Valtaelinten suhteissa on tapahtunut murros, joka heijastuu myös tuleviin hallitusneuvotteluihin. Suurten puolueiden kannatusten lähentyminen toisiaan 20 prosentin alapuolelle heikentää poliittisen kentän riippumattomuutta eturyhmistä – hallituspohjasta riippumatta.
Vuoden 2019 Suomen eduskuntavaalien tulosta on syytä tarkastella ”Suomen mallin” kehitystä vasten. Sillä tarkoitetaan politiikan rakenteita ja kulttuuria, joilla päätökset tehdään. Suomen mallin synnyn taustalla on korporatiivinen kehitys, jota työmarkkinasuhteiden tutkimus on analysoinut.
Korporatismi on vahvistunut Suomessa EU:hun liittymispäätöksen jälkeen, kun taas muissa Pohjoismaissa työmarkkinasuhteet ja politiikka ovat eriytyneet toisistaan riippumattomiksi voimatekijöiksi.
Valtaelinten suhteiden muutos
Kansalaisten kannalta valtalähteiden keskinäiset suhteet ja toimivuus ovat suuri haaste, koska niissä kaikissa on ollut meneillään EU-jäsenyyskaudella 1995–2019 merkittävä murros – eri syistä tosin. Tämän hahmotuksen avaamiseksi on kerrattava Suomen EMU-ratkaisun suuri linja.
Hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat – työnantajien toimiessa politiikan arkkitehteina – huomenlahjasta tuolloiselle pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomen EU-aikakauden politiikan kotimainen rakenne perustuisi työmarkkinapolitiikalle ja budjettipolitiikalle. Rahapolitiikka annettiin uudelle Euroopan keskuspankille (EKP).
Perinteisten toimijoiden kuten eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin ohella erilaiset eturyhmät ovat olennainen tekijä politiikan prosesseissa. Politiikan pyöröovi-ilmiö ei ole vain henkilöliikkuvuutta, vaan etujen kilpailua ja vaihtoa valtaelimissä. On tärkeää huomata, että nämä eturyhmät toimivat sekä kansallisella että EU-tasolla.
Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt
Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt. Eräs EU:n perussopimuksessa määritellyistä komission tehtävistä on mahdollistaa työmarkkinaosapuolten välinen ”sosiaalidialogi”.
Tämä on prosessin merkittävin eturyhmiä ohjaava tekijä. Sen rinnalle ovat tulleet yritysten omat edunvalvontakoneistot ja niiden käyttämät vaikuttajaviestinnän toimistot tai vastaavat tahot, joita on alettu kutsua konsulttidemokratiaksi.
Kun eturyhmiä tarkastellaan, on otettava huomioon yritysten kasvava rooli maailman kehityksessä valtioiden rinnalla. Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä: yritykset edustavat globaalia taloudellista voimaa. Tämä heijastuu valtioiden sisäänkin, mistä Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat esimerkkejä myös Suomessa.
Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä.
Valtaelinten suhteissa tapahtunut murros on osaltaan aiheuttanut sen, että poliittinen päätöksenteko on muuttunut jonkinlaiseksi etujen toriksi, jonka basaareissa on myytävänä eturyhmille erilaisia ratkaisuja. Torin järjestäjä on valtio, joka ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan, minkälaista tuottoa se basaareilta haluaa. Samaan aikaan eturyhmien kokonaisuutta on entistä vaikeampi hahmottaa.
Korporatismin murros
Suomen poliittisen järjestelmän sisäänrakennettu ansaintalogiikka on ollut sotatalouden jälkeen (1939–1955) siirtyminen korporatiivisiin päätöksentekojärjestelmiin, joita olivat sotakorporatismin jälkeen liittokorporatismi (1956–1967), yhteiskuntakorporatismi (1968–1991) ja EU-korporatismi 1992–2007). Korporaatioiden yhteistyö toi leivän, kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan, josta tuli Suomessa turvallinen leiri.
EU-korporatismi alkoi rapautua vuonna 2007, kun Teknologiateollisuus otti Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lta pois oikeuden allekirjoittaa yleissitovia työehtosopimuksia. Tämän päätöksen historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia ei työnantajaleirissä ole kenties ymmärretty, koska työnantajayhteisö ei ole pystynyt keskustelemaan aihealueesta avoimesti eikä kiihkottomasti.
Tämä johtunee siitä, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 avasi kotimarkkinat sisämarkkinakilpailulle ja siirsi erityisesti kauppapolitiikan ja rahapolitiikan pois Suomen hallituksen ja Suomen päätöksenteon välittömästä toimivallasta.
Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen.
Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen. Se on osa kansallista selviytymistarinaa, joka ei enää toimi 2020-luvun yhteiskunnallisessa todellisuudessa.
EU-korporatismi on ollut siirtymäkauden järjestelmä, mutta se taisi olla jo syntyessään vanhentunut puolustusmekanismi korporatiiviselle politiikalle. Sen ongelmia ovat jäykähköt työmarkkinasuhteet ja kilpailuasetelma kotimarkkinoiden, sisämarkkinoiden ja vientiponnistusten välillä.
Kolmikantaisen systeemin toiminta-ajatus ennen EU:ta oli hallita rahapolitiikkaa (rahan arvon määräytyminen Suomen Pankin johdolla), työmarkkinapolitiikkaa (inflaation hillitsemiseksi sekä vientiponnistusten ja länsi-integraation toteuttamiseksi) sekä budjettipolitiikkaa, joka oli edellä mainitun basaaritaloudeksi muodostuneen torin ajatus synnyttää hallitulle kasvulle sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset edellytyk
Korporatiivisen poliittisen voiman heikentyminen Suomen politiikassa on antanut mahdollisuuden lyhyen aikavälin saalistajille rikastua omistuksiin liittyvien murrosten seurauksena. Toisaalta se on merkinnyt poikkeamaa Lipposen hallitusten linjauksista, kun päätöksenteon tärkeimmiksi työvälineiksi otettiin työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka. Näiden ”kivijalkojen” hylkäämisestä on kysymys, eikä sitä kenties tiedosteta riittävän laajasti.
Kolmikannan todellisten osapuolten identifioimisella on merkitystä
Kuten totean väitöskirjassani, Ralf Dahrendorfin sääntelyteoria asettaa sääntelylle tietyt edellytykset. Oli voitava tunnistaa eturyhmien konfliktit eli se, mistä on kysymys ja ketkä olivat aidot osapuolet. Sääntelyn perustana oli osapuolten keskinäissuhteet eli se, että osapuolet kunnioittivat toisiaan ja tunnustivat toisensa osapuolina.
Valtiovallasta oli konflikteissa kolmanneksi osapuoleksi, joka pystyi tarjoamaan sosiaalidialogissa osapuolille hyviä palveluksia eli ”sosialisoimaan ratkaisut”. Tätä osapuolet aktiivisesti hyödynsivät ja siitä sosiaalidialogi ammensi voimansa. Konfliktien yksityistämiseksi kutsuttiin sitä, ettei valtion hyviä palveluksia ollut tarjolla – monista eri syistä.
Sosiaalidialogi on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit.
Sosiaalidialogi on tullut veronmaksajille ja työnantajille kalliiksi, mutta se on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit. Itse asiassa dahrendorfilainen vuoropuhelu kukisti kommunismin Euroopassa ja loi pohjan kylmän sodan jälkeiselle talouskasvulle Euroopassa.
Dahrendorfin teorian valossa Suomen kolmikantaista sopimista voidaan tarkastella neljällä muuttujalla, joita ovat yrittäjyys, omistajuus, elinkeinojen edistäminen ja työmarkkinasuhteet. Nämä neljä teemaa ovat kaikki politiikan osa-alueita, jotka ovat kolmikantaisen sopimisen piirissä tai ulottuvilla Suomen poliittisessa järjestelmässä.
Omistajuussuhteet ja yrittäjät
Koska Suomessa valtiovalta on Euroopan skaalassa suuri omistaja, valtion omistajaohjauspolitiikka on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti. Edellä mainittuja neljää teemaa on tarkasteltava eturyhmien organisoitumisen, hallituksen poliittisen valmistelun ja sisämarkkinakehityksen valossa.
Yrittäjät ovat järjestäytyneet useisiin kilpaileviin organisaatioihin – Suomen Yrittäjiin, Perheyritysten liittoon ja Etelärannan päämajassa sijaitseviin toimialaliittoihin. Eräät elinkeinonharjoittajat ovat vielä järjestäytyneet ammattiliittoihin.
Valtion omistajaohjauspolitiikka on Suomessa hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti.
On tärkeää hahmottaa, mistä tässä puhutaan. Yrittäjyyden edunvalvonnassa on monta kokkia, mutta raskaan sarjan järjestöt, siis suurten yritysten painottama edunvalvonta, pitävät yrittäjyyttä symbolisesti tärkeänä mutteivät omia ensisijaisia etujaan ylittävänä. Niinpä yrittäjyys on yritysten välisessä kilpailussa ja edunvalvonnassa aina toissijainen teema.
Omistajat ja omistajuus ovat kasvattaneet yhteiskunnallista merkitystään monesta eri syystä. Ensinnäkin ulkomaalaisomistus on muuttanut edunvalvonnan luonnetta, koska kotimainen omistajakunta on saanut rinnalleen toisen, sisämarkkinanäkökulmaa ja kilpailua korostavan ulkomaisen omistajakunnan.
Toiseksi julkinen omistus – sekä valtion omistus että listattujen yritysten lukumäärä ja suuri koko – korostavat instituutioiden merkitystä omistajapolitiikassa. Suomeen on syntynyt valtion omistajaohjauksen, työeläkeyhtiöiden ja säätiöiden hiljainen kolmiliitto. Se toimii tarvittaessa ja on ”suomalaisen omistajuuden” – mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan – tärkein puolustusmekanismi. EU:n tasolla ulkomaalaissomisteiset yritykset tarjoavat kuitenkin edunvalvonnassaan toisia ratkaisuja kuin suomalaiset.
Elinkeinojen kilpailu
Elinkeinojen edistäminen liittyy siihen, mitä elinkeinoja ja minkälaista säätelyä Suomessa edistetään. Kysymys on sisämarkkinoiden kansallisista tulkinnoista, missä esimerkiksi julkisen omistuksen suuri osuus voi vaikuttaa halukkuuteen soveltaa energia- ja ympäristöratkaisuissa kotimaisia linjauksia.
Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella.
Elinkeino- ja sääntelypolitiikka ovatkin yritysten kannalta äärimmäisen merkittäviä politiikkasektoreita, koska politiikalla annetaan suosituimmuusasema valikoiduille palveluille, tuotteille ja toimintatavoille. Sähköntuotanto, metsäpolitiikka, tietoliikennekysymykset, logistiikka- ja liikenneratkaisut sekä julkisten elinkeinopalvelujen tuotanto ovat näistä esimerkkejä.
Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella, missä ne kilpailevat omistajuuden areenan lisäksi poliittisella areenalla, työmarkkinoilla, mediassa ja tietenkin edunvalvontajärjestöissä. Siksi kansallisen ratkaisun löytämiseksi elinkeinoelämän toimialajärjestöillä on ollut merkitystä suurten linjojen etsimisessä ja löytämisessä. Työnantaja- mutta myös työntekijäleiri kohtaavat tulevaisuudessa yhä suuremman keskinäisen kilpailun.
Työnantajat irtaantuvat keskitetystä sopimismallista
Teknologiateollisuuden irtautuminen vuonna 2007 keskitetystä ratkaisusta käynnisti EK:n sisäisen ja EU-korporatiivisen systeemin ohjauskyvyn rapautumisen.
Raamisopimus vuonna 2011, työllisyys- ja kasvusopimus vuonna 2013 ja kilpailukykysopimus vuonna 2015 olivat ontuvia kolmikantaisia ratkaisuja, jotka kaikki heijastivat työnantajien eriytyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä.
Olennaista kapenevalle kolmikantaiselle sopimiselle on ollut se, että yhä suppeampi eturyhmien edustus on mukana sen valmistelussa ja päätöksenteossa. Kun ennen EU-jäsenyyttä eturyhmien osallistuminen oli suurta ja lähes tulkoon täydellistä, nykyisin kolmikannan legitimiteetti on heikentynyt.
Jos kolmikantaa halutaan uudistaa, on sen perusideaa tarkistettava ja tarjottava sopimiseen osallistumista myös muissa kuin työmarkkinakysymyksissä. Edellä kuvattu analyysi osoittaa, että omistajien kesken tarvitaan aivan oma vuoropuhelu, joka käytännössä korvaa osan työmarkkinasovun poliittisista yhteistyökuvioista valtiovallan kanssa.
Aivan oma lukunsa on, miten ulkomaalaiset omistajat integroidaan omistajavuoropuheluun. Tämän lisäksi on löydettävä elinkeinopolitiikassa ratkaisuja, joissa kilpailulle annetaan aikaisempaa suurempi rooli.
Tarvitaan siis ainakin kaksi kolmikantaista vuoropuhelua sosiaalidialogin rinnalle, jotta kolmikantayhteistyö ei olisi vain työnantajien ja työntekijöiden erikoisoikeus. Tässä on myös yrittäjien uusi mahdollisuus.
Kolmikantasopimista on uudistettava
Suomessa työnantajat ja työntekijät ovat linnoittautuneet eri leireihin, mikä näkyy myös vaalikampanjoinnissa. Työntekijäjärjestöt panostivat eduskuntavaaleissa omiensa tukemiseen aikaisempaa enemmän ja ”fiksummin”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja Julkisten Alojen Liitto JHL olivat hyvin aktiivisia vaalikampanjoinnissa.
Myös Teollisuusliitto oli liikkeellä kampanjamielessä samoin kuin SAK. Teollisuusliitot harjoittivat vielä yhteistyötä työnantajien vientiliittojen kanssa kampanjoimalla maakunnissa. Liitot loivat haluamilleen ehdokkaille puhujalavoja, julkisuutta ja uskottavuutta. Olennaista tässä on ”epäsuora” vaikuttaminen, jota ei tarvitse raportoida viranomaisille vaaliavustuksina.
Työmarkkinaosapuolet ovat EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta.
Vuosien 1968–1970 ja 1995–1999 korporatiivisille ratkaisuille ominaista oli vahva poliittinen yhteistyö, valtiovallan ja eturyhmien laaja yhteisymmärrys kansallisen politiikan sisällöstä sekä taloudelliset kannustimet tai pakko. Mikään näistä edellytyksistä ei nyt näytä nousevan esille – ei eturyhmissä eikä politiikassa.
EU-jäsenyyden ajalta kokemukset osoittavat, että taloudellisilla eturyhmillä on ollut suuri vaikutus kansakunnan merkittävissä ratkaisuissa. Kun työmarkkinasuhteissa ei ole yhteistä säveltä, ei myöskään politiikassa ole riittävää yhteisymmärrystä.
Avainkysymys on kolmikantasopimisen laajuus. Kolmikanta on ollut suomalaisittain menestys pitkällä aikavälillä: se loi poliittisen kommunismin patoamisella yhteistyöpohjan, josta Suomi voitiin viedä läntisen integraation piiriin, sekä loi vakaat olot talouskasvulle ja mahdollisuuden liittyä Euroopan talous- ja valuuttaunioniin.
Työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta. Ne kaikki heijastavat uusia tarpeita määritellä kansallinen – suomalainen – yhteinen näkemys.
Voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle?
Kysymys tulevaisuudessa onkin siitä, voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle. Olisiko mahdollista, että omistajat joutuisivat ottamaan vastuuta aikaisempaa enemmän talouspolitiikasta ja heitä kuultaisiin toimivan johdon lisäksi?
Sama koskee yrittäjiä, jotka yleisesti omistavat vähemmän kuin kuvitellaan. Voisivatko yrittäjät olla jatkossa mukana kolmikantaisessa sopimisessa? Ja kuuluuko elinkeinojen kilpailun säätely kolmikantaisen sopimisen piiriin – työmarkkinaosapuolille?
Nyt tämä toimivalta tulee eräänlaisena bonuksena, kun työmarkkinaosapuolet voivat miehittää hallitusyhteistyön puitteissa erilaisia valmistelevia työryhmiä, joiden tuottama informaatio ja mahdolliset ehdotukset tuovat sisäpiiriläisille kilpailuetua.
Olisi myös virhe odottaa, että työnantajien intressit ovat yhtenäiset. Metsäteollisuus, Kaupan Liitto ja Teknologiateollisuus toimivat hyvin erilaisilla talouden sektoreilla. Metsäteollisuus erosi EK:sta vuonna 2016. Kokonaiskuvaa eturyhmistä on entistä vaikeampi muodostaa.
Poliittinen haaste
Hallituskoalitiot ovat useiden eturyhmien ristipaineessa. Hallitus ja erityisesti eduskunta tarvitsevat läpinäkyvyysrekisterin voidakseen identifioida asioihin vaikuttavat tahot EU:n ja Suomen päätöksenteossa. Hallituskoalitioiden erilaisten talouspolitiikkojen suurin uhkatekijä on ”jakopolitiikaksi” kutsuttu julkinen velkaantuminen, joka saattaa olla poliittisesti heikkojen enemmistöhallitusten seuraus.
Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta.
Jää nähtäväksi, kykeneekö Antti Rinteen ”punavihreä arvoryhmä” (SDP, vihreät ja vasemmistoliitto) operoimaan onnistuneesti muun muassa kokoomuksen ja keskustan muodostaman ”porvarillisten puolueiden ryhmän” kanssa. Jälkimmäisen arvot ovat enemmän hajallaan kuin punavihreiden – on esimerkiksi vaikeaa arvioida, ovatko perussuomalaiset osa porvarillista perheryhmittymää.
Koska puolueiden väliset voimasuhteet ovat kapeissa marginaaleissa, koalitiot saavat uutta painoa. Yleisesti on arvioitu, että hallituksen muodostaminen näillä voimasuhteilla on erittäin haastavaa.
Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta. Tämä asettaa poliittiselle johtajuudelle uusia laatuvaatimuksia.
Poliittinen systeemi tarvitsee remonttia, jotta sopiminen, yhteistyö ja yhteisten tahtotilojen kirkastaminen on mahdollista. Politiikassa haetaan nyt uutta johtajuutta, jonka vahvuus on kyky sopia.
VTT Anders Blom on työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.
