Suomalainen huntukysymys

Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo (CC BY-SA 4.0) Muslimien eid-aamurukous Hakaniemessä maanalaisessa urheilukeskuksessa vuonna 2006.
Lukuaika: 5 min.

Väittelyt kasvot peittävistä niqabeista ja uimiseen tarkoitetuista burkineista ovat Suomessa osin heijastuksia ranskalaisista poliittisista keskusteluista.

Laura Parkkinen kirjoitti syyskuun lopulla ranskalaisesta hijab-keskustelusta tekstissään Kuulumisen politiikkaa. Ranskassa musliminaisten huivit ja hunnut ovat olleet osa poliittista keskustelua aina 1980-luvun loppupuolelta asti, eikä loppua näy vieläkään. Suomessa tilanne on erilainen.

Islamin kasvanut näkyvyys Suomessa

Kuten Teemu Pauha, Suaad Onniselkä ja Abbas Bahmanpour kirjoittavat, Suomessa on asunut muslimeita aina 1800-luvulta lähtien. Ensimmäinen muslimiyhteisömme muotoutui tataarimuslimien maahanmuuton myötä. Tataarinaiset eivät perinteisesti peitä päätään, joten päähuiveista ei ollut tarvetta keskustella vuosikymmeniin.

Suomen tataariyhteisö on aina ollut pieni, ja muslimimaahanmuuttajien määrä pysyi pitkään vähäisenä. Vasta 1990-luvun taitteessa Suomen muslimiväestö alkoi kasvaa selvästi aiempaa suuremmaksi maahanmuuton lisääntyessä. Tuolloin Suomeen saapui muslimeita – tai ainakin muslimitaustaisia henkilöitä – muun muassa Somaliasta ja Balkanin alueelta. Muita keskeisiä muslimimaahanmuuttajien lähtömaita ovat muun muassa Irak ja Afganistan.

Suomeen saapuneet muslimit ovat usein olleet turvapaikanhakijoita, mutta moni on saapunut maahan myös perheenyhdistämisen myötä. Nykyään Suomessa arvioidaan olevan päälle 100 000 muslimia ja heistä yhä useampi on syntynyt täällä.

Muslimiväestön kasvaessa myös islamista on tullut entistä näkyvämpi osa suomalaista yhteiskuntaa. Osa tätä näkyvyyttä ovat myös päähuivit ja kasvohunnut.

Muslimiväestön kasvaessa myös islamista on tullut entistä näkyvämpi osa suomalaista yhteiskuntaa. Osa tätä näkyvyyttä ovat myös päähuivit ja kasvohunnut. Ne liitetään välistä erottamattomasti musliminaisten vaatetukseen, mutta todellisuudessa vain osa musliminaisista peittää päänsä, ja vielä pienempi osa kasvonsa.

Muslimiväestö ei ole kasvanut viime vuosikymmeninä ainoastaan Suomessa, vaan samaa voi sanoa enemmistöstä läntisen Euroopan maita. Monet islamista ja muslimeista käytävät keskustelut ja kiistat ovatkin huomattavan samanlaisia maasta toiseen. Tämä koskee niin huiveja ja huntuja kuin vaikkapa moskeijoiden rakentamista.

 

Keskustelujen esikuvana Ranska

Musliminaisten päähuivit ja kasvohunnut ovat olleet vilkkaan keskustelun kohteena monissa Euroopan maissa erityisesti 2000-luvulla. Näissä keskusteluissa Ranskaa voidaan pitää edelläkävijänä useammastakin syystä.

Ensinnäkin Ranskassa keskustelu alkoi selkeästi aiemmin kuin muualla, jo vuonna 1989. Tuolloin kolmen koulutytön käyttämät päähuivit nousivat muutamassa viikossa kuumaksi puheenaiheeksi aina kansalliskokousta myöten.

Toiseksi Ranska on ollut eturintamassa musliminaisten uskonnollista pukeutumista rajoittavan lainsäädännön suhteen. Vuonna 2004 maassa säädettiin laki, joka kieltää näkyvät uskonnolliset tunnusmerkit valtion kouluissa, ja vuonna 2010 laki, joka kieltää kasvot peittävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Kummankin lain tosiasiallisena kohteena on musliminaisten ja -tyttöjen pukeutuminen, vaikka lait onkin muotoiltu niin, etteivät ne varsinaisesti osoita islamiin.

Ranskassa käytyjä keskusteluita sekä siellä säädettyjä lakeja on käytetty monissa muissa maissa eräänlaisina esikuvina, kun huiveista ja hunnuista on virinnyt keskustelua.

Ranskassa käytyjä keskusteluita sekä siellä säädettyjä lakeja on käytetty monissa muissa maissa eräänlaisina esikuvina, kun huiveista ja hunnuista on virinnyt keskustelua. Oleellista on sekin, että Ranskan kumpikin laki on viety myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäviksi, ja ne on siellä todettu päteviksi. Mikäli jossain maassa halutaan saattaa voimaan esimerkiksi kasvot peittävän pukeutumisen kieltävä laki, on mahdollista ottaa mallia Ranskasta, sillä siellä säädetyt lait on jo koeteltu eri oikeusasteilla, myös kansainvälisesti.

Ranskaa lukuunottamatta Euroopan maissa on harvemmin puututtu päähuivien käyttöön. Sen sijaan useassa maassa on kielletty kasvot peittävä vaatetus niin kutsutuilla burkalaeilla tai burkakielloilla (burqa bans). Nimi on itse asiassa harhaanjohtava, sillä päästä varpaisiin peittävä burka on varsin harvinainen Euroopassa. Yleisemmin kasvonsa peittävät musliminaiset käyttävät kasvohuntua eli niqabia. Sen käyttö julkisilla paikoilla on tätä nykyä kiellettyä Ranskan ohella muun muassa Tanskassa ja Belgiassa.

 

Lainsäätäjät ja kasvohunnut

Myös Suomessa on käyty niin kansalaiskeskustelua kuin poliittistakin keskustelua siitä, tulisiko musliminaisten niqabin käyttö kieltää lailla. Ei tiedetä tarkkaan, kuinka moni musliminainen Suomessa peittää kasvonsa. Tanskassa niqabia käyttävien naisten lukumääräksi on arvioitu 150-200. Voidaan varsin suurella todennäköisyydellä sanoa, että lukumäärä on Suomessa pienempi, onhan muslimien osuus Tanskan väestöstä noin 5,5 prosenttia ja Suomen väestöstä noin 2 prosenttia.

Poliittisessa keskustelussa äänessä on ollut käytännössä yksi puolue, perussuomalaiset. 2010-luvulla eduskunnassa tehtiin muutama kirjallinen kysymys sekä kaksi lakialoitetta kasvohunnun kieltämiseksi. Sekä kirjalliset kysymykset että lakialoitteet olivat perussuomalaisten käsialaa.

Huntukysymyksen ja perussuomalaisten linkittymisestä kertoo myös vuodelta 2018 oleva Ylen kysely puolueiden puheenjohtajille. Tuolloin kysymykseen ”Tulisiko burkan, kasvot ja vartalon kokonaan peittävän asun käyttö kieltää julkisilla paikoilla Suomessa?” vastasi myöntävästi vain kaksi puoluejohtajaa, perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja sinisten Sampo Terho.

Voidaan kysyä, onko Suomessa käyty poliittinen keskustelu huiveista, hunnuista ja burkineista loppujen lopuksi kovinkaan kytkeytynyt Suomeen.

Kasvohunnun ohella myös burkini on hetkellisesti tuotu eduskuntaan. Syksyllä 2019 perussuomalaisten Riikka Purra ja Ville Tavio tekivät kirjallisen kysymyksen uimiseen tarkoitetun burkinin sopivuudesta suomalaisissa uimahalleissa. Aihe nousi esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun suositeltua burkinien hyväksymistä uimahalleissa.

Niin niqabien kuin burkinienkin ongelmallisuutta on perusteltu muun muassa sillä, että niiden nähdään alistavan naisia. Lisäksi ne nähdään sopimattomina suomalaiseen yhteiskuntaan. Nämä ovat samankaltaisia perusteluita, joita monissa muissakin Euroopan maissa on esitetty vastaavissa keskusteluissa. Niqabista tehdyissä kirjallisissa kysymyksissä sekä lakialoitteissa onkin viitattu muualla – esimerkiksi Ranskassa – käytyyn keskusteluun ja säädettyihin lakeihin.

Voidaan kysyä, onko Suomessa käyty poliittinen keskustelu huiveista, hunnuista ja burkineista loppujen lopuksi kovinkaan kytkeytynyt Suomeen. Ainakin eduskunnan dokumenteissa tarvetta säädellä musliminaisten pukeutumista perustellaan pitkälti muissa maissa tehdyllä lainsäädännöllä ja yleisellä ”islamissa naisen asema on miestä heikompi” -argumentaatiolla. Suomessa mahdollisesti esiintyneitä ongelmia ei sen sijaan tuoda esiin.

 

Huivit mediassa

Musliminaisten huivit ja hunnut nousevat keskusteluun myös Arkadianmäen ulkopuolella. Näitäkin keskusteluja leimaa niiden suhteellinen lyhytikäisyys. Jo edellä mainittu yhdenvertaisuusvaltuutetun burkini-suositus sai monet verkon keskustelupalstat kuhisemaan, mutta vain muutamiksi viikoiksi.

Sen jälkeen burkinista ei juuri puhuttu, eikä myöskään Purran ja Tavion kirjallinen kysymys saanut erityisemmin huomiota ainakaan valtamediassa. Myös esimerkiksi niqabin ja burkan kieltämiseksi tehty lakialoite nostatti vuonna 2013 kiivaan keskustelun Uuden Suomen blogipalvelussa.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun burkini-suositus sai monet verkon keskustelupalstat kuhisemaan, mutta vain muutamiksi viikoiksi.

Viime vuosina paljon mediahuomiota ovat saaneet myös ISIS-terroristijärjestöön liittyneet suomalaiset muslimit, sekä Lähi-idän konfliktialueille lähteneiden suomalaisten musliminaisten ja heidän lastensa paluu Suomeen. Tässä yhteydessä naisten pukeutuminen ei ole ollut varsinainen pääasia, mutta lehtikuvissa ja videoissa mustiin pukeutuvat ja kasvonsa peittävät naiset ovat olleet selkeästi esillä.

Kasvot peittävä vaatetus ei edusta islamin valtavirtaa, ja siten näiden naisten pukeutumisen voi nähdä korostavan heidän sitoutumistaan radikaaliin ajattelutapaan. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että vaikka ISISin riveissä odotetaan tietynlaista pukeutumista, ei Suomessa niqabia käyttävä musliminainen automaattisesti hyväksy ISISin ideologiaa, saati sitoudu siihen millään tapaa.

Huivi- ja huntukeskustelut näkyvät suomalaisessa mediassa myös uutisointina muissa maissa käydyistä keskusteluista ja säädetyistä laeista.

 

Huivi työelämässä työnantajan mukaan

Suomessa ei ole lainsäädäntöä, joka suoranaisesti ohjaisi huivinkäyttöä työpaikoilla. Niinpä työnantajat voivat päättää itse suhtautumisensa huiviin, syrjintää koskevan lainsäädännön puitteissa. Esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS hyväksyy päähuivin osana työasua. Samoin sosiaalialalla huivin käyttäminen on sallittua.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä tekemään huivin käyttämisestä mutkatonta. Katri Karhusen tekemissä tutkimushaastatteluissa näillä aloilla työskentelevät naiset ovat kertoneet kohdanneensa muun muassa ammattitaitonsa vähättelyä. Heitä on myös luultu huivin takia ulkomaalaisiksi.

Tällä hetkellä on myös käynnissä sisäministeriön selvitys uskonnollisten tunnusten käytöstä osana poliisin virka-asua. Tarkastelussa ovat siis muutkin näkyvät tunnukset kuin vain päähuivit. Tällä hetkellä niiden käyttäminen ei ole poliisille mahdollista.

 

Lopuksi

Musliminaisten huivit ja hunnut näkyvät epäsäännöllisen säännöllisesti suomalaisessa poliittisessa ja mediakeskustelussa. Keskustelut nousevat ja laantuvat pääsääntöisesti varsin nopeasti. Esimerkiksi poliisien oikeudesta käyttää päähuivia on puhuttu useamman vuoden ajan, mutta keskustelu ei ole ollut kaiken aikaa intensiivistä. Musliminaisten pukeutumisen rajoittaminen lainsäädännön avulla on puolestaan pysynyt yhden puolueen asiana.

Suomessa ei voidakaan puhua samaan tapaan huivi- tai huntukeskustelusta kuin esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa tai Tanskassa.

Suomessa ei voidakaan puhua samaan tapaan huivi- tai huntukeskustelusta kuin esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa tai Tanskassa. Kaikissa näissä maissa musliminaisten pukeutumisen saama media- ja ennen muuta poliittinen huomio ovat olleet selvästi eri mittakaavassa kuin Suomessa.

FT, YTM Johanna Konttori on uskontotieteilijä, joka väitteli vuonna 2015 Helsingin yliopistosta Ranskan huntukiistoja ja kansallisen identiteetin rakentamista käsittelevällä väitöskirjallaan. Hän työskentelee tutkimuskoordinaattorina Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*