Suomalaisessa talouspolitiikassa on viime vuosina hahmottunut kaksi keskenään kilpailevaa linjaa. Kuluneella hallituskaudella punavihreiden puolueiden edustama linja oli vaihtelevissa taloudellisissa olosuhteissa niskan päällä, mutta tulevissa vaaleissa talouspolitiikan suunnasta käydään jälleen tiukka kamppailu.
Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen taloudelliset olosuhteet ovat vaihdelleet rajusti. Ensin keväällä 2020 koronaviruspandemia pysäytti globaalin talouden kuin seinään. Sitten vuoden 2022 alussa Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja sitä seurannut talouspakotekamppailu synnyttivät akuutin energiakriisin ja elinkustannuskriisin lähes kaikkiin maailman talouksiin – myös Suomeen.
Tällaiset odottamattomat, voimakkaat taloudelliset vaihtelut tekevät kuluneen hallituskauden talouspolitiikan arvioinnista vaikeaa. Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan. Vuonna 2019 tehtyjä linjauksia talouspolitiikan suunnasta ei voida ottaa käsittelyyn sellaisenaan, vaan ne pitää suhteuttaa muuttuneisiin olosuhteisiin.
Toisiaan lähes perätysten seuranneet kriisit ovat pakottaneet kansallisen talouspolitiikankin mukautumaan.
En keskity tässä analyysissa arvioimaan toteutunutta talouspolitiikkaa ensisijaisesti hallitusohjelmaan kirjattujen tavoitteiden valossa kahdesta syystä. Ensinnäkin hallitusohjelmaan päätyneet tavoitekirjaukset ovat ainakin suomalaisessa koalitiohallitusten poliittisessa kontekstissa jonkinlaisia kompromisseja, jotka kätkevät sisäänsä erilaisia poliittisia tahtotiloja. Näitä voidaan kuitenkin tehdä näkyväksi tarkastelemalla sitä poliittista prosessia, jonka kautta asetettuihin tavoitteisiin vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen päädyttiin.
Toiseksi talouspolitiikalle ulkoisten vaikutusten, ennen kaikkea yllättävien ja voimallisten taloudellisten shokkien, seurauksena sekä talouspolitiikan tavoitteet että poliittiset voimasuhteet talouspolitiikan ympärillä voivat muuttua. Vuosien 2019 ja 2023 välillä näin on varmasti tapahtunut – ehkä useampaankin kertaan.
Talouspoliittiset päälinjat hahmottuvat ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja
Vuoden 2019 vaaleihin tultaessa talouspolitiikan vaihtoehdot olivat hahmottuneet melko selkeiksi. Toista päälinjaa edusti 2010-luvulla vahvan jalansijan Suomessa saanut talouspoliittinen näkemys, jossa työllisyysastetta työnteon kannustimia parantamalla pyrkivät työmarkkinareformit, julkisen talouden tasapainottaminen ja valtion taloudellisen sekä laajemmin yhteiskunnallisen roolin kaventaminen löivät kättä.
Tälle vaihtoehdoksi muodostui 2010-luvun lopulla talouspoliittinen ajatusmalli, jossa hyvinvointivaltion ohjaamilla investoinneilla, vahvemmalla valtiovetoisuudella sekä julkisen talouden vahvistamisella pidemmällä aikavälillä päästäisiin parhaisiin yhteiskunnallisiin lopputuloksiin.
Lisämausteena edellisiin linjoihin liittyivät suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja siihen vastaamiseen niin sanotulla vihreän siirtymän politiikalla. Vuoden 2019 vaaleja nimitettiinkin monissa yhteyksissä ”ilmastovaaleiksi”.
Myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteiden uudistaminen, vanhushoivan ja -hoidon tilanne sekä tulo- ja varallisuuserojen kehitys olivat keskeisiä talouspolitiikkaan kytkeytyneitä kysymyksiä vaalikeskusteluissa.
Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä:
Vaaliohjelmiin perustuvan karkeahkon jaon mukaan ensimmäistä talouspolitiikan linjaa edustivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksessa olleet puolueet (Kokoomus, Keskusta ja Siniset) ja tietyin rajauksin Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) sekä Perussuomalaiset.
Toisen linjan taakse ryhmittäytyivät puolestaan selkeimmin SDP, Vasemmistoliitto sekä tietyin rajauksin Vihreät. Kun tarkastellaan sote-palveluita, vihreän siirtymän politiikkaa sekä tulo- ja varallisuuserojen kaventamista, jälkimmäisen ryhmän puolueet olivat valmiita antamaan niiden suhteen valtiolle suuremman roolin kuin ensimmäisen ryhmän puolueet.
Eduskuntavaalien jälkeen oli ilmeistä, ettei enemmistöhallitusta synny kummankaan talouspoliittisen päälinjan taakse. Niinpä Antti Rinteen (sd.) johdolla laaditun hallitusohjelman talouspoliittiset linjaukset olivat kompromissi kahden selvästi toisistaan eroavan talouspoliittisen näkemyksen välillä: keskusta ja RKP toivat neuvotteluihin vaateita ennen kaikkea työmarkkinareformeista sekä julkisen velkaantumisen taittamisesta, kun taas SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät pyrkivät tekemään tilaa julkisille investoinneille ja kulutukselle ennen kaikkea hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi ja vihreän siirtymäpolitiikan edistämiseksi.
Tältä pohjalta talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin työllisyysasteen nostaminen 75 prosenttiin 15–64-vuotiaiden ikäryhmässä sekä työllisten määrän lisäys siten, että saavutettaisiin 60 000 työllistä lisää vuoden 2023 loppuun mennessä.
Julkinen talous luvattiin tasapainottaa vuoteen 2023 mennessä, tosin sillä edellytyksellä, että kansainvälinen suhdanne on tuolloin ”normaali”. Lisäksi talouspolitiikan tavoitteiksi asetettiin päätösperäinen tuloerojen pienentäminen sekä yleisemmin eriarvoisuuden vähentäminen ja suomalaisen yhteiskunnan muuttaminen hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä.
SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden tahtotila näkyi selvästi siinä, miten työllisyystavoitteet oli hallitusohjelmaan kirjattu, uudenlaisessa suhdannevarauksessa julkisen talouden tasapainotustavoitteelle, tuloerojen vähentämistavoitteessa sekä hiilineutraalisuustavoitteessa. Voidaankin katsoa, että näiden puolueiden edustama talouspolitiikan linja sai poliittisen niskalenkin vuoden 2019 vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa.
Talouspolitiikan tavoitteet linkoukseen keväällä 2020
Hallitusohjelma saatiin kesällä 2019 melko kivuttomasti kasaan, mutta vääntö talouspolitiikasta hallituksen sisällä – ulkopuolelta tulevan poliittisen paineen säestämänä – jatkui koko syksyn ja Antti Rinteen pääministerikauden ajan. Talouspoliittinen keskustelu keskittyi nimenomaan hallituksen työllisyystavoitteisiin ja siihen, miten eri toimenpiteiden vaikutuksia tulisi mitata.
Oppositiopuolueet ja myös valtiovarainministerin paikan saanut Keskusta vaativat valtiovarainministeriötä laskemaan työllisyystoimien tulokset. Vaikka SDP ja Antti Rinne pääministerinä ottivat tähän myöntyväisen kannan, esimerkiksi Vasemmistoliitto ei muutokseen (suhteessa hallitusohjelmaan) missään vaiheessa myöntynyt.
Sanna Marinin aloitettua pääministerinä tammikuussa 2020 hän ehti kommentoimaan edellistä työllisyystoimien arviointiin liittyvää keskustelua, mutta pian koko hallituksen huomion – myös talouspolitiikassa – vei koronapandemian puhkeaminen. Akuutti yhteiskunnallinen kriisi muutti hallituksen käytännössä toteuttaman talouspolitiikan ohjelman täydellisesti: täysin uusia ja odottamattomia tarpeita talouden hallintaan ja ohjaamiseen nousi päiväjärjestykseen, kun yhteiskunta päätettiin terveysturvallisuuden nimissä sulkea. Seuraavat kaksi vuotta talouspolitiikkaa tehtiin ennen kaikkea koronapandemian ehdoilla.
Syksyyn 2020 mennessä hallitus oli lisännyt julkisia menoja lisäbudjeteilla noin 10 miljardilla eurolla ja varautunut julkisen talouden suhdanneperäiseen heikentymiseen lähes 18 miljardin euron lisävelan otolla. Hallitusohjelmaan kirjattu elvytysvara ylitettiin kymmenkertaisesti.
Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista.
Vuoden 2021 aikana kohdennettuja koronapandemiaan liittyviä elvytystoimia edelleen jatkettiin sekä varsinaisessa talousarviossa että lisätalousarvioissa. Lisäksi kesällä 2020 Euroopan unionin maat sopivat yhteisestä elvytysohjelmasta ja sen rahoittamisesta yhteisellä velalla pitkien neuvottelujen päätteeksi.
Reaktiona koronapandemiaan syntyi yksi Suomen taloushistorian voimallisimmista elvytysponnistuksista. Vaikka sen syyt olivat erityiset, voidaan perustellusti kysyä, olisiko elvytys ollut yhtä rajua, mikäli tiukempaa talouspolitiikan linjaa edustavilla puolueilla olisi ollut enemmän valtaa hallituksessa.
Valittua elvytyslinjaa alettiin haastaa heti pahimman kriisishokin mentyä ohi. Oppositiopuolueiden arvostelu vuosina 2020–2022 kohdistui sekä nopeaan julkisen sektorin velkaantumiseen että EU:n elvytyspakettiin. Myös esimerkiksi Valtioneuvoston tilaamassa ekonomistijulkaisussa toukokuulta 2020 katseet kohdennettiin julkisen talouden sopeutukseen (”kipupaketti”) jo vuodesta 2023 eteenpäin.
Hallituksen enemmistön edustaman talouspoliittisen linjan puolustajaksi nousi vuosina 2021 ja 2022 ennen kaikkea Suomen talouden erittäin nopea elpyminen globaalin korkeasuhdanteen työntämänä. Työministeri Tuula Haatainen saattoi todeta marraskuussa 2022 hallituksen asettaman työllisyysastetavoitteen tulleen ylitetyksi.
Sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.
Lisäksi pelättyä julkisen velkasuhteen jatkuvaa nousua ei tapahtunutkaan, vaan velkasuhde kääntyi laskuun heti vuonna 2021, ja lasku jatkui vuonna 2022. Tällä tavalla sekä työmarkkinoiden että julkisen talouden tilanne näyttivät varsin hyviltä pandemiasta huolimatta.
Vielä yhden käänteen talouden ja talouspolitiikan olosuhteisiin toi keväällä 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putinin Ukrainassa aloittama hyökkäyssota. Sen seurauksena erityisesti Euroopassa koettiin valtava kustannusshokki, joka nosti jo valmiiksi koronatalouden kiihdyttämän inflaation vieläkin korkeammaksi erityisesti energian hinnan nousun myötä. Suomessa tilanne heijastui tietenkin myös vientimarkkinoihin sekä monien yritysten tuotantoon, kun taloussuhteet Venäjään katkaistiin.
Hallitus reagoi tilanteeseen lisäämällä puolustusmenoja sekä menoja, joilla pyrittiin edistämään energiaomavaraisuutta vihreän siirtymän periaatteet huomioiden. Vuoden 2022 lopulla muun muassa talousarviossa varauduttiin myös sähkön hinnan nousun kotitalouksille ja yrityksille aiheuttamiin ongelmiin erilaisia tukimalleja luomalla. Edelleen hallitus oli valmis vastaamaan syntyneisiin tarpeisiin julkisia menoja lisäämällä sekä julkista sektoria laajentamalla, minkä perusteleminen ei ollut vaikeaa haastavassa geopoliittisessa kriisissä.
Johtopäätökset – kohti seuraavaa hallituskautta
Jos SDP:n johtaman hallituksen (2019–2023) tärkeimpinä talouspoliittisina päämäärinä nähdään hyvinvointivaltiollisen talousohjauksen puolustaminen, julkisten investointien lisääminen sekä julkisen talouden tasapainottaminen pitkällä aikavälillä suotuisan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kautta, voidaan hallituksen nähdä onnistuneen edistämään talouspoliittisia tavoitteitaan varsin hyvin.
Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella. Monet investointitarpeet olivat näissä olosuhteissa ilmeisiä, eikä valtion roolia talouden vakauden turvaajana ollut useassakaan kohdassa mahdollista kiistää.
Hallitus joutui luovimaan erittäin haasteellisissa ja yllätyksellisissä taloudellisissa olosuhteissa, mutta lopulta olosuhteet saattoivat olla sen ajaman talouspolitiikan linjan puolella.
Tämä talouspolitiikan linja tai elvytyksen laajuus ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa kritiikittä. Vuoden 2023 eduskuntavaalien lähestyessä keskustelu julkisesta velasta, työllisyysreformeista ja julkisen sektorin koosta käykin jälleen kuumana.
Näitä vastaan asetetaan vaalikeskusteluissa tulevaisuusinvestoinnit, valtion suurempi rooli yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa sekä julkisen talouden tasapainottaminen pidemmällä aikavälillä. Näyttää siltä, että talouspolitiikan tulevien vuosien suunta Suomessa ratkaistaan taas näiden kahden politiikkalinjan välillä.
Jussi Ahokas (YTM) on poliittisen talouden tutkija ja ekonomisti monitieteisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Hän on keskittynyt tutkimuksessaan muun muassa suomalaisen talouspolitiikan ideoihin ja käytäntöihin sekä Suomen talouden rakenteisiin.
Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Christian Dubovan/Unsplash.
