Naisten kokemaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa esiin tuovat kampanjat ovat osoittaneet ilmiön yleisyyden. Kerrotut tarinat tekevät yksityisestä yleistä ja paljastavat arkipäiväisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan taustalla olevan yhteiskunnallisen rakenteen, joka mahdollistaa sen jatkumisen.
Lokakuussa Yhdysvalloista alkunsa saanut #MeToo-kampanja nosti esiin naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, ahdistelun, vallankäytön ja väkivallan kulttuurin. #MeToo paljasti vaietun, mutta vallitsevan käytännön: lähes kaikki naiset ovat kokeneet jonkin asteista seksuaalista häirintää, ahdistelua tai usein jopa väkivaltaa.
Kun naiset alkoivat kertoa tarinoitaan, pato murtui. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan piilotettu maailma räjähti silmille ja nousi keskustelun aiheeksi. Hiljaisuuden rikkominen paljasti laajan arkisen käytännön, jonka olemassaolosta ovat olleet hyvin tietoisia niin sen uhrit kuin sen ylläpitäjätkin. Moni onkin yllättänyt siitä, kuinka niin monen ihmisen arkinen kokemus nousee keskusteluun vasta nyt.
Suomeen rantautuminen
Suomeen seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan purkaminen rantautui aluksi kevyesti. Kun Ruotsissa kampanja sai aikaan poliisitutkintoja ja on vaikuttanut lainsäädäntötyöhön, Suomessa nimettiin muutamia yksittäisiä tapauksia. Suomalainen media tyytyi lähinnä referoimaan muiden maiden keskusteluja. Tuntui kuin Suomi, tasa-arvon mallimaa, vaikenisi ja käyttäytyisi kuin meillä ei tällaista ongelmaa liiemmin olisi.
Lopulta ruotsinkielinen #dammenbrister rikkoi yllättävän pitkään kestäneen suhteellisen hiljaisuuden maassamme. Sen innoittamana perustimme viime viikon lopulla Facebookiin suomenkielisen #MeMyös-ryhmän. Hieman yli viikossa ryhmään on kertynyt jo pitkästi yli 12 000 jäsentä.
Itsenäisyysjuhlahumun jälkeisenä päivänä, 7. joulukuuta, aukesi #MeMyös-vetoomus, jonka toivomme kaikkien sukupuolten allekirjoittavan ja näin joukkovoimalla kertovan, että on tullut aika laittaa loppu hiljaisuudelle ja seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja väkivallan rakenteelle.
Tarkoitus on paitsi sanoa, että nyt saa riittää, myös: et ole yksin, se ei ole sinun syysi, sinun ei tarvitse hävetä, sinun ei pitäisi joutua pelkäämään – tämän käytännön voi muuttaa!
Paljastavat tarinat
#MeToosta liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen. Koostamme naisten kokemuksia, jotka jaamme nimettöminä, kertoaksemme myös laajemmalle yleisölle, miten vallitseva ilmiö on kyseessä. Tarinat paljastavat viiltävällä tavalla arkipäiväisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan taustalla olevan yhteiskunnallisen rakenteen, johon häirintä pohjaa ja joka mahdollistaa sen jatkumisen.
Liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen.
Kertomusten jakaminen on ilmiön hahmottamista, sen laajuuden ja piirteiden kartoittamista, näkyväksi tekemistä ja tunnistamista. Se on vastarintaa liian pitkään vallinneelle hiljaisuudelle.
Kertomukset tuovat esille sen, miten ahdistelun ja häirinnän käytäntö on syvällä kodeissa. Se tunkeutuu meidän makuuhuoneisiimme, se vallitsee kouluissamme, sen kohtaa baareissa, urheilu- ja kulttuuriharrastuksissa, kesämökillä ja opiskeluelämässä, sitä esiintyy työelämässä ja armeijassa, se näyttäytyy ravintoloissa, festareilla, vapaa-ajan vietossa, se käy kimppuun katutilassa, sitä esiintyy virastoissa ja juna-asemilla, siltä ei pääse pakoon hisseissä eikä vessoissa. Siltä ei ole turvassa missään.
Tämä osoittaa, miten naisten itsemääräämisen riistämisen ja kehon häirinnän ja vahingoittamisen kulttuuri on kietoutunut kaikkiin elämän osa-alueisiin: se on kaikkialla läsnä oleva systeemi, joka kertoo yhteiskuntiemme vallitsevista valtasuhteista sekä asennoitumisesta naisiin.
Myötätunnon voima
Tarinat paljastavat järjestelmän ja häirinnän mittakaavaa ja arkista esiintymistä. Niiden teho on myös siinä, että ne kutsuvat kuuntelemaan, eläytymään, kokemaan toisen tilanteen, tuntemaan toisen tuskaa: ne kutsuvat tuntemaan myötätuntoa.
Myötätunto on vahva poliittinen voima. Tarinat, niiden jakaminen ja niihin eläytyminen luovat yhteisön ja synnyttävät solidaarisuutta.
Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi.
Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi, väkivallan ja sorron järjestelmän kaatamiseen tähtääväksi liikkeeksi. Väkivaltaa, nöyryytystä, vääryyden tuntoa uhkuvat ja häpeän ja sorron järjestelmää suomivat tarinat ovat poliittinen ase.
Tällaisista lähtökohdista syntyneet liikkeet ovat aikanaan murtaneet orjuuden järjestelmän, ne ovat hankkineet kansalaisoikeudet naisille, saaneet aikaan työsuojelulainsäädännön kuin laittaneet pisteen lailliselle rotusorrollekin.
Vaikka tarinat naisten kokemuksista ovat nimettömiä ja kokemuksellisia, eikä niissä ole tarkoitus tuoda esiin tekijöiden identiteettiä, tässä mittakaavassa ne muodostavat valtavan aineiston. Ne tuottavat tietoa, jota meillä ei ole aiheesta ennen ollut. Niiden huomioon ottamista lainsäädännössä, valistuksessa, kasvatuksessa ja tutkimuksessa ei pidä ohittaa.
Välinpitämättömyyden järjestelmä
Naisten tarinat osoittavat myös laajan väkivaltaa kohdanneiden naisten epäluulon viranomaisia kohtaan ja luottamuspulan siihen, että seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta kannattaisi ilmoittaa viranomaisille tai että tekijää rangaistaisiin. Seksuaalisen väkivallan uhrien epäluottamus järjestelmään sekä se, että uhri jää usein vaille oikeutta, on osoitettu tutkimuksessakin. Tilanne, jossa lainsäädäntö ei suojele suurta osaa kansasta, on kestämätön.
Raiskausta koskevan rikoslainsäädännön muuttamisesta maassamme, suostumusperustaisuuteen siirtymisestä, on puhuttu pitkään tuloksetta. Nykyinen tilanne kertoo siitä, kuinka uhrin sana tai kokemus ei edelleenkään paina, vaan häneltä odotetaan sitä, että hän aktiivisesti estäisi väkivallan.
Jos sama tilanne vallitsisi ”normaalissa väkivallassa”, väkivallan kohde nähtäisiin rikoksen uhrina vain, jos hän olisi väkivaltaisessa tilanteessa aktiivisesti pyrkinyt estämään lyönnin osumisen itseensä. Kun tilannetta tarkastelee näin, se näyttäytyy absurdina. Näin vahvasti sukupuolittunut seksuaalinen väkivalta näyttäytyy toisarvoisena ”oikealle väkivallalle”.
Lainsäädännön kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella.
Lainsäädäntö on peli, jonka kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella. Kun ristiinvalottaa ihmisten kokemuksia ja lainsäädäntöä, näyttää kuva suomalaisesta järjestelmästä seksuaalisen häirinnän ja seksuaalirikosten suhteen lohduttomalta.
Kun kokonaisuutta tarkastelee ja peilaa yksittäisten ihmisten kertomuksia vasten lainsäädännöllistä sekä institutionaalista linjaa, tulee kirkkaasti esiin, kuinka yhteiskuntamme sallii ja mahdollistaa seksuaalisen häirinnän kulttuurin katsomalla pois, vähättelyllä, vallitsevilla käytännöillä, löyhillä laeilla ja uhreja syyllistämällä.
Seksuaalisen ahdistelun politiikka
Lainsäädännöllinen käytäntö on poliittisen prosessin tuotos, ja poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa ilmiöön myös asenteiden tasolla. Tämä olisi syytä pitää mielessä, kun eduskunnassa käydään tiistaina 12.12. aiheesta ajankohtaiskeskustelu, johon myös #MeMyös-vetoomus ja materiaali lähetetään.
Traagisimmatkaan tarinat eivät ole ainoastaan yksilöille tapahtuneita yksittäisiä, erillisiä tapauksia, vaan ne paljastavat yhteneväisiä kokemuksia, toistuvia juonia, pinnan alla olevan rakenteen ja sen toiminnan logiikan. Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.
On selvää, että naisten ja tyttöjen kohtaama seksuaalinen häirintä ja jopa väkivalta on valtava virtahepo keskellä yhteiskuntaa, epämääräinen ja iljettävä mörkö, jota ei ole haluttu nähdä. Mutta tarinoiden kautta piirtyy myös kuva siitä, miten naisten ahdinkoon ei ole nähty tarpeelliseksi puuttua, sitä ei ole otettu tosissaan, nähty vakavana, tarpeeksi tärkeänä.
Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.
Se, että kähmintä, ahdistelu, pelottelu, seksualisoiva vallankäyttö ja väkivalta ovat meillä normi, asioiden vallitseva tila, kumpuaa yhteiskuntiemme valtarakenteista: patriarkaatista, miesten valta-asemasta, sukupuolten epätasa-arvon järjestelmästä. Naisen kehon jatkuva seksualisointi ja vahingoittaminen on poliittista.
Häirintä osoittaa naiselle tämän paikan, se on vallankäyttöä, joka paljastaa naisen aseman yhteiskunnassa. Koura, joka kopeloi ja koskee naiseen ilman lupaa, joka alistaa ja ottaa kysymättä, on patriarkaatin väkivaltainen käsi.
Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, valtiollisten toimijoiden voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta. Tasa-arvoasioissa vallitsevien asenteiden muutos ja lainsäädännöllinen, institutionaalinen muutos kiertyvät toisiinsa.
Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta.
Kyse onkin paitsi lainsäädännöstä ja piintyneistä asenteista naisten itsemääräämistä kohtaan myös patriarkaattia pönkittävästä poliittisesta ilmapiiristä.
Häpeän ja pelon politiikkaa
Kampanjan myötä jaetuista tarinoista rakentuu kuva siitä, miten patriarkaatin koura arjessa naista koskettaa. Nämä jaetut piirteet kertovat siitä, miten järjestelmää pidetään yllä. Naisten tarinoista ehkä päällimmäiseksi yhteiseksi kokemukseksi jäävät häpeä ja pelko, vaientamisen, syyllistämisen perinne sekä vähättelyn ja hiljaisuuden kulttuuri.
Hiljaisuus mahdollistaa teot. Se on käyttövoimaa, joka palvelee järjestelmää, turvaa sen jatkumisen ja suojelee tekijöitä, pönkittää patriarkaattia. Hiljaisuutta on pitänyt yllä juuri häpeä.
Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista.
Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista. Häpeä on opittu, se kumpuaa kulttuurista, jossa naisen kunnian menetys liittyy seksuaalisuuteen ja jossa naisen seksuaalisuus on paitsi nähty häpeällisenä, myös miehisen vallan alaisena.
Vanhempien hiljaisuus, lamaantuminen ja häveliäs suhtautuminen seksuaalisen ahdistelun ja naisen kehon rajojen rikkomusten edessä antaa ymmärtää, että ilmiöön tulee suhtautua häveten, perinteen mukaisesti itseään syytellen ja hiljaa kestäen. Perinne, pelko ja häpeä ovat vahvoja voimia, joita ilman yksikään väkivaltainen, sortoon ja alistukseen perustuva yhteiskunnallinen rakenne ei pysy pystyssä.
#MeMyös kutsuu kuulemaan naisten hädän ja kollektiivisen kokemuksen. Se pyrkii rikkomaan hiljaisuuden, häpeän ja pelon noidankehän.
VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.
