Miten Euroopan unionin pitäisi suhtautua omaan sotilaalliseen voimaansa? Aikamme kiristyneessä turvallisuuspoliittisessa asetelmassa unioni joutuu kohtaamaan syvällä istuvia myyttejä omasta roolista maailmanpolitiikan toimijana ja voimankäyttäjänä.
Heikkenevä eurooppalainen toimintaympäristö
Saksalaislehti Die Welt am Sonntag julkaisi maaliskuussa 2015 Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin laajan haastattelun. Junckerin mukaan Eurooppa on viime aikoina menettänyt valtavan määrän arvostusta, eikä sitä oteta kansainvälisessä politiikassa riittävän vakavasti.
Hän jatkoi toteamalla, että Euroopan unionin tulisi perustaa oma armeija, jotta se voisi osoittaa Venäjälle olevansa vakavissaan eurooppalaisten arvojen puolustamisessa. Junckerin mukaan oma armeija mahdollistaisi Euroopalle ”kyvyn reagoida uskottavasti”, mikäli EU:n jäsenvaltio tai unionia lähellä oleva valtio joutuisi sotilaallisen uhan kohteeksi.
Kesäkuussa 2016 julkaistu EU:n globaalistrategia Shared Vision, Common Action: A Stronger Europe puhuu samasta asiasta, vaikkakin verhotummin. Sen mukaan Euroopan unionin täytyy lisätä kontribuutiotaan maanosan kollektiivisen turvallisuuden parantamiseksi. Strategian mukaan olennainen askel tässä on yhteistyön tiivistäminen puolustusliitto Naton kanssa.
Kaksi vuosikymmentä jatkunut syvä rauhantila Euroopassa näyttää vaihtuneen lisääntyneeksi turvattomuudeksi ja epävakaisuudeksi.
Molemmat arviot kuvastavat viime vuosien kehitystä, jolloin noin kaksi vuosikymmentä jatkunut syvä rauhantila Euroopassa ja sen lähialueilla näyttää vaihtuneen lisääntyneeksi turvattomuudeksi ja epävakaisuudeksi.
Ero on dramaattinen esimerkiksi verrattuna turvallisuusstrategian edellisiin versioihin vuosina 2003 ja 2008, jolloin unioni näki itsensä uudenlaisen, kansainväliseen oikeuteen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusajattelun esitaistelijana maailmassa.
EU ja sotilaallisen voiman sensitiivisyys
Vastoin yleistä käsitystä Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät ole erityisen rauhanomaisia kansainvälisissä suhteissaan.
Vaikka sotilaallista voimankäyttöä ei mainittavammin harjoiteta Euroopan alueella (pois lukien kriisinhallintaoperaatiot entisessä Jugoslaviassa), miltei jokaisella unionin jäsenvaltiolla on viimeaikaista kokemusta kolmansissa maissa toimeenpannuista sotilasoperaatioista.
Tyypillisimmin eurooppalainen sotilaallinen voimankäyttö tapahtuu osana monikansallista koalitiota. Viimeaikaisia esimerkkejä tästä ovat muun muassa Afganistanin ISAF-operaatio, johon osallistui 24 EU:n jäsenvaltiota, Iraqi Freedom -operaatio, johon lähetti joukkojaan 15 EU-maata, kampanja Muammar Gaddafin hallintoa vastaan Libyassa (toimeenpanijana 11 EU-maata) ja edelleen jatkuva operaatio Isis-järjestöä vastaan Syyrian ja Irakin alueella.
Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät ole erityisen rauhanomaisia kansainvälisissä suhteissaan.
Toisaalta – erityisesti suurempien jäsenmaiden tapauksessa – sotilaallinen voimankäyttö on suhteellisen arkipäiväistä myös itsenäisesti toimeenpantuina kansallisina interventioina.
Esimerkkejä tästä ovat muun muassa Britannian interventio Sierra Leoneen vuodesta 2000 alkaen ja Ranskan viimeaikaiset operaatiot Norsunluurannikolla, Malissa ja Keski-Afrikan tasavallassa.
Myös Euroopan unionin puitteissa on 1990-luvun lopulta alkaen kehitetty sotilaallisia rakenteita ja suorituskykyä ja pantu toimeen joukko sotilaallisia ja siviilikriisinhallintaoperaatioita EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) puitteissa.
Jäsenvaltioiden sotilaallinen voimankäyttö EU:n viitekehyksessä on kuitenkin osoittautunut monella tapaa arkaluontoiseksi ja ristiriitaisia tunteita herättäväksi kysymykseksi.
Tätä EU:n sotilaallisen ulottuvuuden ja voimankäytön sensitiivisyyttä on selitetty tutkimuskirjallisuudessa monin tavoin. Esille on nostettu esimerkiksi unionin historia ja erityisluonne ennen kaikkea taloudellisena järjestönä, samoin monikansallisen päätöksenteon vaivalloisuus ja puolustusliitto Naton keskeinen rooli useimpien EU-jäsenvaltioiden puolustuksessa.
Jäsenvaltioiden geopoliittisten asetelmien erilaisuus on nähty EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa hidastavana tekijänä.
Unioni koostuu niin suurista kuin pienistä jäsenvaltioista, merenranta- ja sisämaavaltioista, sotilaallisesti liittoutuneista ja liittoutumattomista, välimerellisistä, atlanttisista, Venäjää lähellä sijaitsevista valtioista ja niin edelleen. Tämä jäsenvaltioiden geopoliittisten asetelmien erilaisuus on nähty EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa hidastavana tekijänä.
Rauhanprojekti, kolmas voima vai mikä?
Viittaaminen jäsenmaiden moni-ilmeisyyteen tai olemassa olevien instituutioiden rooliin ei kuitenkaan tyhjentävästi selitä unionin jännittynyttä suhdetta omaan sotilaalliseen ulottuvuuteensa. Mukana näyttää olevan myös jotakin vaikeammin hahmotettavaa, luonteeltaan ääneen lausumatonta ja rivien välistä luettavaa.
On vaikea arvioida, missä määrin tai millä tavoin unionin voimankäyttöä koskeva keskustelu heijastaa Euroopan unioniin liittyviä yleisempiä uskomuksia, olettamuksia tai myyttejä. Voidaan kuitenkin nostaa esille joukko eurooppalaiseen projektiin liittyviä pitkäkestoisia ja voimakkaita myyttejä, jotka ovat vaikuttaneet eurooppalaiseen integraatioprosessin muotoutumiseen.
Joukko pitkäkestoisia ja voimakkaita myyttejä on vaikuttaneet eurooppalaiseen integraatioprosessin muotoutumiseen.
Niin kirjallisuudessa, poliittisessa puheessa kuin kansalaismielipiteissäkin unioni näyttäytyy usein esimerkiksi ”rauhanprojektina”, jonka katsotaan saaneen innoituksensa tärkeimpien jäsenvaltioiden keskinäisten sotien syklin katkaisemisesta.
Unioni nähdään usein ”siviilivaltana”, joka nojaa kansainvälisessä toiminnassaan ensisijaisesti ei-sotilaallisiin instrumentteihin tai jonka toiminnan katsotaan olevan perinteisiä valtioiden vahvemmin normatiivisten periaatteiden ohjaamaa.
Toisaalta unionin historiassa on myyttien näkökulmasta tarkasteltuna myös epäjatkuvuuksia. Tällainen oli varhaisen kylmän sodan aikana lanseerattu mutta myöhemmin marginaaliin jäänyt ajatus Euroopasta ”kolmantena voimana” supervaltojen välillä.
Unionin historiassa on myyttien näkökulmasta tarkasteltuna myös epäjatkuvuuksia.
Jännitteiseksi EU:n sotilaallisen ulottuvuuden tarkastelun myyttien valossa tekee se, että jokapäiväisessä keskustelussa sotilaallisen voiman käyttö nähdään usein myös jonkinlaisena myyttisenä siirtymäriittinä (rite de passage) kohti ”kypsää” tai ”todistettua” kansainvälistä toimijuutta.
Tämän itsepintaisen myytin valossa vasta sotilaallinen konflikti on ikään kuin todellinen testi tai koettelemus, josta toimijan täytyy riittävällä tavalla suoriutua rakentaakseen identiteettiään. Tämäkin myytti näyttää osaltaan vaikuttavan käsityksiimme eurooppalaisesta projektista.
EU:n ”sokea piste” näkyväksi
EU:n tapa puhua omasta sotilaallisesta ulottuvuudestaan on vuosikymmenten myötä osoittautunut epävakaaksi ja epäkoherentiksi.
Karkeasti ottaen dynaamisin vaihe EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisessä ajoittui 1990-luvun lopulta Euroopan turvallisuusstrategian luomiseen vuonna 2003. Sen jälkeen mielenkiinto aihetta kohtaan näyttää vähentyneen ja ilmapiiri käyneen tulevaisuuden suhteen pessimistisemmäksi.
Toisaalta EU:n sotilaalliselle puheavaruudelle – unionin sotilaallisesta ulottuvuudesta puhumisen tavoille ja tiloille – on ollut ominaista uhkien näkeminen abstrakteina ja ei-toimijamaisina.
Unionitasolla määritellyt uhkat ovat tavoitteellisten toimijoiden sijaan olleet abstrakteja prosesseja, kuten terrorismi, valtioiden hajoaminen tai järjestäytynyt rikollisuus.
Tällaisen uhkapuheen viittauskohde näyttää viime kädessä olevan riskiyhteiskuntateoretisoinnille ominainen tasapainotila ja sen vaaliminen. EU-aineistoissa uhkat nähdään ennen kaikkea häiriöinä pikemminkin kuin tietoisen toiminnan seurauksena.
Merkillepantavaa EU:n sotilaallisen voimankäytön puheavaruudessa on ollut myös erilaisten unionin sisäisten tehtävien korostuminen.
Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka näyttää useammin olleen eurooppalaisen identiteettikeskustelun foorumi.
Sen sijaan, että yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka olisi instrumentti ulkoisten uhkien torjumiseksi, näyttää se useammin olleen eurooppalaisen identiteettikeskustelun foorumi, jolla unioni on määritellyt itseään ja tärkeinä pitämiään arvoja. Näin EU:n yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa voi pitää myös eräänlaisena eurooppalaisen integraation ja eurooppalaisen strategisen kulttuurin edistymisen mittarina.
Kysymys sotilaallisesta voimankäytöstä näyttää olleen EU:ssa eräänlainen sokea piste, jota jäsenvaltioiden on unionitasolla ollut vaikea käsitellä. Euroopan unionin jäsenmaiden halu ja kyky sotilaalliseen pakottamiseen niin kriisinhallinnassa kuin aluepuolustuksessa on edelleen kiistanalainen.
EU-maat tulevat itse pitäneeksi yllä tätä unionin luonnetta koskevaa epämääräisyyttä ja monitulkintaisuutta. Vaikka tämä tulkinnanvaraisuus on mahdollista nähdä myös voimavarana, on syytä korostaa sen heikentävän EU:n legitimiteettiä niin jäsenvaltioiden kuin kansalaistenkin silmissä.
Kysymys EU:n sotilaallisesta ulottuvuudesta ja siihen sisältyvistä implikaatioista tulisikin tehdä näkyväksi. Sitä pitäisi politisoida purkamalla aihepiiriä ympäröivää tiheää myyttistä kerrostumaa.
EU-maat tulevat itse pitäneeksi yllä tätä unionin luonnetta koskevaa epämääräisyyttä ja monitulkintaisuutta.
Toisaalta viime vuosina kiristynyt turvallisuusympäristö niin Venäjän suunnalla, Välimeren ympäristössä kuin Euroopan sisälläkin on lisännyt EU-maiden kansalaisten turvattomuutta. Samalla on lisääntynyt paine unionin turvallisuusulottuvuuden ja uhkakuvien tarkempaan määrittelyyn.
Vakautta ja turvaa tarvitaan niin sotilaallisia uhkia, terrorismia, järjestäytynyttä rikollisuutta kuin hybridi- ja kyberuhkiakin vastaan. Mikä on Euroopan unionin rooli näihin haasteisiin vastaamisessa?
Dosentti, YTT Tommi Koivula työskentelee erikoistutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksella. Heinäkuussa 2016 julkaistussa kirjassaan The European Union and the Use of Military Force: Uncovering the Myths (Routledge) hän tarkastelee Euroopan unionin sotilaallisen voimankäytön puheavaruutta.
