Vaikka Perussuomalaiset ei kuntavaaleissa saavuttanut aivan gallupien lupaamaa tulosta, on sen kannatuksen nousu suomalaisen poliittisen historian merkittävimpiä. Silti monelle on yhä epäselvää, onko se vasemmisto- vai oikeistopuolue, onko populismi kosiskelua vai todellista demokratiaa ja mistä puolueen nousu kertoo.
Politiikan analyysissä onkin vahva taipumus pyrkiä luokittelemaan puolueita ja mielipiteitä lokeroihin. Sitä tekevät niin tutkijat kuin kadunmiehet, eikä lokeroinnilta voi tyystin välttyä, mutta pelkkä lokerointi ei riitä. On paneuduttava siihen, miten lokeroidaan ja miksi, ja mistä lokerot ovat peräisin. Toisin sanoen on tutkittava poliittista kulttuuria, sen rakentamista, historiaa ja sen piirissä tehtävää arkipäivän poliittista toimintaa. Perussuomalaisten nousu haastaa olemassa olevia poliittisen kulttuurin lokeroita.
Perussuomalaisten sisäinen hajonta on vanhoja puolueita laajempaa, eikä se halua määritellä itseään vasemmistoon eikä oikeistoon, vaan kansallismieliseksi ja populistiseksi. Vaikka puolue on usein niputettu eurooppalaiseen äärioikeistoon, sen linjaukset hyvinvointivaltiosta ovat tyypillisempiä sosialidemokraattisille vasemmistopuolueille. Tämä on merkki puolueen edeltäjän, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perinnöstä ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion laajasta hyväksynnästä Suomessa. Perussuomalaiset, kuten kaikki poliittiset liikkeet, on maansa poliittisen historian ja kulttuurin vanki, mutta myös niiden uudistaja. Perussuomalaisissa tämä näkyy kahtiajakautuneisuutena: lehdistön usein esittämä arvio puolueen jakautumisesta SMP:läisiin ja ”halla-aholaisiin” näyttäisi pitävän jokseenkin kutinsa.
Kansallismielisyyden eri muotoja
Globalisaation ja talousmullistusten vanavedessä leviävä maahanmuuttovastainen liikehdintä on saanut eri maissa eri muotoja. Tämä on nähty niin ruohonjuuritasolla, jolla uusfasistiset liikkeet ovat herättäneet pelkoa, kuin puoluepolitiikankin tasolla, jolla mielipiteet ovat jääneet pääosin maltillisemmiksi. Esimerkiksi Norjassa liikehdintä kiinnittyi 1990-luvulla hyvinvointivaltion korkeaa veroastetta vastustaneeseen edistyspuolueeseen, josta muodostui maahanmuuttokriittinen talousliberaali oikeistopuolue. Se on nyt Norjan toiseksi suurin puolue. Ruotsissa liikehdintä sai radikaalin muodon ruotsidemokraateissa, jonka taustalla on uusnatsiyhteyksiä. Valtavirtapuolueet ja -media saartoivatkin puolueen ennen parlamenttivaaleja 2010, ja se jäi marginaaliin. Suomessa maahanmuuttoprotesti löysi paikkansa SMP:n raunioille perustetusta Perussuomalaiset -puolueesta ja sai pääosin melko maltillisen muodon, joskin radikaalejakin mielipiteitä on puolueeseen mahtunut.
Jo vuonna 2000 puolueen tuore ja kunnianhimoinen puheenjohtaja Timo Soini kertoi MTV3:n haastattelussa ottavansa maahanmuuttokriittisen liikkeen avosylin vastaan rakentaakseen menestyvän oikeistopopulistisen puolueen. Soini mainitsi tuolloin esikuvikseen Itävallan Jörg Haiderin johtaman vapauspuolueen ja Norjan edistyspuolueen, mutta puhui vielä uudesta puolueesta, joka nousisi perussuomalaisten tuhkasta. Kävikin niin, että hengeltään maalaisella ja vasemmistolaisellakin populismilla oli pohjoismaiseen hyvinvointipolitiikkaan tottuneessa Suomessa siinä määrin kysyntää, että maahanmuuttokritiikki yhdistyi perussuomalaisiin. Näin syntynyt nykymuotoinen puolue puolustaa suomalaista taloutta, yrittäjyyttä ja tulonjakoa tarjoten lähinnä valtion vahvassa ohjauksessa olevaa talouspolitiikkaa, ei oikeistolaista markkinaetiikkaa kuten norjalainen vastineensa.
Kaksi eri siipeä
Puolueen sisällä on kuitenkin laajaa mielipidehajontaa. Ehdokkaiden kotipaikkoja tarkastelemalla jaon perinteisiin populisteihin ja ”halla-aholaisiin maahanmuuttokriitikoihin” voidaan huomata olevan maantieteellinen. Maalaiskuntien perussuomalaiset ovat pääosin hyvinvointivaltion ja kuntapalveluiden puolustajia. Ehdokkaat kertovat syrjäseutujen köyhistä lapsiperheistä, jotka joutuvat päättämään, syövätkö vai ottavatko lääkkeensä, ja heitä sortavasta eliitistä, joka EU:n turvin nauttii kaupunkien helmassa epäoikeudenmukaisesta saaliistaan. Tällainen tunteisiin vetoava vastakkainasettelu on populismille tyypillistä.
Vasemmistohenkisen tunteikkaan populismin vastapainoksi puolueessa on oikeistosiipi, joka on kokoaan näkyvämpi. Siinä missä vasemmistopopulisteja löytyy niin maalta kuin kaupungeistakin, oikeistosiipi koostuu lähes yksinomaan kaupunkilaisista miesehdokkaista. Heille maahanmuuttoasiat ovat tärkeitä, ja heidän mielipiteensä tulonjaosta ja talouspolitiikasta ovat oikeistoliberalistisia, puolueen valtavirrasta poiketen. He kannattavat valtion vähäistä puuttumista yksilöiden elämään ja pitävät markkinakilpailua oikeudenmukaisena menestyksen mittarina samaan tapaan kuin monet nuoret kokoomuslaiset. Argumentit perustellaan usein rationaalisella taloudellisella tehokkuudella, ei niinkään tunteisiin vetoamalla, vaikka maahanmuuttajien esittämistä yksinkertaistettuna ”ulkoryhmänä” toki sitäkin esiintyy. Puhe maaseudun köyhyydestä on näille ehdokkaille vierasta. Perussuomalaisia kuitenkin yhdistää perinteisten arvojen puolustaminen.
Kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua?
Monille perussuomalaisten äänestäjille onkin totta se hokema, että perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon on osin vanhentunut. Suomalainen politiikka oli pitkään konsensushakuista neuvottelua eri yhteiskuntaluokkia edustaneiden puolueiden ja työmarkkinaosapuolten välillä, missä työläisiä puolustaneet ammattiliitot ja vasemmistopuolueet pyrkivät ja usein pääsivätkin kompromissiin työnantajien järjestöjen ja porvaripuolueiden kanssa. Tällainen politiikkakäsitys on nuorelle sukupolvelle vieras ja vanhanaikainen. Kokoomus on onnistunut brändäämään itsensä menestyjien puolueeksi, jonka kelkkaan hyppääminen houkuttelee niin johtajaa kuin työläistäkin. Vasemmistopuolueiden on vaikea ylläpitää uskottavuuttaan teollisuuden siirtyessä pois maasta. Nuorten keskuudessa kannatustaan kasvattavat Perussuomalaiset ja Vihreät.
Puolueet eivät ole enää yhteiskuntaluokkien edunvalvojia, vaan olennaista on arvoihin samastuminen. Tähän asetelmaan populismi sopii, ja tässä asetelmassa Perussuomalaiset on onnistunut vakiinnuttamaan itsensä pysyvyyden edustajana samaan tapaan kuin Vihreät on tehnyt itsestään vapaamielisen uudistuspuolueen. Kyse ei ole ideologian kuolemasta, ideologia vain muuttaa muotoaan. Poliittisia lokeroita ja niihin samastumista on yhä, kyse on vain erilaisista lokeroista, ja kenties vanhojen lokeroiden menetettyä merkitystään uudet herättävät enemmän tunteita. Niistäkin politiikassa on kuitenkin kyse, vaikkei suomalaista keskustelua katsoessa aina siltä tunnu. Näin edustuksellinen demokratia voi kenties korjatakin itseään muuttumalla byrokraattisesta ja vaikeasti käsitettävästä virkamiespolitiikasta kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua. Ainakin vertaamalla kuntavaalien ja presidentinvaalien äänestysprosentteja voidaan huomata vahvoihin hahmoihin henkilöityvien arvoyhteisöjen kiinnostavan palvelurakennemalliratkaisuja enemmän.
