Demokratian tilasta huolestuneet ovat puhuneet paluusta maailmansotien jälkeiseen aikaan ja nähneet populismin olevan purkamassa liberaalidemokratiaa rapauttamalla tieteen ja totuuden asemaa. Carl Schmittin ajattelun pohjalta voi kuitenkin esittää, että populismissa ei välttämättä ole kyse totuuden kaihtamisesta, vaan poliittisen päätöksenteon rajojen uudelleen määrittelemisestä.
YK:n pääsihteeri António Guterres väitti Helsingin Sanomien haastattelussa, että toisin kuin jotkut vuosituhannen vaihteessa povasivat, ”historia ei loppunutkaan. Joskus historia palaa, ja historia kostaa”. Tällä hän viittasi tämänhetkiseen demokratian epävakauteen poliittisena järjestelmänä, jota monesti kutsutaan paluuna sotien väliseen aikaan.
Varsinkin Donald Trumpin valtaannousun jälkeen tämänkaltainen analyysi on yleistynyt valtavirtakeskustelussa. Yhdistävänä ilmiönä nähdään esimerkiksi oikeistopopulismin nousu tai yleisempi poliittinen epävakaus.
Usein populismi nähdään tieteen ja totuuden asemaa rapauttavana ilmiönä.
Kiinnostavaa on, kuinka tämä ilmiö tulkitaan kysymykseksi politiikan ja totuuden välisestä suhteesta. Usein, varsinkin keskusteltaessa Trumpista, populismi nähdään tieteen ja totuuden asemaa rapauttavana ilmiönä (kuten esimerkiksi Kari Enqvist kolumnissaan).
Nykyhetken vertaaminen sotien väliseen aikaan on mielekästä vähintään siksi, että kumpanakaan aikana liberaalin demokratian luonnetta ja rajoja ei ole otettu itsestäänselvyyksinä.
Tärkeä sotien välisen ajan liberaalin demokratian kriitikko oli Weimarin tasavallassa aiheesta aktiivisesti kirjoittanut juristi Carl Schmitt (1888–1985). Schmitt pyrki osoittamaan, että 1920-luvulla liberaalia demokratiaa horjutti pikemminkin liberalismin periaatteiden kriisi kuin pelkästään demokratialle ulkoiset poliittiset ryhmät.
Nykytilanteen pohtiminen maailmansotien välisen liberaalidemokratian kritiikin valossa tarjoaa mahdollisuuden pohtia, onko populismi ilmiönä jotakin, joka on sidottu niin sanottuun ”totuuden jälkeiseen aikaan”.
Epäpolitisointi ja demokratian kaventuminen
Schmittille liberalismista tuli poliittisesti heikkoa silloin, kun se pyrki siirtämään tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia pois poliittisesta päätöksenteosta jollekin toiselle tasolle, kuten moraaliselle tai taloudelliselle. Tällöin näitä ongelmia ei enää ratkaista politiikan, vaan talouden tai sosiaalisin keinoin. Tätä kehitystä Schmitt kutsui neutralisaatioksi.
Neutralisaatiossa on periaatteessa kyse poliittisen epäpolitisoimisesta, eli ennen demokraattisesti päätettävien asioiden rajaamisesta politiikan ulkopuolelle. Tällöin kyseinen asia voidaan antaa esimerkiksi asiantuntijoiden tai muuten vain politiikan ulkopuolisten tahojen päätettäväksi.
Neutralisaatiossa on kyse poliittisen epäpolitisoimisesta eli ennen demokraattisesti päätettävien asioiden rajaamisesta politiikan ulkopuolelle.
Koska tällaiset tahot eivät kuitenkaan poliittisesti saa oikeutustaan kansalaisilta, eivät ne myöskään ole vastuullisia päätöksistään kansalaisille vaan esimerkiksi osakkeen omistajille tai muille valtion ulkopuolisille tahoille.
Hyvä esimerkki tästä on Suomessa maakuntauudistuksen ohessa kaavailtu ympäristöhallinnollisten tehtävien osittainen siirto valtion viranomaisilta ulkoparlamentaarisille ympäristöjärjestöille. Tällöin ympäristöasioihin liittyvää vastuuta siirretään pois valtiolliselta hallinnalta ja siten demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näin valtiollista suvereniteettia rajoitetaan siirtämällä tällaiset päätökset poliittiselta tasolta moraaliselle: ympäristöjärjestöjen sosiaaliseen velvollisuudentunteeseen.
Samalla tavalla poliittisten ongelmien muuntamisella puhtaan taloudellisiksi ongelmiksi pyritään oikeuttamaan poliittisten keinojen kaventamista ja siten siirtämään ne pois demokraattisesta päätöksenteosta. Tällaisesta voidaan pitää esimerkkinä Euroopan keskuspankille tiettyjen tehtävien siirtämistä kansallisvaltioilta ja niiden demokraattisilta toimielimiltä.
Schmittin mukaan se, että liberaali demokratia kaventaa omaa poliittista kenttäänsä, johtaa poliittiseen kyvyttömyyteen ratkaista sitä uhkaavia ongelmia. Poliitikon tehtäväksi jää rahavirtojen houkutteleminen tai sosiaaliset moraalikampanjat, joiden tehtävänä on rohkaista ihmisiä toimimaan oikein.
Populismi poliittisen puolustuksena
En ota tässä kantaa siihen, onko yllä mainitsemallani tavalla toimiminen aina normatiivisesti oikein tai väärin. Tahdon sen sijaan tuoda esiin, kuinka merkittävästä tapahtumasta neutralisaatiossa on kyse tänäkin päivänä. Tässä olennaista on suunnata huomio populismiin juuri reaktiona neutralisaatiolle.
Populismin strategiana on perinteisesti pidetty jakoa kansaan ja eliittiin. Tällöin valtaa pitävä eliitti on populistin mukaan ”unohtanut” kansan, jonka populisti lupaa palauttaa takaisin politiikan keskiöön.
Populismia vastustavat taas katsovat, että populisti vetoaa sellaisiin ihmisten tunteisiin, joiden perusteella poliittisia päätöksiä ei pitäisi ratkaista. Populistin manipuloima kansa näyttäytyy heistä joutuneen valeuutisten kaivertamaan syvänteeseen, jossa totuudesta on jäljellä enää vain sana. Tällöin populismin vastustaja vaatii entistä jyrkempää asiantuntijavaltaa, sillä politiikkaa pitää suojella ”kansan” ailahtelevilta tuntemuksilta.
Jälkimmäinen ratkaisu oikeastaan toisintaa populismin muodostamaa jaottelua kansan ja eliitin välillä. Neutralisaatiota voikin tietyssä mielessä pitää juuri tämän asetelman aiheuttajana ja seurauksena.
Neutralisaatio samaan aikaan vie pois päätösvaltaa kansalaisilta, mikä taas motivoi populistisia reaktioita. Samaten reaktio populismia vastaan entisestään kiihdyttää neutralisaatioprosessia suojatakseen tiettyjä päätöksenteon alueita populismin uhalta. Tällöin siis politiikan kaventaminen tuottaa myös politiikan paluun.
Politiikan kaventaminen tuottaa myös politiikan paluun.
Schmittin mukaan vain kansalaisten valtuuttama poliitikko voi tehdä päätöksen kansan puolesta. Muussa tapauksessa ei päätöstä voida pitää demokraattisena. Poliittisen päätöksen on toisin sanoen myös näyttäydyttävä poliittisena.
Tässä mielessä oikeistopopulismin asettama kysymys, pitäisikö Euroopan unioniin kuulua vai ei, voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä tuoda valtion suvereniteetin piiriin se, mikä koetaan menetetyksi poliittisen ulkopuolisille toimijoille.
Kuten Timo Miettinen kirjoittaa, ”tulevaisuuden politiikan suuntaviivat määrittyvätkin pitkälle sen mukaan, missä valtiollisen suvereniteetin rajat kulkevat”. Populismin ja neutralisaation välinen liikehdintä voidaan nähdä juuri valtiollisen suvereniteetin rajanvetona.
Tätä ei välttämättä tarvitse kuitenkaan ymmärtää jakona poliittisen auktoriteetin ja totuuden välillä. Poliittinen päätös voi, ja monesti sen myös pitää, perustua tietoon. Sen ei kuitenkaan pitäisi haihduttaa pois päätöksen poliittista luonnetta. Luopuessaan päätöksentekonsa poliittisuudesta poliitikko samalla kaventaa valtiollisen suvereniteetin rajoja.
Poliittisen korvaaminen tiedolla ja totuudella ei välttämättä ole päämääränä toivottava. Päätöksenteossa on myös näyttävä kansalaisten halu ja tahto. Muussa tapauksessa se ei pysty näyttäytymään yhteisesti tahdottuna asiana, mikä taas johtaa tyytymättömyyteen. Tämä tyytymättömyys näkyy lopulta populistisena pyrkimyksenä neuvotella uudestaan poliittisen rajoista ja mahdollisuuksista.
FM Tuukka Brunila on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.
