Puolueet ovat vallankäyttäjiä ja osa päätöksentekokoneistoa. Uudessa juttusarjassa keskitytään puolueisiin ja pohditaan, miten ne ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.
Puolueiden ja niiden historian tunteminen on tärkeää, mikäli mielii ymmärtää valtaa ja vallankäyttäjiä, sillä vallankäyttäjän tunteminen auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita ja muodostumista. Politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevätkin puolueen Politiikan perusteet -teoksessaan organisoituneeksi poliittiseksi voimaksi, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi.
Puolueet ovat merkittävä osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja ne ovat historiansa aikana keskeisellä tavalla osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.
Pääasiassa puolueiden nimittämistä ehdokkaista valitut kansanedustajat käyttävät ylintä valtiovaltaa säätäessään lakeja ja pyrkiessään yhteisymmärrykseen siitä, miltä Suomen tulisi näyttää tulevaisuudessa.
Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.
Puolueiden synnyn taustalla on yleensä jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, jonka tavasta tarkastella yhteiskuntaa ja siinä havaitsemaansa epäkohtaa muodostuu lopulta näkökulma, jonka kautta kaikkea yhteiskunnallista kehitystä tarkastellaan. Menestyvän puolueen perustaminen onkin ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta.
Puolue rakentuu samansuuntaisen poliittisen identiteetin omaavista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista sekä annetuista merkityksistä, jotka ylläpitävät niitä suhteita.
Puolue muodostaa yksikön, jonka suhde toisiin vastaaviin yksiköihin on vastakohtainen. Vaikka suomalainen politiikka onkin tunnettu laajapohjaisista monipuoluehallituksista ja konsensushakuisuudesta, kuuluu puolueen perusolemukseen aina oletus oman puolueen paremmuudesta suhteessa toisiin. Yhteistyöhakuisuudestaan huolimatta puolueet aina ilmentävät, säilövät ja muuntavat konflikteja.
Aate on koossapitävä liima
Vallan ja vallankäytön ohella aate on keskeinen puolueita eteenpäin ajava voima. Se yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun puolue on sisäisesti erimielinen jostain asiakysymyksestä. Aate saa jäsenet ja kannattajat mukautumaan, vaikka enemmistön tahdon mukainen päätös ei omaa näkemystä täysin vastaisikaan.
Puolueen poliittinen linja rakentuu konfliktin, joka alun perin sai aikaan puolueen organisoitumisen, ja siitä johdetun aatteen varaan. Aatteen on kuitenkin mukauduttava kunkin aikakauden ajattelutapoihin, jotta puolue voi maksimoida kannatuksensa ja vaikutusvaltansa.
Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.
Vaikka suomalaisen puoluekentän kolmen suurimman puolueen – SDP:n, kokoomuksen ja keskustan – historia alkaa sadan vuoden takaa, on niiden jatkuva kannatus osoitus siitä, että ne ovat kyenneet muokkaamaan aatettaan ja ajatusmaailmaansa muuttuvan ajan tarpeisiin.
Näiden kolmen puolueen väliset voimasuhteet ovat toki aikojen saatossa vaihdelleet, mikä on osoitus yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Siirtyminen esiteollisesta maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan on laskenut SDP:n ja keskustan suhteellista painoarvoa, vaikka puolueet edelleen kannatuskyselyiden kärkikolmikossa pysyttelevätkin.
Aate on poliittisen käytännön osa, joka kuvastaa niitä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä, arvoja ja normeja, joiden varassa politiikkaa tehdään. Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.
Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, puolueiden sisäinen dynamiikka ei kuitenkaan aukea vain todistamalla aatteita koskevat etukäteisoletukset oikeiksi tai vääriksi. Puoluetta ei voi ymmärtää vain tavoiteorientoituneena vallankäyttäjien joukkona eikä sen julkisuuskuvaa ottaa annettuna, täydellisenä omakuvana.
Poliittisen aatteen tuntemus tarjoaakin yhtäältä tirkistysaukon siihen, millaiseksi puolue ja sen toimijat itsensä ymmärtävät, ja toisaalta siihen, millaisia vaikutuksia puolueen edustamalla aatteella on ja on ollut käytännön poliittiseen elämään ja päätöksentekoon.
Puolueen ymmärtäminen vain vaalimenestyksen tavoittelun kautta jättää huomiotta sen, että puolueet saattavat myös tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä menestystä vaaleissa. Näissä tapauksissa vetäydytään usein taloudellisten lainalaisuuksien ja välttämättömyyden suojiin.
Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.
Puolue onkin sen edustaman ohjelman ja tavoitteiden ohella myös organisaatio, jossa yksittäisen puoluetoimijan omat pyrkimykset ovat usein ristiriidassa toisten toimijoiden tai jopa puolueen virallisen linjan kanssa. Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.
Vaikka puolueen tausta on perinteisesti aina jonkin ristiriitaulottuvuuden ympärille mobilisoituneessa tavoitteellisessa toiminnassa, muuttuvat puolueet usein elinkaarensa aikana tavoiteorientoituneista organisaatioista olemassaolonsa puolustajiksi. Tavoitteet toteutuvat, mutta niiden tilalle muodostuu ja muodostetaan uusia. Alkuperäinen, mobilisoiva konflikti jatkaa elämäänsä vähintään synnyttäen puolueen sisäistä keskustelua, kuten vaikka keskusteluissa vapaan markkinatalouden rajoista tai luokkaintressien ajamisesta yksilökeskeisessä maailmassa.
Monet koko läntisen maailman kattavien poliittisten traditioiden, kuten sosialismin, konservatismin ja liberalismin, alkuperäiset tavoitteet ovat toteutuneet. Silti näitä aatetraditioita edustavat varsin iäkkäätkin puolueet ovat ympäri maailmaa edelleen hengissä – osa kukoistaen, osa henkitoreissaan. Puolue onkin aina vallan tavoittelun, vallankäytön, vallan säilyttämisen ja aatteen palon yhdistelmä.
Puolueet ovat mukautuneet poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin
Puolueiden rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi sadan vuoden aikana. On siirrytty eliitti- ja puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan, jossa politiikka on henkilöitynyttä ja puolueet ovat menettäneet asemaansa politiikan subjektina.
Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä. Yritykset ja etujärjestöt panostavat voimakkaasti muun muassa vaikuttajaviestintään eivätkä vaikuttamisyritykset kanavoidu enää pelkästään puoluekoneiston kautta. Keskustelu esimerkiksi niin sanotusta avoimuus- tai lobbarirekisteristä onkin varsin ajankohtaista.
Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä.
Erityisesti perinteisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta myös puolueiden riippuvuus laajoista ja runsaslukuisista jäsenorganisaatioistaan on vähentynyt. Äänestäjien puolueuskollisuus ja luokkapohjainen äänestäminen alkoi 1970-luvulta lähtien heiketä. Samaan aikaan puoluetukilainsäädäntö teki puolueista taloudellisesti itsenäisempiä ja vähemmän riippuvaisia massaorganisaatioistaan, kuten Jan Sundberg kirjoittaa. Puolueista tuli lisääntyvässä määrin osa valtiota ja ne mukautuivat tähän kehitykseen.
Luottamus 1900-luvun alussa perustettuihin niin sanottuihin perinteisiin puolueisiin heikkeni 1980-luvulle tultaessa. Äänestäjät etääntyivät perinteisistä puoluevalinnan mekanismeista, niin kuin voimakkaasti ammattitaustan mukaisesta äänestämisestä. Puolueisiin liitetyt mielikuvat pysähtyneisyydestä ja olemassa olevaan takertumisesta loivat otollista maaperää uusien asiakysymysten, osallistavamman poliittisen tyylin ja uusien puolueiden, kuten vihreiden, läpimurrolle.
Poliittinen kiinnittyminen onkin ollut laskusuunnassa 1980-luvulta lähtien, kuten Peter Söderlund huomauttaa. Perinteinen luokkaäänestäminen on rapautunut työllisyysrakenteen muuttumisen, kohonneen koulutustason ja lisääntyneen sosiaalisen ja maantieteellisen liikkuvuuden myötä. Kansalaiset ovat poliittisesti yhä itsenäisempiä ja tekevät äänestyspäätöksensä aiempaa moninaisempien roolien valossa.
Useimmat puolueet pyrkivätkin puhuttelemaan varsin laajaa potentiaalista kannattajakuntaa, mikä näkyy siinä, että puolueiden välisten erojen tunnistaminen on muuttunut haastavammaksi.
Myös mediakentän muutokset ovat vaikuttaneet puolueiden asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Median markkinoituminen ja politiikan medioituminen on johtanut puoluelehdistön alasajoon ja pakottanut puolueet ja poliitikot sopeutumaan median toimintalogiikkaan. Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille. Tulevaisuuden visioinnin sijaan puolueiden aika kuluu sammuttaen milloin mistäkin syystä syttyneitä tulipaloja.
Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille.
Poliitikot ovat opetelleet viestimään mediaa kiinnostavalla tavalla ja mediaa kiinnostavista aiheista. Äänestäjät viehättyvät yhä enemmän tunteiden hallitsemasta kuvasta kuin rationaalisuuteen vedonneista poliittisista ohjelmista.
Toisaalta modernit tiedotusvälineet tarjoavat ennen kokemattoman suoran ja nopean kontaktin yleisön kanssa. Ennen tämän vuorovaikutus- ja palautekanavan roolin täytti toimiva puoluekoneisto ja mahdollisimman kattava jäsenkunta. Nykyään puolueet saavat oman viestinsä välitettyä (sosiaalisen) median avulla ja myös palaute tulee pitkälti samaa kautta ilman puoluekoneiston välittävää roolia.
Vaikka puolue selittää edelleen puolet kansalaisten äänestyspäätöksistä, on sekä äänestäjän että ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla yhä enemmän merkitystä.
Puoluetutkija Rauli Mickelsson tiivistääkin viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen aikakausien superideologioiden muutokseen: puoluedemokratian aikana vaalittiin oman luokan intressejä, kun taas yleisödemokratiasta puuttuvat suuret ismit ja kansallista päätöksentekoa sitovat kansainväliset edustuselimet ja sopimukset.
Puolueiden jäsenmäärissä ja äänestäjien käyttäytymisessä tapahtuneista muutoksista huolimatta puheet puolueiden kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia. Vaikka puolueet kohtaavat vaikeuksia sitouttaa kansalaisia omaan toimintaansa ja kannattajikseen, ei niiden ote vallasta politiikan instituutioissa ole heikentynyt.
Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.
Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Politiikasta-lehden viisiosaista puolueita käsittelevää juttusarjaa. Sarjan seuraavissa osissa perehdytään siihen, miten puolueet ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.
Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.
VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.
