Eduskunta käsittelee syksyllä 2026 jatkoaikaa rajalaille. Käsittelyn rinnalla on syytä käydä kattavaa julkista keskustelua siitä, millaisia kompromisseja Suomi on valmis tekemään kansallisen turvallisuuden nimissä.
Kesällä 2024 eduskunta sääti niin kutsutun rajalain mahdollistaakseen itärajan sulkemisen vastatoimena Venäjän välineellistämälle maahantulolle, millä tarkoitetaan maahanmuuton hyödyntämistä poliittisena painostuskeinona ohjaamalla kansainvälistä muuttoliikettä kohdevaltioon. Loppuvuodesta 2023 itärajan raja-asemille oli saapunut poikkeuksellinen määrä kolmansista maista lähteneitä turvapaikanhakijoita, ja viranomaiset arvioivat kyseessä olevan Venäjän valtion hybridivaikuttamisoperaatio.
Hybridivaikuttamisen todettiin olevan pyrkimys heikentää kansallista turvallisuutta sekä kuormittaa viranomaisia, ja rajalla arvioitiin olevan riski jopa väkivaltaisiin maahantunkeutumisyrityksiin.
Tästä syystä hallitus esitti, että viranomaisille tulisi kiireellisesti myöntää riittävät toimivaltuudet yllättäviin maahantulon häiriötilanteisiin. Lakiesityksessä ehdotettiin, että valtioneuvoston yleisistunto voisi päättää rajoittaa kansainvälistä suojelua koskevien hakemusten vastaanottamista kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi.
Käytännössä valtioneuvoston ja presidentin uhkaavaksi arvioimassa tilanteessa rajalla ei siis vastaanotettaisi turvapaikkahakemuksia kuin ainoastaan erityisen haavoittuvaisessa asemassa olevilta henkilöiltä, kuten lapsilta. Laki herätti vilkasta keskustelua, ja siitä äänestettiin kiireellisenä poikkeuksena perustuslakiin.
Syksyllä 2026 Petteri Orpon hallitus esitti eduskunnalle jo toista kertaa poikkeuslain voimassaoloajan jatkamista vielä ainakin kahdella vuodella. Poikkeuslain ollessa jälleen ajankohtainen on syytä tarkastella, millainen parlamentaarinen prosessi oli kaksi vuotta aiemmin ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia välineellistetyn maahanmuuton torjuntatoimilla voi olla.
Vaikka laki on mahdollistanut vahvemman kontrollin rajalla, sen säätäminen sai päätöksentekijät tinkimään demokraattisen päätöksenteon laadusta sekä oikeusvaltion periaatteista.
Aiheen turvallistamisella pystytään oikeuttamaan kansalaisille poikkeuksellisiakin toimia, ja rajalaki esitettiinkin turvallisuuspoliittisena kysymyksenä maahanmuuttopolitiikan sijaan. Pahimmillaan turvallisuuskysymyksistä voi tulla itsestäänselvyyksiä, joiden kustannuksista ei tarvitse enää käydä keskustelua, tai vaihtoehtojen käsittely typistyy tehdyn ratkaisun perusteluun. Juuri kriisitilanteissa demokraattisten normien onkin havaittu rikkoutuvan kaikista helpommin.
Suomen tekemiä kompromisseja ei siis tule sivuuttaa, vaan niitä on syytä jälleen käsitellä asiaankuuluvalla huolellisuudella sekä eduskunnan että kansalaisten käymässä keskustelussa.
Lain jännitteet perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kanssa
Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina. Perustuslakivaliokunta totesi rajalain olevan ristiriidassa Suomen perustuslain, Euroopan unionin lainsäädännön sekä erilaisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.
Rajalaki säädettiin rajattuna poikkeuksena perustuslakiin. Perustuslain mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Rajalakia sovellettaessa henkilö kuitenkin poistettaisiin viipymättä maasta eikä näitä riskejä huomioitaisi kuin erityistapauksissa. Perustuslakivaliokunta huomioi lausunnossaan tämän ristiriidan mutta arvioi, että lakiehdotus voitaisiin siitä huolimatta ottaa eduskunnan käsittelyyn pienin muokkauksin.
Suomen itäraja on EU:n pisin Venäjän vastainen ulkoraja. Rajalain kannattajat nostivatkin Euroopan unionin turvallisuuden esiin yhtenä perusteena lain tarpeellisuudelle, kun taas lain vastustajat painottivat lain olevan ristiriidassa Suomea sitovan EU-oikeuden kanssa. Schengenin rajasäännöstö edellyttää Euroopan ulkopuolelta maahan pyrkivältä henkilöltä maahantuloedellytysten täyttymistä, mutta tämä ei koske kansainvälistä suojelua hakevia.
Turvallisuusuhan torjumiseksi säädetty laki vaati päätöksentekijöitä joustamaan oikeudellisista velvoitteista, joita normaalisti pidetään suomalaisen oikeusvaltion lähtökohtina.
Lisäksi rajalakia on kritisoitu ilmeisestä ristiriidasta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Esimerkiksi Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran blogikirjoituksessa oikeusoppineiden lausunnot korostavat ihmisoikeussopimusten ehdottomuutta; eduskunnalla tai muulla toimielimellä ei ole laissa säädettyä valtaa poiketa niistä.
Yksi tärkeimmistä sopimuksista on pakolaisten oikeusasemaa koskeva Geneven yleissopimus ja sen vuoden 1967 pöytäkirja. Sopimus kieltää karkotuksen ja palauttamisen sellaisten alueiden rajoille, joilla karkotettavan henki tai vapaus voi olla uhattuna. Tätäkään riskiä ei kuitenkaan arvioitaisi lakia sovellettaessa.
Vaikka oikeusoppineet toivat nämä ristiriidat esille, eduskuntakäsittelyssä lakia kannattaneet perustelivat, että itsenäisellä maalla on oikeus rajoittaa maahanpääsyä hybridivaikuttamisen kohteeksi joutuessaan. Samat kansanedustajat totesivat, ettei kansallinen tai kansainvälinen lainsäädäntö ole laatimisensa aikaan huomioinut välineellistetyn maahantulon kaltaisia uhkia.
Toisaalta eduskunnassa tuotiin myös esiin, että maahanmuuttoa on käytetty vaikuttamiskeinona läpi historian, eikä itärajan tilanne monien vastustajien mukaan siis vaatinut poikkeuksellisen rajalain säätämistä. Lopulta turvallisuushuoliin vastaaminen painoi vaakakupissa ihmisoikeussopimuksien ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamista enemmän.
Poikkeuslainsäädäntö demokraattisessa yhteiskunnassa
Vaikka hallituksen esitys sai taakseen kiireelliseen käsittelyyn vaadittavan viiden kuudesosan enemmistön, oli sen käsittelyssä muita hyvästä demokraattisesta päätöksentekokulttuurista poikkeavia seikkoja.
Sekä keskustelevan demokraattisen päätöksenteon että parlamentaarisen vallanjaon keskeiset periaatteet jäivät lainsäädäntöprosessissa taka-alalle. Eduskunnan kyky valvoa toimeenpanovaltaa jäi puuttumaan, ja eduskunnassa käyty keskustelu vaihtoehdoista kaventui suppean käsittelyn vuoksi näennäisesti kahteen: tiukkaan rajalakiin ja kriisille antautumisen.
Valiokuntakäsittelyissä hallituksen esitys sai kritiikkiä vaihtoehtoisten sääntelymallien puutteellisesta arvioinnista. Esityksessä vaihtoehdot käytiin läpi ilmeisen pintapuolisesti, eikä siitä käynyt riittävän yksityiskohtaisesti ilmi, miksi muut lainmukaiset vaihtoehdot, kuten turvapaikkahakemusten pikakäsittelymenettely, olivat riittämättömiä.
Myös oppositio nosti eduskunnassa toistuvasti esiin tarjolla olevien vaihtoehtojen puut-teen, mihin hallitus nurinkurisesti vastasi tivaamalla oppositiolta ratkaisuja. Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.
Vaihtoehdoista tinkiminen johtaa näköalattomaan politiikkaan, jossa päätös tehdään näennäisesti yhden ehdotuksen ja kriisin kärjistymisen välillä.
Tinkimistä tapahtui myös eduskunnan roolin määrittelyssä. Perinteisesti eduskunnan oikeuksiin on poikkeuslainsäädännössä lukeutunut jälkitarkastusoikeus, joka takaa eduskunnalle mahdollisuuden tarkastaa perusoikeuspoikkeuksien asianmukaisuuden, välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden.
Asiantuntijat ovat nostaneet esiin, että vielä korona-aikana eduskunta kumosi valtioneuvoston asetuksia, jotka se katsoi puutteellisesti perustelluiksi juuri jälkitarkastusoikeutensa avulla. Molemmissa kriiseissä on ollut kyse poikkeuksellisesta lainsäädännöstä, jolla on puututtu perusoikeuksiin kansallisen turvallisuuden nimissä.
Rajalain tapauksessa jälkitarkastusta ei kuitenkaan katsottu hallituksen esityksessä tarpeelliseksi, sillä laki ei siirrä säädösvaltaa eduskunnalta valtioneuvostolle. Hallintovaliokunnan kiinnitettyä huomiota eduskunnan valvonnan puutteeseen esitystä paikattiin lisäämällä laajemmat tiedonsaantioikeudet asianomaisille valiokunnille.
Demokratian periaatteista tingittiin siis jälleen niin, ettei eduskunnalla ole parlamentaarista mahdollisuutta kumota valtioneuvoston käyttöönottoasetusta. Rajalain turvallisuushyötyjen rinnalla olisi syytä tarkastella, millaiset mahdollisuudet eduskunnalla on valvoa poikkeuksellisten toimivaltuuksien käyttämistä niiden hyväksymisen jälkeen.
Mediassa on väläytelty rajalain seurauksena uhkakuvaa Itä-Euroopan tiestä, jolla oikeusvaltioperiaatteiden asteittainen mureneminen johtaa demokratian rapautumiseen. Viime vuosina moniin muihinkin kriisitilanteisiin on kuitenkin vastattu puuttumalla perusoikeuksiin. Hätä ei ole lukenut lakia esimerkiksi koronakriisin, potilasturvallisuuslain tai Itärajan sulkemisen tapauksissa. Toinen, kenties todennäköisempi lopputulema onkin turvallisuusuhkien vakiintuminen osaksi päivänpolitiikkaa.
Rajalain siirtyminen poikkeuksesta päivänpolitiikkaan
Eduskunta käsittelee rajalakia syksyllä 2026 kolmannen kerran, mutta mediassa asiaa on käsitelty selvästi lyhyemmin kuin lain alkuperäisen säätämisen yhteydessä. Erilaiset kansainväliset konfliktit ja kriisit ovat nostaneet turvallisuusteemat julkisen keskustelun kärkeen, ja on ymmärrettävää, ettei itäraja pysy tilanteen pitkittyessä ja vakiintuessa enää etusivuilla.
Keskustelu ei kuitenkaan ole tyrehtynyt, vaan useiden tieteenalojen asiantuntijat sekä yhteiskunnalliset organisaatiot ovat julkaisseet aiheesta lausuntoja. Myös puolueiden edustajat ovat kommentoineet lakia toistuvasti. Kokoomuksen sosiaalisessa mediassa on kritisoitu sosiaalidemokraatteja puolueen jakautuneesta rajaturvallisuuslinjasta, ja perussuomalaisten verkkolehdessä sisäministeri Mari Rantanen korosti Suomen varmistavan toimillaan rajaturvallisuuden.
Keskustelu vaikuttaa siis siirtyneen yhä vahvemmin vain asiaan perehtyneiden ja siitä kiinnostuneiden keskuuteen. Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.
Poikkeuksellisena lainsäädäntöhankkeena alkanut rajalaki on vähitellen siirtymässä osaksi päivänpolitiikkaa ja puolueiden välistä arkista kilpailua.
Kyseessä on kuitenkin yhä poikkeuksellinen laki, jonka säätämisessä on tingitty niin Suomen ihmisoikeussitoumuksista kuin demokraattisen päätöksentekoprosessin laadusta. Jos päätöksentekijöiden ensisijainen vastaus turvallisuusuhkiin on perustuslain ja kansainvälisten sopimusten rikkominen, herää kysymys, luovatko edelliset liian kankeat raamit nykyajan kriiseihin vastaamiseen vai onko perustuslaillisuus menettänyt painoarvonsa monikriisien aikakaudella.
Demokraattinen vastuunkanto vaatii, että kansalaisilla on jatkuva mahdollisuus arvioida heitä edustavien päättäjien ratkaisuja. Laaja ja yleistajuinen keskustelu siitä, milloin rajalaki on todellisuudessa välttämätön ja mistä ollaan valmiita tinkimään kansallisen turvallisuuden nimissä, voi myös osaltaan suojata demokraattisia normeja turvallisuusnarratiivien dominoinnilta.
VTM Ella Laattala on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Laattala työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin.
VTM Samuli Heliste on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Heliste työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin.
VTM Sami-Egil Ahonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Ahonen työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa SECUDEM-tutkimushankkeessa, joka tutkii turvallisuusnarratiivien vaikutusta demokraattisiin arvoihin ja asenteisiin.
Artikkelin kuvituskuva: Tuomas Vitikainen, CC BY-SA 4.0 / Wikimedia Commons
