Populismi – välttämätön liima

Populismi voidaan ymmärtää monella tavalla: leimakirveestä liimaksi. Populismia tarvitaan, mutta pelkkä liima ei riitä. Tarvitaan myös liimattavaa.

Kun Suomi keskittyy puoluekokouksiin, keskustelen populismista Wienin yliopistossa Conflicting Populisms -konferenssissa, jossa on johtavia populismitutkijoita Jan-Werner Mülleristä Chantal Mouffeen. Tutkijalle Twitter ja Facebook tuovat yhteen nuo kaksi maailmaa, Lappeenrannassa, Oulussa ja Seinäjoella – ja Wienissä.

Ranskalainen politiikan teoreetikko Catharine Colliot-Thélène argumentoi, kuinka populismi on oikeastaan mahdoton termi, sillä siitä on erilaisia näkemyksiä. Se on pitkälle tässä konferenssissa kantava teema.

Kaikkea, mitä populismiksi kutsutaan, ei pitäisi kutsua populismiksi. Minustakin on tärkeää tehdä ero autoritarismiin ja rasismiin – populismi ei lähtökohtaisesti viittaa niihin.

Kaikkea, mitä populismiksi kutsutaan, ei pitäisi kutsua populismiksi.

Seuraan argentiinalaisen professorini Ernesto Laclaun määritelmää, jossa populismi on vahvaa rajanvetoa ja laajan rintaman kautta tyhjentyvän yhteyden löytämistä. Minua kiinnostaa se, miten paljon ja millaista populismia on.

Pidän esitelmäni, jossa kerron, että populismi on välttämätön liima, ja kuinka Jyrki Katainen oli menestyksekäs valtavirtapopulisti. Some täyttyy hashtagilla #liimapuolue. Metafora on kiinnostava ja monitasoinen: se olettaa, että jotain on rikki, mutta että on myös jotain, millä yhdistää.

Liimalla viittaan siihen, että yhtä tärkeää kuin luoda populismin rajaa on luoda kiinnekohtia, jotka luovat ”meitä”. Politiikan ”me” ei ole ennalta annettu intressiryhmä, vaan se pitää luoda. Vasemmistoliiton puoluekokous Oulussa avataan teemalla #rakkaus.

Twitterin perusteella kaikkein vähiten populistinen on keskusta: se ei luo tyhjiä kiinnekohtia, vaan esillä ovat ihmiset ja asiat – ja kansallispuvut – ja sitä kautta”me”.

On kuin Juha Sipilä ei tarvitsisi tyhjiä merkitsijöitä, sillä ennen vuoden 2015 vaaleja hän oli sellainen itse – joku, joka edusti muuta kuin nykyistä riitaisaa hallitusta: parempaa tulevaisuutta ilman mitään erityisiä poliittisia vaatimuksia. Suurmies ei sanoja tarvitse.

Valtavirta- ja laitapopulismien erot

Teen eron neljän erilaisen populismin välillä: yhtenäisyyttä luovia ja eron muihin olettavia tyhjiä merkitsijöitä (kuten ”toivo”) artikuloivan valtavirtapopulismin; koko muun poliittisen kentän ja sen eliitit kyseenalaistavan laitapopulismin, jota perussuomalaiset edustivat oppositiossa; toisiaan vastakkaisuuden kautta luovan kilpailevan populismin, jossa kaikki poliittiset vaatimukset ja erot kiinnitetään tähän rajaan; ja kulttuurisen populismin, jossa populismille tyypillinen vastakkainasettelu leviää muille kentille.

Professori Mouffe puhuu jälkeeni siitä, kuinka keskeisintä populismissa on luoda raja ja sitä kautta ”me”, kansa, ”the people”, jolla ei siis ole etnonationalistista merkitystä. Hän ajaa agonistista populismia, jossa vastustajat nimetään ja luodaan tiukka raja meidän ja poliittisen vastustajan (esimerkiksi uusliberalistien) välille.

Hänen jälkeensä Princetonin yliopiston saksalaisprofessori Jan-Werner Müller (joka hiljattain mainittiin Helsingin Sanomissakin) kertoo, että oikeastaan sellaiset puolueet, kuten Podemos ja Syriza, eivät ole populistisia.

Müller on määritellyt populismin omalla tavallaan: se on polarisoiva moralistinen logiikka, jolla luodaan homogeeninen kansa, joka on aina oikeassa. Ja se on epäilyttävää, sillä ”meitä” ei ole olemassa yhtenäisenä kansana eivätkä moraaliset oletukset ole argumentteja.

”Me” on välttämätön politiikassa.

Mouffen tavoin olen sitä mieltä, että ”me” on välttämätön politiikassa. On kuitenkin eroa sillä, miten ”me” luodaan. Agonistinen me ei sulje pois muita heidän etnisen taustansa tai jonkin neuvottelemattoman moraalisen vakaumuksen, kuten uskonnon, takia. Agonismiin kuuluu vastakkainasettelu mutta myös keskustelu.

Müllerin populismi on lähtökohtaisesti antagonistista. Sellaista, jossa ainoastaan ”me” on oikeutettu puhumaan, eikä ”meidän” ajamista asioista oikein keskustella.

Vaikka Wienissä kaiveltiin Müllerin ja Mouffen eroja, heillä on samankaltainen lähtökohta. Mouffen edesmennyt aviomies ja kanssateoreetikko Laclau korosti kirjassaan On Populist Reason, että populismi on logiikka. Conflicting Populisms -konferenssin avaussessiossa Kreisky Forumissa Mouffe korosti tätä Laclaun pointtia: populismi ei ole ideologia vaan artikulaation logiikka.

Populismi ei ole ideologia vaan artikulaation logiikka.

Myöskin Müllerille populismi on vastakkainasettelun ja meidän luomisen logiikka. Müller kuitenkin ennalta määrittelee, millainen ”populistinen” me on. Müllerin ”me” on totalisoiva ja ottaa ominaisuudet (vaikkapa kantasuomalaisen ja miehisen populismin) annettuna.

Mouffen populismin ”me” on anti-essentialistinen, sisällöt ovat lähtökohtaisesti moninaisia, jopa ristiriitaisia ja vaihtuvia, eikä niille välttämättä anneta paljoa sisältöä. Tärkeintä on rajanveto.

Thessalonikin Aristoteles-yliopiston hiljattain Suomessakin vieraillut professori Yannis Stavrakakis puheenvuorossaan korosti sitä, että populismi on nimenomaan perustava logiikka. Koska meitä ei ole ennalta olemassa – aivan kuten Müllerkin totesi – meidät luodaan diskursiivis-affektiivisesti poliittiseksi yhteisöksi, joka syntyy identifikaation kautta. Se on politiikan perusta. Tiukan paikan tullen se vaatii myös antagonismia, jolloin kansa näyttäytyy homogeenisena pelkän pluralistisen moninaisuuden sijaan.

”Me” ei kuitenkaan ole pysyvä artikulaatio vaan tilapäinen, aina uudistusta vaativa yhteisö. Esitelmässäni korostin kontingenssia politiikalle välttämättömänä: me syntyy artikulaatioissa. Müller on lähtökohtaisesti sitä mieltä, että esimerkiksi Benedict Andersonin teoriasta tunnettu kuviteltu yhteisö on vaarallinen, sillä se on symbolinen eikä kuvaa täysin todellista populusta.

Tässä kiteytyy keskeinen näkemysero. On niitä, joiden mukaan yhteiskunta koostuu vain yksilöistä, ja niitä, joiden mielestä ei ole yksilöitä, vaan pelkkiä intressiryhmiä. On kuitenkin myös meitä muita, joiden mukaan ryhmät eivät ole ennalta annettuja vaan ne luodaan samaistumisten ja erojen kautta.

Pelkkä liima tai rakkaus ei riitä!

Politiikka ei ole rationaalista valintaa vaan vaatii affektiivisuutta. Populismissa se näyttäytyy eronteon ja yhteenliittymisen valitsemisen kautta. Politiikka ei kuitenkaan voi olla pelkkää populismia. Pelkkä liima tai rakkaus ei riitä!

Toisin sanoen: Politiikka ei perustu pelkkiin intresseihin vaan poliittisten positioiden luomiseen vaatimusten ja vastakkainasetteluiden kautta. Erilaisista vaatimuksista muodostuu yhteinen agenda, jota symboloidaan jollain tavalla. ”Me” syntyy yhteisestä samaistumisesta tähän agendaan ja sen kiinnekohtiin.

Radikaalidemokraattinen eetos, josta Mouffe ja Laclau ovat kirjoittaneet, liittyy juuri näiden positioiden, vastakkainasettelujen ja vallan tyhjän paikan tilapäiseen täyttämiseen.

Unelmähöttöä vai pelkkää vastustamista?

Palataan eri versioihin populismista, populistisiin dynamiikkoihin, jotka esittelin yllä. Niistä kaikista on olemassa sekä sellainen versio, joka on niin populistinen, että se on ongelmallinen demokratialle, että sellainen, jossa radikaalidemokratian eetos on läsnä.

Ongelmaksi muodostuu tilanne, jossa populismia on liikaa. Politiikkasisällöt ja vaatimukset hukkuvat populismin vastakkainasettelun tai tyhjyyden alle. Pelkkä laitapopulistinen rajanveto muuttuu mahdottomaksi viimeistään silloin, kun laitapopulistit ovat vallassa (joskin pienpuolueena hallituksessa tilanne voi olla kestävämpi). Sitä ennen emme ole saaneet tietää, mitä he oikein ajavat, koska he ovat keskittyneet vain vastustamiseen.

Valtavirtapopulistinen ääripopulismi on sitä, että kukaan ei tiedä, mitä puolue ajaa. ”Unelmahöttö” on tästä tunnettu metafora, vaikka ”toivo” ei ollut sen kummoisempi. Jos kilpaileva populismi on vain kahden ryhmän vastakkainasettelua, jossa luodaan oman position sijaan toinen uhkakuvaksi ja sitä kautta ”me”, ei omaa positiota tiedä kukaan liikkeen sisä- tai ulkopuolella. Kauhun tasapainossa ei myöskään ole tilaa sisäiseen keskusteluun siitä, mitä me ajamme.

Politiikkasisällöt ja vaatimukset hukkuvat populismin vastakkainasettelun tai tyhjyyden alle.

Lisäksi jokaisesta näistä populismeista on olemassa agonistinen ja antagonistinen versio: on eroa, onko valtavirtapopulismin ”me” homogeeninen ja ennalta määritelty vai sisäisen moninaisuuden tunnistava me, jossa yhteenliittyminen ja sen muoto on jossain määrin tilapäistä tai rajallista.

Sama pätee laitapopulismiin. Jos vastapuoli on ainoa määrittävä tekijä, onko se luotu ennalta esimerkiksi etniseksi eroksi? Mahtuisiko laitapopulismin sisälle artikuloituja vaatimuksia, jotka eivät pelkisty vastakkainasetteluun? Onko kilpailevassa populismissa vain kaksi puolta, jotka kumpikin määrittävät toisensa ennalta kauhun tasapainolla – vai voidaanko kilpailun kautta luoda esiin positioita niin, että populismien sisälläkin voidaan käydä keskustelua siitä, mitä vaatimuksia ajetaan? Kiinnittyykö raja loputtomiin samaan paikkaan?

Populismit Suomessa?

Keskustan nyt presidentinvaaliehdokkaaksi nimeämän Matti Vanhasen toteamus ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” viittaa juuri sellaiseen populismiin, jossa vaatimukset syntyvät rationaalisina ja jossa ollaan kansallispukuisten ”meidän” puolella, kun näitä vaatimuksia ajetaan niistä tietämättömiä vastaan.

Samalla tavalla valtavirtapopulistiselta vaikuttaa Petteri Orvon positio, jossa hän ei määritellyt itseään sen erityisemmin vaan antoi Alexander Stubbin raskaan brändin ja Elina Lepomäen tiukan ohjelman käydä kisaa tätä määrittelemättömyyttä vastaan.

Toivottavasti pian nähdään, mitä Orpon politiikka pitää tai pitäisi sisällään. #Koulutuslupaus kiinnostaa sivistysporvareita – eli kokoomuslaistenkin joukko on lähtökohtaisesti moninainen, ja saa nähdä, tuoko Orpo tätä moninaisuutta esiin.

Tässä seurassa Li Andersson näyttäytyy nuorena hahmona, joka jo itsessään haastaa äijäkööriä. Toisaalta hänen täytyy pitää mukanaan myös vasemmistoliiton äijät – eli puolueensa avulla luoda riittävän laaja joukko vaatimuksia ja niille yhteisiä nimittäjiä niin, että vasemmistoliiton politiikka ei pelkisty rajanvetoon, missä Andersson on tunnetusti taitava.

Juuri tästä syystä asetelmassa on kuitenkin elementtejä myös laitapopulismista, jolla kerätä voimaa. Vasemmistoliiton uusi puoluesihteeri Joonas Leppänen väittelee 18.6. aiheenaan vastustaminen ja radikaalidemokratia.

Populismi ei ole pysyvä ominaisuus

Jos populismi määritellään vain oikeistolaiseksi kansankiihotukseksi ja autoritaristiseksi kansakunnan tai ”meidän” puolesta puhumiseksi, jäävät politiikalle tyypilliset ja välttämättömät artikulaatiot ja dynamiikat huomaamatta. Samalla huomaamatta jää se, että tyhjyyden ja rajanvedon välillä on painotuseroja.

Silloin voi käydä myös niin, että kansankiihotusta ja uusautoritarismia – vaikkapa median toiminnan tai tutkijoiden kritiikin rajoittamista – toteuttavatkin ne puolueet, joita ei kutsuta populisteiksi. Kun huomio kiinnittyy (laita)populisteihin, valtapuolueet ehtivät ahkeroida vähemmän suosittujen politiikkojen parissa.

Populismi ei ole pysyvä ominaisuus.

Kun Müller on huolissaan yksioikoisen, homogeenisen kansan luomisesta, Stavrakakis ja Mouffe painottavat, että nimenomaan ”ei ole vaihtoehtoa” -argumentaatiota käyttävät teknokraatit kutistavat moniarvoisuutta ja erilaisten positioiden mahdollisuutta.

Huomiotta jää myös, että populismi ei kestä loputtomiin. Se ei ole pysyvä ominaisuus. On populistisia hetkiä. Puolueiden ja liikkeiden retoriikka voi paikoin olla laitapopulistista, valtavirtapopulistista, antagonista tai jopa kilpailevaa populismia.

Vastakkainasettelun ja tyhjien yhteisten nimittäjien painottaminen voi levitä myös perinteisen politiikan ulkopuolelle. Se voi politisoida kulttuuria jalkapallofanituksesta aina keskusteluihin taidemuseoiden rakentamisesta.

Populismia tarvitaan, mutta pelkkä liima ei riitä. Tarvitaan myös liimattavaa. Tai jos otetaan vakavasti korostamani politiikalle ominainen kontingenssi eli muutosalttius: ehkä vain tilapäisesti teipattavaa.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia). Hän kehitti Politiikasta-julkaisua ja toimi sen ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 2012–2014.