Vaalikevät tarjoaa suomalaisille poliitikoille monipuolisia työllistymismahdollisuuksia. Tuplaehdokkuudet ja kauden keskeyttäminen ovat poliitikoille hyödyllisiä keinoja hillitä parlamentaarisen uran epävarmuutta.
Vuoden 2019 eduskuntavaalien ja europarlamenttivaalien välissä on 42 päivää. Tiivis vaaliaikataulu on herättänyt huolta vaaliväsymyksestä ja puolueiden ehdokasasettelun demokraattisuudesta.
Työllistymisestään välittävän poliitikon kannalta vaalikeväässä on silti hyvät puolensa. Eurovaalien ehdokashakemusten jättö lukkiutui neljä päivää eduskuntavaalien jälkeen. Tarjolla on harvinaisen sopivasti ajoitettu uusi työllistymismahdollisuus eduskunnasta pudonneille poliitikoille.
Lisäksi poliitikkojen on tänä keväänä helppoa siirtyä eduskunnasta Euroopan parlamenttiin tai toisin päin ilman pitkää työttömyysjaksoa välissä tai tarvetta jättää töitä täysin kesken. Tuplaehdokkuus vaaleissa tarjoaa kaksi mahdollisuutta työllistyä – joillekin jopa vapauden valita työpaikkansa.
Vaaliaikataulu ei suinkaan kohtele eduskuntapudokkaita ja parlamentista toiseen ponnistavia aina yhtä suotuisasti. Suomen EU-jäsenyyden aikana eurovaalit ovat sattuneet samalle vuodelle eduskuntavaalien kanssa kerran aikaisemmin, vuonna 1999. Muulloin poliitikkojen on täytynyt joko etsiä uudet työpaikkansa muualta tai jättää kausi pahasti kesken uran suuntaa vaihtaessa.
Parlamentaarisella uralla epävarmuutta täytyy sietää
Edustuksellinen demokratia tuo poliitikkojen uraan tiettyä epävarmuutta: perustuuhan edustajan mandaatti vaaleissa määräajoin ilmaistuun luottamukseen.
Edustaminen on demokraattinen etuoikeus, mutta se on samalla parlamenttiin valitun poliitikon työtä. Varsinaisesti kansanedustajat ja euroedustajat ovat kuitenkin luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia. Poliitikoille ketjutetut 4–5 vuoden mittaiset määräaikaisuudet ovat arkipäivää.
Kansanedustajat ja euroedustajat ovat luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia.
Kauden päätteessä poliitikon uudelleenvalinnasta ei ole takeita. Jatkokaudelle on tilastollisesti jonkin verran helpompaa päästä kuin ensimmäisen kauden edustajaksi, mutta konkariedustajankin ohi voi kiilata kuka tahansa.
Poliitikko voi toki työllistyä puoluekoneistoon tai vaikka politiikan ulkopuolelle. Mutta jos poliitikko tahtoo jatkaa edustustehtävissä, Euroopan parlamentin ja eduskunnan eripariset vaalisyklit tarjoavat eräänlaisen turvaverkon. Tältä kannalta on siis ymmärrettävää, että osa poliitikoista etsii kevään vaaleissa vaihtoehtoja sekä Euroopan unionin että Suomen politiikasta.
”Tarttis löytää töitä” – eduskunnasta putosi vaaleissa 48 kansanedustajaa
Lähes neljäsosa istuvista kansanedustajista joutui eduskuntavaaleissa jättämään eduskunnan vastoin toiveitaan. Valitsematta jäi 48 ehdolla ollutta kansanedustajaa. Heistä seitsemän on ehdolla eurovaaleissa.
Eurovaaleissa ehdolle asettuneista ainakin Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Olli-Poika Parviainen (vihr.) ovat kommentoineet julkisesti vaalitulostaan työllistymisnäkökulman kautta. Heidän lisäkseen Euroopan parlamenttiin pyrkivät entiset kansanedustajat Mika Raatikainen (ps.), Ari Jalonen (sin.), Kari Kulmala (sin.) ja Paavo Väyrynen (stl). Euroopan parlamentti lienee heistä useimmalle kakkosvaihtoehto.
Osalla heistä on vakituinen työpaikka odottamassa, kävi eurovaaleissa miten kävi. Työtöntä edustajaa odottaa sopeutumisraha, eli kansanedustajien oma työttömyysturva – ja tietysti työnhaku.
Ehdokkaiden urasuunnittelua vai puolueiden vaalikikkailua?
Poliittisten urien tutkimus nojaa historiallisesti yhtäältä weberiläiseen käsitykseen urapoliitikoista taloudellisesti riippuvaisina ja toisaalta Joseph Schlesingerin mukaisesti urasuunnitelmiltaan kunnianhimoisina olentoina. Kunnianhimon on perinteisesti ajateltu ajavan poliitikkoja aluetasoilta kohti keskusvaltaa ja riviedustajuudesta kohti hallitusvaltaa.
Euroopassa tilannetta on viime vuosikymmeninä mutkistanut Euroopan parlamentin kasvanut valta ja alueiden nousu monissa Euroopan maissa. Muun muassa Jens Borchertin, Klaus Stolzin, Richard Whitakerin sekä Ine Vanlangenakkerin, Bart Maddensin ja Gert-Jan Putin tutkimustulokset osoittavat, että valtion politiikan vahvaa ja yksimielistä ensisijaisuutta ei voida Euroopassa pitää itsestäänselvyytenä. Erikoistuminen aluehallintoon tai EU-politiikkaan samoin kuin useammalle aluetasolle vaihtelevasti suuntautuvat urat ovat yleistyneet.
Joku suomalainenkin poliitikko saattaa siis kevään vaaleissa ensisijaisesti toivoa pääsevänsä edustamaan suomalaisia Euroopan unionissa. Mutta millainen on euroedustajaksi pyrkivän turvaverkko vaalitappion varalta?
Meppitoiveikas voi asettua varmuuden vuoksi ehdolle myös eduskuntavaaleissa ja loikata tarpeen tullen eduskunnasta Euroopan parlamenttiin. Samalla puolue saa täytettä listoilleen molemmissa vaaleissa.
Ehdokkuuksissa on kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista.
Oman erityispiirteensä vaalikevääseen tuo Suomen vaalijärjestelmä. Avoimessa listavaalissa puolueet saavat kätevästi tarkan mittaustuloksen ehdokkaidensa suosituimmuudesta. Eduskuntavaalien ääniharavat todennäköisesti vetävät äänestäjiä puolueelle myös eurovaaleissa.
Eurovaaleissa on tänä vuonna ehdolla 14 vastavalittua kansanedustajaa. Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelun luvuista selviää, että heille annettiin eduskuntavaaleissa keskimäärin yli 7 500 ääntä per henki, mikä on noin 500 ääntä enemmän kuin kaikkien eduskuntaan valittujen äänisaaliin keskiarvo.
Valituksi tuleminenkaan ei takaa, että poliitikko lähtee Brysseliin. Mepiksi valittu kansanedustaja voi halutessaan kieltäytyä Euroopan parlamentin mandaatistaan ja jäädä eduskuntaan.
Tuore kansanedustaja Merja Kyllönen (vas.) on kertonut ensimmäisenä eurovaaliehdokkaista jo etukäteen, ettei tule ottamaan euroedustajan paikkaa vastaan, vaikka tulisi valituksi Euroopan parlamenttiin. Perusteluksi valinnalleen Kyllönen nostaa perhesyyt.
Kyllösen paljastus henkilöi laajempaa tuplaehdokkuuden ilmiötä. Ehdokkuuksissa on selvästikin kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista, oli niiden taustalla sitten ammatillinen kunnianhimo tai vielä henkilökohtaisemmat syyt.
Moni poliitikko vaihtaa parlamenttia myös kesken kauden
Kevään 2019 eurovaaleissa joku vastavalituista kansanedustajista saattaa ansaita suomalaisten luottamuksen jo toisen kerran alle kahdessa kuukaudessa. Kenties joku heistä valitsee loikata eduskunnasta ja käyttää mandaattiaan Euroopan parlamentissa.
Loikkia on tapahtunut ennenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, että vuosina 1995–2016 suomalaiset poliitikot vaihtoivat parlamenttia EU:n ja eduskunnan välillä yhteensä 17 kertaa kesken vaalikauden.
Tämän lisäksi kolme meppiä – Carl Haglund (r.), Heidi Hautala (vihr.) ja Alexander Stubb (kok.) – keskeytti edustajankautensa Euroopan parlamentissa ministerinsalkun vuoksi. Kokoomuksen Jyrki Katainen taas siirtyi pääministeristä Suomen EU-komissaariksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen vaikean hallituskauden loppupuolella.
Kiinnostava oli Timo Soinin (ps.) tuplaloikkaus vuosina 2009 ja 2011. Soini toimi kansanedustajana ennen vuoden 2009 eurovaaleja. Vaalien jälkeen Soini lähti eduskunnasta Euroopan parlamenttiin eduskuntakauden puolivälissä. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen Soini jätti taas Euroopan parlamentin, jälleen kahden vuoden edustajuuden jälkeen.
Kahden vuoden väli edellisiin vaaleihin toi oletettavasti Soinille turvaa kritiikiltä edustuksellisen mandaatin keskeytyessä.
Myös nykyisellä perussuomalaisten puheenjohtajalla on omanlaisensa ratkaisu monitasoisen EU-järjestelmän epäsynkronisiin vaalikausiin. Jussi Halla-Aho on ilmoittanut vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen, että hän ei keskeytä kauttaan Euroopan parlamentissa, vaan jatkaa meppinä jäljelle jäävät kaksi kuukautta EP-kauden loppuun asti.
Eduskuntaan nousee täksi ajaksi varaedustaja Raatikainen, joka putosi juuri eduskunnasta ja on itse ehdolla Euroopan parlamentin vaaleissa.
Järjestelmä mahdollistaa poliitikoille ja puolueille monimutkaisia kuvioita. Toisinaan järjestelmä pakottaa monipuolista uraa tekevän ammattipoliitikon jättämään mandaattinsa kesken kauden.
Suomalaispoliitikot ovat EU-tasolla aktiivisia loikkareita
Euroopan unionin 15 ensimmäisen jäsenmaan eli niin kutsuttujen EU15-maiden välillä on suuria eroja poliitikkojen loikkauskäyttäytymisessä. Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset (55), portugalilaiset (39) ja espanjalaiset (35) ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden. Kansallisen parlamenttinsa ja EP-ryhmänsä kokoon suhteutettuna Suomi sijoittuu niin ikään kunnialtaan kyseenalaiseen neljän kärkeen.
Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden.
Britanniassa ja Luxemburgissa loikkaaminen kesken kauden parlamentista toiseen on kaikkein harvinaisinta. EU-maista ainoastaan Luxemburgissa kansallisen parlamentin ja EU-parlamentin vaalit olivat pitkään synkronoitu samaan vaalisykliin. Luxemburgin euroedustajat ja kansallisen parlamentin jäsenet valittiin siis vuoteen 2009 asti yhtä aikaa, mikä tehokkaasti vähentää mahdollisuuksia ja tarvetta loikkiin kesken kauden.
Brittiparlamentti taas on EU15-maiden ainoa, joka muodollisesti kieltää edustajiensa eron ja tehtävien keskeyttämisen kesken kauden.
Suomessa vuoden 1999 tuplavaalikeväänä loikkareita ei ilmaantunut. Tuolloin eduskunta- ja eurovaalien välissä oli vajaa kolme kuukautta. Vaalien tiukka läheisyys saattoi toimia esteenä välittömille loikille, vaikka vaaleja ei pidettykään tismalleen samaan aikaan.
Vaalisyklin merkitys edustajien uravalintoihin ja puolueiden ehdokasasetteluun jäi monimutkaisuudessaan gradussani avoimeksi. Samanaikaiset vaalit ymmärrettävästi vähentävät tarvetta keskeyttää edustajantoimi uusien parlamentaaristen uramahdollisuuksien vuoksi: tähän viittaavat orastavasti niin graduni tulokset kuin esimerkiksi tutkimus Belgian aluetason vetovoimasta poliitikoille.
Mutta miten vaikuttaa vuosi vaalien välissä? Entä kaksi kuukautta? Näiden kysymysten analysointiin on tarjolla erinomaista materiaalia EU-maiden vaalituloksissa, Suomen vaalikevät 2019 mukaan lukien.
Ovatko kauden keskeyttäminen ja tuplaehdokkuudet ongelmia demokratian kannalta?
Urasuunnitelmia tekevän poliitikon, äänisaalistaan optimoivan puolueen ja demokraattisen vastuunkannon välillä on tiettyjä ristiriitoja. Vaaleilla valitun edustajan jättäessä mandaattinsa on tarpeen kysyä, mitä seurauksia valinnalla on äänestäjien ja edustajan luottamussuhteelle.
Kysymys pureutuu pohjimmiltaan puolueiden rooliin suomalaisessa demokratiassa. Vaikka Suomessa ääni annetaan vaaleissa edustajakohtaisesti, vähintään yhtä suuren hyödyn äänestä saa puolue.
Kauden keskeyttäminen johtaa Suomessa varaedustajan eli vaaleissa lähes valituksi tulleen edustajan sijaisuuteen. Puolueiden valtasuhteet säilyvät. Edustajien päätöksistä riippumatta puolueelle annettu ääni ei katoa.
Entä läpinäkyvyys? Kyllösen paljastuksen jälkeen kävi ilmi, että hän ei suinkaan ole ainoa eurovaaleissa ehdolle asettuneesta neljästätoista vastavalitusta kansanedustajasta, jolla ei ole aitoja pyrkimyksiä Euroopan parlamentin jäseneksi. Äänten kalastelu tunnetuilla nimillä on omiaan ruokkimaan äänestäjien skeptisyyttä puoluedemokratiaa kohtaan.
Toisaalta kauden keskeytyksissä ja tuplaehdokkuuksissa on tavallaan kyse myös demokratian vaalimisesta. Poliitikkojen uran sujuvoittaminen voi olla päättäjien edustavuuden kannalta tärkeää.
Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei liene hyvä vaihtoehto.
Suomen eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa edustaminen on kokopäivätyö. Poliitikon on saatava edustamisesta elantonsa, jotta edustajuus olisi mahdollista tasavertaisesti taustasta ja aiemmasta tulotasosta riippumatta. Mitä epävarmemmaksi elannon jatkuvuus käy, sitä vaikeampaa edustajan on suunnitella tulevaisuutta politiikassa.
Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei siis liene hyvä vaihtoehto. Ilmiöiden tunnistaminen sen sijaan on tärkeää, ja vuoden 2019 poikkeuksellisen vaalisuman reportaaseissa on onnistuttu hyvin tuomaan niitä julkiseen keskusteluun.
Vaalikeväässä riittää aurinkoa.
Laura Lamberg on valtiotieteiden maisteri ja Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineessa palkitun pro gradu -tutkielman Level-Hopping Legislators kirjoittaja.
