“Minä olin itsekäs, paha, mutta minä muutuin”, julisti Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy vuonna 2007. Tuolloin hänen puheeseensa tulivat sanat ”kärsimys” ja ”armo”. Kyse oli satujen pahasta pojasta, kovasuisesta sisäministeristä, joka teki muutoksen. Puheisiin tuli ensimmäinen persoonapronomini. Suomessa presidenttiehdokas Sauli Niinistö taasen kertoi muuttuneensa vuonna 2006. Kylmänä talousmiehenä pidetty Niinistö sai ripauksen inhimillisyyttä, kun hän kertoi selvinneensä vuoden 2004 tsunamista rukoilun ja armon avulla.
Kirjassaan Tarinan valta teologian tohtori ja viestintäkouluttaja Juhana Torkki kuvailee, miten brändien ja poliittisen koneiston takana on aina tarina. Vaikka länsimainen ihminen katsoo perustavansa analyysinsa rationaalisuuteen, tarinat vaikuttavat päätöksiin. Nykyajan valtaa käyttävät Tuhannen ja yhden yön scherezadit eli ne, jotka osaavat kertoa parhaimman tarinan. Tarinoiden illuusiota ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka totuus niiden takana on julmaa markkinointia. Ihmisiin yritetään vaikuttaa tehoamalla ensin tunteisiin ja luomalla kuvia verkkokalvolle. Rationaalisessa yhteiskunnassa kerran opittujen tarinoiden paikkansapitävyyttä ei kyseenalaisteta. Nykyajan scherezadeja ovat esimerkiksi Steve Jobs ja Timo Soini.
Torkin kirjan lähtökohtana on Aristoteleen klassinen runousoppi ja hänen käsitteensä pathos, logos ja ethos. Pathos kuvaa tunnetta, logos järkeä ja ethos liittyy puhujan luotettavuuteen. Pathos on ollut Torkin mukaan paitsiossa suomalaisessa kerrontaperinteessä, mutta se on hiljalleen noussut arvoonsa. Esimerkkeinä perinteen käyttäjistä hän mainitsee kaksi poliitikkoa: Keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtajan Tuomo Puumalan ja entisen pääministerin Matti Vanhasen. Tarinan valtaa voidaan havainnollistaa tutkimalla nykyisten populistien retoriikkaa. Esimerkiksi Silvio Berlusconi oli ensimmäiseltä ammatiltaan ovelta ovelle -kauppias. Hän kuunteli aina vastapuolta ja teki markkinatutkimuksen siitä, mitä yleisö halusi kuulla. Sittemmin hän sovelsi tätä poliittisella urallaan.
Torkin kirja poukkoilee kuin kattilassa poksahtelevat maissinjyvät: se sisältää runsaasti viittauksia elävään elämään ja kaunokirjallisuuteen sekä oivalluksia ja ideoita, joista suurin osa on samoja kun Torkin aikaisemmassa teoksessa Puhevalta. Retoriikan klassikot nostetaan esiin, mutta tuoreempi tutkimus jää vähemmälle huomiolle. Onkin ironista, että vaikka Torkki kirjoittaa sinänsä viihdyttävästi, tarinoiden vallasta kertova kirja olisi pysynyt paremmin kasassa jonkinlaisen juonellisen tarinallisuuden avulla.
Hienoinen palaneen maku jää luvusta Median leirinuotiot, jossa Torkki käy sumeilematta viihteellistyneen median kimppuun. Torkin oma pathos hieman kummastuttaa lukijaa: mistä moinen raivo, joka vähentää tekstin uskottavuutta? Tässä tehdään poikkeuksetta ero nykykehityksen, iltapäivälehtiä selaavan ”kansan” ja Le Nouvel Observateuria ja Hiidenkiveä selaavan eliitin välillä. Helsingin Sanomien entinen kulttuuritoimittaja Seppo Heikinheimo nostetaan esiin viimeisimmän airueena, jonka syvällisille pohdinnoille ei löydy enää tilaa lehdestä. Myöhemmin lahjakas tähti teki itsemurhan. Lisäksi Torkin käyttämät esimerkit olisivat kaivanneet rinnalleen tuoreempia päivityksiä. Eikö Johanna Tukiaisen ja Ilkka Kanervan tekstiviestikohu ole jo hieman tunkkainen ilmiö? Tässä Torkki ei onnistu tuomaan aiheeseen mitään uutta. Miten olisi esimerkiksi tarina Sini Saarelasta? Hänen kohdallaan voisi pohtia sadun kaavaa ja draaman kaarta sekä sitä, miten media rakentaa tarinaa kuvalla.
Ranskalainen tutkija Christian Salmon julkaisi vuonna 2007 myyntimenestykseksi yltäneen teoksen Storytelling. Kirjasa Salmon analysoi, miten media, mainonta ja politiikka käyttävät tarinankerrontaa hyväkseen. Esimerkiksi presidentti Sarkozyn poliittiset taustajoukot julkaisivat pieniä suloisia tarinoita aina, kun presidentti oli töpännyt – vaikkapa ylistämällä Libyan autoritääristä Muammar Gaddafia. Kävely Carla Brunin kanssa Pariisin Disneylandissa oli hyvin ajoitettu conte de fée Ranskan hiljentyessä joulun viettoon. Sekä paikka että aika oli valittu huolella. ”Maata ei voi hallita kertomatta tarinaa”, totesi Sarkozyn medianeuvonantaja Henri Guaino. Tarinoilla pyritään kanavoimaan kansalaisten tunteet. Parhaimpana osoituksena tästä pidetään prinsessa Dianan kuolemaa vuonna 1997. Tony Blair eheytti kansakunnan asettumalla eräänlaiseksi esisurijaksi.
Christian Salmonin tavoin Torkki kiinnittää ilahduttavaa huomiota tarinankerronnan kannalta oleelliseen persoonapronominien käyttöön. Me-sanan käyttö on poliittisessa retoriikassa strategisesti järkevämpää. Sauli Niinistö ymmärsi käyttää me-muotoa uuden vuoden puheessaan, mikä teki siitä onnistuneemman kuin hänen edeltäjänsä uuden vuoden puheet. Tarja Halonen ei käyttänyt lainkaan persoonapronomineja. Sarkozy taas sanoi pelkästään yhden kampanjapuheen aikana 55 kertaa ”minä” ja 20 kertaa ”minä haluan”. Storytelling on tuonut myös liioitellun myötätunnon osoittamisen takaisin politiikkaan. Kun tuleva presidentti julisti presidentinvaaleissa vuonna 2007 olevansa muuttunut ja olleensa ennen itsekäs, kamala ja vastuuton, retoriikassa oli tyypillinen sadun rakenne, jonka keskiössä on katuva paha poika. Sisäministeri, joka vaati DNA-testejä siirtolaisille, esitettiin nyt satujen katuvana prinssinä, joka ihaili kerjäläisten nöyryyttä. Katuva presidentti puhui kärsimyksestä, jota hän tuntee ja jakaa muiden kanssa. Sarkozyn ”ymmärrän teitä, koska olen samalla tavalla tuntenut kärsimystä” oli lopulta paljon tehokkaampi kuin vastaehdokkaan Ségolène Royalin äidillinen ”pidän teistä hyvin huolta”.
Salmonin mukaan syyskuun 11. päivä vuonna 2001 oli ratkaiseva tapahtumasarja politiikan viihteellistymisessä, sillä siitä lähtien Pentagon ja Hollywood ovat työskennelleet yhdessä. Molempien tarinoissa jahdataan pahoja ja uskotaan hyvän voittoon. Politiikka on yhä enemmän pelkkää fiktiivistä kertomusta, josta puuttuvat oikea ideologia ja sisältö. Lehdistö on muuttunut Salmonin mukaan yhä enemmän yleisöksi, jota taitavat poliitikot pyörittävät. Kaiken keskipisteessä ovat yksittäiset poliitikot. Torkin Tarinan valta täyttää hienosti odotuksensa ja auttaa näkemään tarinoiden taakse, mutta Salmonin kirjan tasolle se ei yllä.
Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay
