös nuorten elämät täytyy ottaa haltuun, jotta luonnontieteiden voimalla käyvä dynamo pyörii riittävän suurilla kierroksilla.
Näin pääministeri soveltaa taidokkaasti puheensa alussa käyttämäänsä ylisukupolvisuus-termiä yleisönsä synnintunnon kasvattamiseen. Emme suinkaan ole maailmaan heitettyjä ilman vastuuta vaan jo nuoresta pitäen moraalis-taloudellisessa velassa niin tuleville kuin edellisille sukupolville.
Kuten Maurizio Lazzarato on todennut, nykyihminen on velkaantunut ihminen ja siksi sekä huonon omatunnon riivaama että kontrollin ja kurin alainen.
Alexandre Kojève puolestaan on huomauttanut, että tehokas tapa rakentaa auktoriteettia on esittää itsensä sellaisena, joka pystyy näkemään tulevaisuuteen. Johtaja nousee välittömien tarpeiden ja intohimojen yläpuolelle, toisin kuin hänen alamaisensa. Tällainen on myös Sipilä, arvojensa mittainen mies, joka on kantanut huolta kansakunnan tilasta jo useamman vuosikymmenen ajan. Hän on nähnyt jo kauan sitten, että etsikkoaika on tulossa.
”Miten ihmeessä tässä näin kävi?” – yliopistot tarkkailuluokalla
Kolmannessa vaiheessa pääministerin syyllistämisretoriikan huipentaa tuttu väite tuhlailuun ja tehottomuuteen sortuneista yliopistoista. Vaikka taloudessa näkyy hentoa valonkajoa, vastahakoisesti uudistuva Suomi on Sipilän mukaan jäänyt jälkeen tärkeimmästä ”viiteryhmästään” eli Pohjoismaista ja Saksasta. Sen vuoksi myös koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan liittyvät ”rakenteet ja toimintamallit on nyt uskallettava rohkeasti perata”:
”Mielestäni voi aiheesta kysyä, miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia lisäinvestointeja osaamiseen ja tutkimukseen. Tekesin, Suomen Akatemian ja korkeakoulujen rahoitusta lisättiin merkittävästi. Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvoivat vuoden 2005 noin 175 miljoonasta eurosta 360 miljoonaan euroon vuonna 2010. Vastaava kehitys tapahtui myös Tekesin osalta.”
Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa.
Myös pääministeri tekee ministerikollegoitaan seuraten yliopistosektorista syntipukin Suomen talousongelmiin. Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa, ja siksi ”lääkkeet” ovat olleet rajut. Pääministerin viesti maan korkeimmin koulutetuille on, että tutkimusprojektien pitää tuottaa taloudellista hyötyä nopeasti; viisi vuottakin on ilmeisesti liian pitkä aika.
Ottamatta kantaa kyseisten lukujen paikkansapitävyyteen tai taustoihin numerot ovat aina tehokas retorinen keino vedota yleisön ”järkeen”. Numerot ja tilastot antavat jämäkän tuen diplomi-insinööri Sipilän hallituksen väitteille tuhlailevista yliopistoista. Melkein 200 miljoonaa lisää viidessä vuodessa, ja silti olemme talouskurimuksessa. Täytyyhän yliopistoissa olla paljon vialla, kyllä leikkaukset ovat enemmän kuin ansaittuja!
Syyllistäminen korostuu entisestään, kun Sipilä vertaa yliopistoja metsäteollisuuteen, joka on hänen mielestään onnistunut uusiutumaan. Tällaisten tiennäyttäjien ansiosta luottamus Suomeen on pääministerin mukaan alkanut pienin askelin parantua. Toisin on kuitenkin akateemisen maailman kanssa, se on selvästi jäljessä sille asetetuista tavoitteista. Sen vuoksi Sipilä odottaa tiedeyhteisöltä uudistuksia instituutioihin ja käytäntöihin.
Jatkossa rima on asetettava aikaisempaa paljon korkeammalle niin ”tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta”, pääministeri opastaa. Entisenlaiseen velaksi elämisen perään ei enää kannata haikailla, sillä sitä on kokeiltu nyt lähes kahdeksan vuotta, hän jatkaa. Se on menneisyyttä, joka ei koskaan palaa. On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.
On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.
Sipilän mukaan yliopistoilla on kuitenkin edelleen hyvin ”kokonaisresursseja” verrattuna muihin maihin. Menestys ei siis ole rahasta kiinni. Sen sijaan julkisesta investoinnista pitää saada enemmän irti. Pääministeri paimentaakin yleisöään kääntämään katseet ”pelkästä rahan määrästä” rakenteisiin ja toimintamalleihin. Tämän vuoksi myös hallituksen OECD:ltä tilaama ulkopuolinen analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätön.
Epäluulo ja tarkkailun tarve näkyvät myös siinä, että vaikka Sipilä tunnistaa projektirahoituksen ongelmat ja ehdottaa resurssien kohdistamista pitkäjänteisesti suoraan yliopistojen huippututkimusyksiköille, hän esittää asian ikään kuin epäröiden kysymyksen muodossa – pitäisikö luottaa yliopistojen kykyyn mitata tutkimuksen relevanssia ja onnistumista itse? Ei sentään, koska ”keskeinen mittari on luonnollisesti se, millä tavalla yksityinen sektori tukee ja on kumppanina tutkimustoiminnassa”.
Hallitus, tuo luova häirikkö
Pääministerin hallitukselle määrittelemä rooli liittyy kiintoisasti puheen aikateemaan. Sipilä siteeraa terveystaloustieteen dosentti Pirjo Koivukangasta, joka on korostanut itävaltalaisamerikkalaisen taloustieteilijän Joseph Schumpeterin (1883–1950) lanseeraaman ”luovan tuhon” merkitystä myös tieteessä.
Schumpeterin teoriassa ”luova tuho” viittaa kapitalismin sisäsyntyiseen uudistumiseen. Siinä vanha rakenne tuhoutuu uuden ja paremman tieltä. Innovaatiot ovat kapitalismin tärkein mekanismi, ne pitävät talouden liikkeessä. Ne alentavat tuotantokustannuksia ja luovat voittoa. Näin uusi käy jatkuvaa kamppailua vanhaa vastaan.
Sipilän mukaan Schumpeter myös kutsui innovaattoria ”häiriköksi”, koska hän haastaa totutut tavat ja haastaa kehittymään. Tällaisen roolin pääministeri näkee myös hallituksellaan olevan:
”Schumpeterin tavoin hallitus pyrkii kyseenalaistamaan sellaisia toimintamalleja, jotka eivät toimi eivätkä tuota tavoiteltua lisäarvoa. Lukuisten julkista taloutta, työmarkkinoita, toimialojen sääntelyä ja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä koskevien päätösten jälkeen luottamus Suomeen on alkanut palautua – vaikkakin pienin askelin.”
Pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö.
Näin pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö. Se on onnistunut luovassa tuhossaan ja poistanut ”lisäarvoa” tuottamattomat rönsyt. Kovasta kritiikistä huolimatta julkishallinnon myllerrykset, leikkaukset ja normitalkoot ovat tuottamassa tulosta jo nyt.
Tällaista pääministerin mukaan siis tarvitaan myös tieteen saralla. Sipilä on machiavellimaisen ovela: luovan tuhon ajatus tuodaan peliin tiedeyhteisön jäsenen suulla. Koivukangas ei ole mikään ”kaiken maailman dosentti”!
Menneisyydestä kaivetut esimerkit kertovat paljon reetorin ideologiasta. Schumpeterin ajatusten hyödyntäminen sisältääkin paljon mielenkiintoisia implikaatioita. Luovan tuhon ulottaminen yliopistoihin kertoo ensinnäkin siitä, että niiden nähdään olevan yrityksenkaltaisia. (Tämä ei ole yllättävää, sillä Schumpeterille myös demokratia on kuin markkinat, joissa kamppaillaan äänistä – paras tarjous voittakoon.) Sen lisäksi yliopistot ovat epäilyttäviä.
Schumpeterin mukaan sosialismi korvaa kapitalismin tämän elinvoimaisuudesta huolimatta. Hän näki, että kapitalismin kehittyessä suuryritysten kasvun sekä talouden byrokratisoitumisen johdosta talouden kyky uudistua ja tuottaa innovaatioita heikkenevät. Kapitalismi siis kylvää itse menestyksellään oman tuhonsa siemenet.
Siirtyminen sosialismiin tapahtuu älymystöluokan toiminnan seurauksena. Älymystö on kapitalismin luomus. Se tarjoaa heille suotuisan toimintaympäristön vapauksineen ja innovaatioineen. Elantoa ja mielekästä työtä ei kuitenkaan riitä kaikille intellektuelleille, mistä puolestaan seuraa katkeruutta. Korkeasti koulutetuilla on taas kyvykkyyttä organisoida protesteja muiden pettyneiden tahojen kanssa ja kritisoida kapitalismia.
Schumpeteriläisestä näkökulmasta tutkijat ja opettajat onkin syytä saada kuriin, koska he ovat vaarallisia. Vastaavasti opiskelijat on laitettava suorittamaan tutkintonsa nopeasti, etteivät he ehdi protestoimaan ja oppimaan vastarinnan alkeita.
Samasta syystä myös koulutustasoa on laskettava. Näin hallitus on ideologisesti johdonmukainen: luova tuho on kohdistettava myös yliopistosektoriin, koska taloudellisen potentiaalinsa ohella se on kapitalismin suurin uhka.
Viesti on, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia.
Koska yliopistojen tehtävä on sivistämisen lisäksi ”palvella yhteiskuntaa” ja ”opettaa maan parhaimmat akateemiset ihmiset paikoilleen yhteiskunnassa”, hallitus ilmeisesti katsoo omaksi tehtäväkseen paimentaa tutkijat ja opettajat ruotuun. Viesti on täten se, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia, siitä on tullut sekä tehoton että ideologisesti liian vahva.
Lopuksi
Pääministeri Sipilä liikkuu retoriikassaan mielenkiintoisesti eri aikatasoilla. Suomalaisen koulutuksen ja tutkimuksen kunniakas historia näyttäytyy osittain myös painolastina, koska vanhat toimintatavat eivät enää auta. Erityisesti lähimenneisyydestä löytyy paljon vääriä ratkaisuja, joiden suhteen täytyy tehdä korjausliikkeitä sekä suorittaa katumusharjoituksia.
Hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.
Sipilä ei heitä menneisyyttä kuitenkaan kokonaan roskakoriin. ”Tieteen, elämän ja yhteiskunnan” yhteydelle rakentuneen ”viime vuosisatojen menestystarinan” romuttaminen olisikin poliittisesti äärimmäisen riskialtista. Näin hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.
Uudistuksilla on kiire, koska aika kiihdyttää askeleitaan jatkuvasti. Pääministerin puheeseen syntyy kuitenkin kiinnostava temporaalinen jännite, koska hän luo nykyhetkestä katkoksen, kairoksen, jolloin kehityksen kelkkaan – tai jopa sen keulille – on vielä mahdollista hypätä.
Kyseinen ajattelu onkin sävyttänyt Sipilän pääministerikautta. Poikkeuksellinen kiire ja tiukat takarajat ovat olleet keskeinen osa hänen ajalla taktikointiaan.
Pääministeri Sipilä soveltaa taitavasti myös lineaarista ja syklistä käsitystä ajasta. Kehitys kehittyy ja aika vyöryy radallaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Pysyäkseen kyydissä Suomen on kuitenkin hyödynnettävä erilaisia syklejä: hyvän kehä on pidettävä pyörimässä sukupolvesta toiseen ja luovan tuhon on annettava tehdä töitään säännöllisesti.
Yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.
Kaiken kaikkiaan nykyisen hallituksen keskeisillä ministereillä tuntuu olevan suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että yliopistot ja korkeakoulut ovat keskeinen syypää Suomen kehnoon taloustilanteeseen. Ne eivät ole ymmärtäneet, mikä on niiden omaksi ja kansakunnan parhaaksi. Ei ihme, että yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.
Juha Sipilän uusin mauste tutuksi tulleeseen syntipukkikeitokseen puolestaan on teini-ikäisten ja heidän ohjaajiensa syyllistäminen. Siinä missä ylisukupolvisuudella on yleensä viitattu huono-osaisuuden periytymiseen, nyt se tarkoittaa nuorison vastuuta kansakunnan taloudellisesta kilpailukyvystä. Pääministerin retoriikassa aika takoo raskaita kahleitaan eri suuntiin.
