Juhlapuheiden ja itsetyytyväisyyden keskellä on hyvä huomata myös, että ilmapiirissä, jossa puhutaan ”kaiken maailman dosenteista”, akateeminen yhteisö kaipaa uusia näkemyksiä ja rakenteellisia uudistuksia.
Suomen juhlavuoden yhteydessä haluaisin kiinnittää huomion sekä yleiseen keskusteluun että tieteenalan tilanteeseen. Juhlavuotena on tietenkin tavallista juhlistaa kaikkea sellaista, mitä on jo saavutettu.
Toisaalta on hyvä reflektoida mennyttä ja nykyisyyttä myös kriittisesti. Ongelmallista juhlinnassa on se, että on ikään kuin lupa puhua pienestä, yhtenäisestä kansasta ja sen saavutuksista, mutta kuitenkin juuri tällainen nationalistinen retoriikka on sellaista, joka voi lisätä rasismia.
Myös liiallinen itsetyytyväisyys on pahasta uudistumisen kannalta. Jos tuudittaudutaan siihen, että maan ongelmat häviävät itsestään kun talous pistetään kuriin ja hallitus leikkaa koulutuksesta, ei se ole kovin rakentavaa.
Politiikan asiantuntijuuden arvonpalautus
Itse peräänkuuluttaisin muutosta suomalaisen puhekulttuuriin, jossa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon. Pelkkä nettikirjoittelu ja pahan olon purkaminen eivät riitä, vaan tarvitaan asiantuntijuutta, joka tukee demokraattista päätöksentekoa ja kansalaisten valmiuksien parantamista ymmärtää, mistä politiikassa on kyse.
Suomalaisessa puhekulttuurissa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon.
Aloitin oman tutkijan urani kymmenisen vuotta sitten jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston valtio-opissa. Juhlapuheissa helposti puhutaan akateemisen yhteisön historiasta Suomessa ja sen hienoista traditioista.
Akateemisen yhteisön heikko kohta on, että tutkijat ja opiskelijat ovat tällä hetkellä omissa eriytyneissä yhteisöissään. Tutkijat valittavat omista paineistaan ja ongelmistaan omissa ryhmissään, opiskelijat tekevät samoin omissaan.
Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä, joka yhdistäisi nämä kaksi toimimaan akateemisen yhteisön puolesta. Poliittisessa ilmapiirissä, jossa puhutaan “kaiken maailman dosenteista”, on erityisen tärkeää, että puolustetaan kriittistä tutkimusta ja akateemista vapautta yhdessä.
Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.
On tärkeää kuitenkin huomioida, että tutkijan vastuu ei yllä pelkästään akateemiselle yhteisön tasolle. Se pitäisi ymmärtää laajemmin. Tutkijan tehtävään sisältyy keskeisellä tavalla uusien näkökulmien esittäminen.
Asiantuntijoiden arvostaminen on laskussa. Ne tahot, joiden intresseissä on nujertaa akateemisen yhteisön vaikutusvaltaa, pyrkivät tietenkin puhumaan siitä halventavaan sävyyn. Yhteisön jäsenten pitäisikin tiedostaa, että se on osa poliittista peliä, ja pyrkiä paljastamaan tällaiset yritykset.
Kansainvälisissä nuorissa tutkijoissa potentiaalia
Tieteenalana politiikan tutkimukseen kohdistuu tällä hetkellä sama rakenteellinen ongelma kuin akateemiseen yhteisöön laajemminkin. Tieteen rakenteellisiin ongelmiin on toki vaikeampi vaikuttaa lyhyellä aikavälillä, mutta nekin on mahdollista muuttaa aktiivisella toiminnalla.
Esimerkki tästä löytyy kansainvälistymisestä. Suomalaisten tutkijoiden kansainvälistymistä voitaisiin edistää rakentavalla tavalla. Nyt yliopistot käyttävät kansainvälistymistä lähinnä imagon rakennuksessa.
Kun yliopistojen tavoitteena on edistää kansainvälistymistä lähettämällä vastavalmistuneita tohtoreita ympäri maailmaa, nuoret tutkijat itse kokevat jo olevansa kansainvälistyneitä. Englanninkielinen julkaiseminen ja verkostoituminen ovat nuorten tutkijoiden arkipäivää, ja monilla on enemmän päivittäisiä kontakteja ulkomaalaisiin tutkijoihin kuin viereisessä työhuoneessa istuvaan suomalaiseen tutkijaan.
Miten tämä potentiaali hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?
Miten voisimme hyödyntää kaiken tämän potentiaalin sellaisella tavalla, että se hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?
Jospa yliopistoissa alettaisiin kiinnittää huomiota enemmän siihen, miten yksittäiset tutkijat jo toimivat kansainvälisissä toimintaympäristöissä, eikä niinkään siihen, miten nämä valmiit “tuotteet” saataisiin mainoskäyttöön ulkomaisiin yliopistoihin?
Kun akateemisesta urasta on tullut entistä kilpailuhenkisempää ja epävarmempaa, tarvitaan uusia näkemyksiä ja rakenteellisia uudistuksia. Niiden kautta voidaan taata se, että Suomella riittää nuoria tutkijoita, jotka ovat innostuneita ja motivoituneita. Nähdäkseni vain tältä pohjalta suomalainen kulttuuri voi ponnistaa seuraavat sata vuotta eteenpäin.
Taru Haapala toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa ja on tällä hetkellä vieraileva tutkija Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä.
Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.
Taru esittää ihan hyviä näkemyksiä ja kannatettavia ajatuksia. Valitettavasti on kuitenkin monenlaisia uhkia, jotka vaarantavat – ja mahdollisesti jopa estävät – noiden ajatusten pääsyä toteutumaan käytännössä.
Joitakin uhkia ja jarruttavia tekijöitä Taru jo tuokin esiin, mutta niiden lisäksi olisi syytä kiinnittää huomiota niihin haittoihin, jotka yliopistoilta nykyisin edellytettävä yksityisen rahoituksen hankkiminen ja yhteistyö yritysmaailman kanssa tuo mukanaan.
Vaikka tällainen toiminta tarjoaa monia hyvinkin merkittäviä etuja, sen varjopuolena on aina riski nk. roskatieteen yleistymisestä. Ilmaisia lounaitahan ei ole.
Jos ja kun tämäntyyppistä tieteellisen tutkimustoiminnan tason heikkenemistä alkaa laajemmin esiintyä (jonkin verranhan sitä esiintyy meillä jo nyt), on poliitikkojen jatkossa entistäkin helpompi puhua ”kaiken maailman dosenteista” ja mitätöidä tutkijoiden saavutuksia aina niin halutessaan – jopa sellaisissakin tapauksissa, joissa kyse takuuvarmasti on huolellisesti suoritetusta ja tieteellisesti korkeatasoisesta tutkimuksesta (mutta jonka tulos vain ei satu sopimaan tämän poliitikon intresseihin).