Huomattavan suurella osalla yliopistojen tutkijoista ja opettajista on määräaikainen työsopimus, mikä vaikuttaa jo tutkimukseen. Yliopistoyhteisölle epävarman työn ongelmat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta hiljattain myös OECD on tiedostanut ne. Jotta ongelmiin voitaisiin puuttua, tarvitaan lisää tietoa siitä, mistä prekarisaatio johtuu.
Suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä noin 70 prosenttia työskentelee määräaikaisissa työsuhteissa. Mikäli väitöskirjaa tekeviä tutkijoita ei lasketa mukaan, luku on 60 prosenttia. Kansainvälisesti – ja etenkin muihin Pohjoismaihin – verrattuna nämä ovat korkeita lukuja. Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön työsopimuksista 30 prosenttia oli vain vuoden pituisia tai vielä lyhyempiä sopimuksia.
Lisäksi Suomen yliopistoissa työskentelee määräaikaisten apurahojen turvin merkittävä ryhmä ammattitutkijoita, joilla ei ole työsuhdetta ja siihen liittyviä etuja. Kun heidät huomioidaan, määräaikaisten tutkijoiden ja opettajien osuus Suomen yliopistoissa ylittää edellä mainitun 70 prosenttia. Vertailun vuoksi: muilla sektoreilla määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevien palkansaajien osuus Suomessa on keskimäärin 16 prosenttia.
Mitä on prekaarius?
”Prekaarin työn” käsite ilmentääkin yliopistotutkimuksen asiantilaa osuvasti. Prekaarilla työllä viitataan työhön, jota tehdään ilman varmuutta työn jatkuvuudesta, mikä usein aiheuttaa taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia haasteita työntekijälle.
Yliopistoissa prekaari työ uhkaa tämän lisäksi myös tutkimustyön edellyttämää pitkäjänteisyyttä, heikentää tutkijoiden mahdollisuuksia antaa korkeatasoista opetusta ja ohjausta sekä vähentää heidän mahdollisuuksiaan osallistua yliopistojen päätöksentekoon sekä tieteellisten seurojen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.
Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.
Epävarmat työolot vaikuttavat myös suhteellisen turvatussa työmarkkina-asemassa olevien tutkijoiden asemaan. Usein heidän vastuullaan on hakea ulkoista rahoitusta epävarmassa asemassa oleville tutkijoille, mikä vie huomattavasti aikaa ja huomiota varsinaiselta tutkimustyöltä. Niinpä prekaari akateeminen työ on laajempi yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkkä yksilötason työehtokysymys.
Epävarmoja työoloja on perinteisesti pidetty matalan statuksen ammattien erityispiirteenä. Tiettyä ristiriitaa voikin nähdä siinä, että Suomen korkeimmin koulutettu työntekijäryhmä – yliopistojen tutkijat ja opettajat – ovat niin vahvasti yliedustettuina prekaarien työntekijöiden joukossa.
Yliopistojen rahoitusmalli
Ei ole yksiselitteistä, miksi prekaareissa oloissa tehdyn tutkimuksen osuus on juuri suomalaisissa yliopistoissa niin suuri. Esimerkiksi OECD viittaa ulkoiseen kilpailtuun rahoitukseen osatekijänä yliopistourien prekarisoitumiselle. Suomen tilannetta onkin selitetty projektimuotoisen ulkoisen rahoituksen suurella osuudella.
Ei-kilpaillun julkisen perusrahoituksen merkittävä lisääminen voisi ainakin periaatteessa antaa yliopistoille mahdollisuuden tarjota nykyistä enemmän jatkuvia työsuhteita. Tämä vähentäisi tutkijoiden kokemaa epävarmuutta sekä mahdollistaisi paremmat edellytykset kansainväliselle huippututkimukselle, joka yliopistolle asetetuissa tavoitteissa toistuvasti mainitaan.
Tohtoritutkintojen määrät
Syitä voinee etsiä myös muualta kuin yliopistojen rahoitusmallista: OECD:n mukaan tohtorintutkintojen määrän nopea nousu on johtanut globaalisti akateemisten tutkijoiden neuvotteluaseman heikentymiseen, mikä on lisännyt yliopistotutkimuksen prekarisaatiota. Yliopistojen käyttöön on tuotettu huomattava tutkijoiden ylitarjonta. Työn tarjonnan ja kysynnän epäsuhta lisää akateemisten tutkijoiden tarvetta hakea ja ottaa vastaan pätkätyötä, vaikka useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tutkijat kaipaisivat nykyistä vakaampia työoloja.
Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti. Kun vuonna 2000 tohtoreita valmistui 1140, valmistui heitä vuonna 2019 jo 1797. Vertailun vuoksi Ruotsissa tohtoreita valmistui 2010-luvulla väkilukuun suhteutettuna noin viidenneksen vähemmän kuin Suomessa.
Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti.
Ruotsin malli poikkeaa Suomen mallista siten, että väitöskirjatutkijoilla on oltava rahoitus väitöskirjatutkimusta varten. Tämä rajaa väitöskirjatutkijoiden määrää, mutta takaa heille paremmat työolot ja uranäkymät kuin Suomessa. Ruotsin yliopistoissa määräaikaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuus on huomattavasti Suomea alhaisempi: 29 prosenttia – pois lukien väitöskirjatutkijat. Suomessa vastaava luku on siis 60 prosenttia.
Korrelaatio ei ole kausaatio, eli kahden asian samanaikainen muutos ei välttämättä tarkoita sitä, muutokset selittäisivät toisiaan. OECD:n löydösten valossa on silti perusteltua kysyä, onko akateemisten tutkijoiden vakaampi asema Ruotsin yliopistoissa osittain seurausta pienemmistä tohtoritutkintomääristä. Suomessa yliopistojen rahoitus ei ole kasvanut 2010-luvulla – toisin kuin väitelleiden tutkijoiden määrät. Tutkijapaikoista ja tutkimusrahoituksesta kilpailee siis entistä suurempi määrä tutkijoita ja tutkimusryhmiä, mikä lisää epävarmuutta ja rahoitushakemuksiin käytettyä työaikaa.
Ajatus akateemisesta tutkimuksesta kutsumusammattina
Edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen lisäksi syitä yliopistotyön prekarisaatiolle voinee etsiä yliopistojen “kulttuurista”, jossa ajatus epävarmasta työstä on vuosien saatossa normalisoitunut, eikä vallitsevaa asiantilaa aina kyseenalaisteta tai haasteta .
Voidaankin kysyä, olisiko yliopistoissa jo nykyisissä puitteissa mahdollista toteuttaa pitkäjänteisempää henkilöstöpolitiikkaa.
Tohtorit, kansallinen kilpailukyky ja tohtoreiden työllisyys
Tohtoreiden määrän lisääntymistä voi pitää itsessään myönteisenä asiana, ja se on ollut osa Suomen kansallista kilpailukykystrategiaa, joka painottaa “osaavan” ja korkeasti koulutetun työvoiman merkitystä tietoyhteiskunnassa. Tohtoreiden määrän nostamisen on ajateltu palvelevan kansantaloutta, työmarkkinoita ja tietoyhteiskunnan etua laajemmin myös akateemisen maailman ulkopuolella.
Tässä voidaan nähdä eräänlainen jännite kansallisesti asetettujen politiikkatavoitteiden eli tohtorintutkintojen määrän nostamisen ja akateemisen ammatin suojaamisen välillä. Prekaarisaation torjuminen saattaisi edellyttää ainakin joillain tieteenaloilla tohtorintutkintojen määrän vähentämistä nykyisestään, jotta yliopistoilla ei olisi jatkuvasti käytettävissä työvoiman ”ylitarjontaa”. Esimerkiksi Lääkäriliiton edunvalvonta on osittain perustunut ammattikuntansa koulutusmäärien rajaamiseen, ja Suomessa lääkärien työllisyys, palkat ja muut työehdot ovatkin paremmat kuin akateemisten tutkijoiden.
Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö.
Vaikka tohtoreiden työttömyysprosentti on keskimäärin verrattain alhainen, 2010-luvulla tohtoreiden työttömyys kasvoi, pitkittyi ja nousi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi. Tohtoreiden työllistymisessä paljon on kiinni siitä, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on työllistyä yliopistojen ulkopuolelle. Alakohtainen vaihtelu on suurta, sillä tohtoreiden kysyntä työmarkkinoilla on paljolti kiinni heidän tieteenalastaan.
Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö. Aikaisempaa suurempi osa myöhemmässä uravaiheessa olevia meritoituneita tutkijoita työskentelee epävarmassa asemassa yliopistojen ydintehtävissä ja tekevät täysin samoja työtehtäviä kuin heidän vakituisissa työsuhteissa olevat kollegansa: julkaisevat tutkimusta, opettavat, ohjaavat opinnäytteitä, osallistuvat hallinnollisiin tehtäviin sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Ongelmat tiedostettu myös yliopistojen ulkopuolella
Yliopistoyhteisöille epävarmaan työhön liittyvät ongelmat ovat olleet varsin selviä jo pitkään. Hiljattain myös ylikansalliset järjestöt, kuten OECD ja Euroopan komissio, ovat kiinnittäneet huomiota yliopistotutkimuksen prekarisaatioon. OECD puhuu raportissaan tutkijaprekariaatista (research precariat) ja kantaa huolta akateemisen uran houkuttelevuudesta. Tällaista terminologiaa olisi ehkä pidetty radikaalina vielä jokunen aika sitten, mutta sen valtavirtaistuminen on osoitus siitä, että ongelmat on tiedostettu myös akateemisen yhteisön ulkopuolella.
Ammatillinen edunvalvonta
Eri maiden yliopistosektorin ammattiliitot ovat politisoineet prekaariin työhön liittyviä ongelmia. Ne ovat osaltaan kyseenalaistaneet nykyisen kaltaiset työolot yliopistoissa. Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa. Koska yliopistotyön prekarisaatio on seurausta poliittisista päätöksistä, on perusteltua olettaa, että asiantilan korjaamiseksi olisi löydettävissä poliittisia ratkaisuja.
Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, mistä tarkalleen yliopistotyön prekarisaatio johtuu. Syiden selvittämisessä vertailevalla tutkimuksella päästäisiin asiassa eteenpäin, sillä yliopistotyön epävarmuus vaihtelee maa- yliopisto- ja tieteenalakohtaisesti. Ilmiön vaihtelu puolestaan osoittaa, että akateemista yliopistotyötä on mahdollista teettää hyvin erilaisissa työolosuhteissa – eikä nykyisenkaltainen prekaarius esimerkiksi Suomen yliopistoissa ole ainoa mahdollinen asiantila.
Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa.
Helppoja ratkaisuja ei ole muun muassa sen takia, että prekaarissa asemassa olevat akateemiset tutkijat ja opettajat ovat epäyhtenäinen joukko, jolla on yhtäläisyyksien lisäksi keskenään eriäviä intressejä.
Mikäli akateeminen prekarisaarisuus ei vähene – tai lisääntyy entisestään – voidaan kysyä, kenellä on jatkossa varaa ottaa sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia riskejä, jota yliopistotutkijan uraan liittyy sekä minkälaisia seurauksia prekarisaatiolla on monimuotoisuuteen yliopistoissa. Esimerkiksi Saksassa on osoitettu, että naisilla sekä maahanmuuttaja- että työväenluokkataustaisilla tutkijoilla on vaikeuksia ottaa niitä sosiaalisia ja taloudellisia riskejä, joita epävarmaan yliopistotyöhön liittyy. Näin ollen yliopistojen prekaareilla työoloilla on – tutkimuksen teon edellytysten heikentymisen lisäksi – taipumus uusintaa rakenteellista yhteiskunnallista epätasa-arvoa.
Rolle Alho on Suomen akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat työmarkkinat, työelämä ja työntekijöiden kansainvälinen liikkuvuus.
