Valtionjohtajien ensireaktiot Pariisin iskuihin nostavat esiin kysymyksiä turvattomuuden kokemuksen seurauksiin liittyvästä eettisestä vastuusta. Vastuu globaalien keskinäisriippuvuuksien sekä kompleksisuuden seurauksista ulottuu yhä selvemmin myös riskeistä tietoisten yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan harteille.
Ihmisten arkielämän jatkuvuudesta toisin sanoen muotoillaan yhteiskunnallisen turvallisuuden onnistumisen keskeistä mittaria. Samalla viranomaisten ja poliitikkojen vaatimukset ylikansallisesta poikkeustilasta vaikuttavat entistä vaikeammin torjuttavilta. Turvallisuusajattelun muutoksen ytimessä on hahmottomana, piilevänä ja turhauttavan uudistusvoimaisena väijyvä terrorin alituinen uhka.
Ajatus vahvojen ja päämäärätietoisten valtioiden merkityksestä sekä näiden välisen yhteistyön välttämättömyydestä säilyy kansalaisille opetetun ”pelolle antautumattomuuden” vaateen rinnalla.
Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.
Terrorismin kaltaisen piilevän ja hahmottoman uhkakuvan kaitsemisen katsotaan vaativan kansalaisten silmistä piilotettuja turvallisuuskäytäntöjä. Tällaisia ovat esimerkiksi paremmat verkko- ja tietoliikennetiedustelun valmiudet. Kysymys ei ole niinkään valtion sisälle rakentuvan, demokraattisesta ohjauksesta irtautuvan ”syvän turvallisuusvaltion” piirteistä (vaikka tämäkin vaara on aina olemassa) kuin arjen jatkuvuuden merkitystä korostavien sekä toisaalta siitä poikkeavien turvallisuusvaateiden välisestä jännitteestä.
Yhteiskunnan ja kansalaisten vapaus näyttäytyy jännitettä vasten samalla sekä absoluuttisena (ja täten retorisesti voimakkaana) että suhteellisena arvona. Vapaudesta toisin sanoen tulee yhteiskunnallisen turvallisuuden keskeisin määre, jonka turvaamisesta valtiolla on ensisijainen vastuu. Samalla vapaus kuitenkin konkretisoituu kansalaisten omaehtoisesti kultivoimana kykynä jatkaa arkielämäänsä valtion turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksien nostoa korostavien akuuttien, mutta piilevien turvallisuushuolien katveessa.
Ensireaktioita Pariisin iskuihin
Pariisin iskut tuomittiin tuoreeltaan laajasti ja voimakkaasti – aivan kuten pitääkin ja olettaa saattoi.
Karkeasti esitettynä ensireaktiot voi jakaa kolmeen, osittain toistensa kanssa päällekkäiseen, mutta samalla myös jännitteiseen vastaukseen. Vastaustyypit voidaan otsikoida niiden esittämien pääasiallisten ratkaisuehdotusten perusteella.
Ensimmäistä voidaan luonnehtia niin kutsuttuna ”rajat kiinni” -vaatimuksena. Toisessa vastausmallissa sen sijaan korostettiin iskujen sodanomaista luonnetta sekä tähän vastaamista voimalla ja muita poikkeuskeinoja peräänkuuluttaen. Kolmas vastaus, joka saattoi hyvin esiintyä rinnan poikkeuskeinoja vaativien kommenttien kanssa, korosti edellä mainittua arjen jatkuvuuden tunteen turvaamista.
Vastausvaihtoehdot ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ilmentävät liukumaa pois perinteisestä kansalliseen puolustukseen, kansalaisten suojeluun ja interventioihin painottuvasta turvallisuuspolitiikasta.
Tilalle on muodostumassa eräänlainen kaksoisstrategia, jossa vastuu arkipäiväisen turvallisuuden tunteesta valuu korostuneesti politiikan subjekteille – kansalaisille – samalla, kun valtion turvallisuusviranomaisten vastuut irtaantuvat kansalaisten arjesta kohti ylikansallisia turvallisuusverkostoja ja projekteja.
Rajojen sietämätön huokoisuus
Ensimmäisessä vastaustyypissä korostuivat varsin konservatiiviset vaatimukset rajojen sulkemisesta ratkaisuna terrorismin muodostamaan uhkaan. Tämän reaktion liepeillä majailevat myös yksinkertaistukset terrorismin ja uskonnon välisestä yhteydestä, minkä kautta terrorismin ja ääriajattelun ilmiöt ikään kuin pyyhkäistään ongelmattomaksi kokonaisuudeksi käsitetyn ”islamistisen kulttuurin” kontolle.
Terrorismin ja islamin ongelmaton rinnastaminen sortuu karkeaan kategoriavirheeseen, terrorismin juurisyiden poliittis-sosiaalisen luonteen vähättelemiseen sekä Lähi-idän kaltaisten alueiden ihmisten inhimillisen kärsimyksen ylenkatsomiseen.
Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä.
Kulttuurisen eheyden kaipuuta henkivä ajatus rajojen sulkemisesta – mitä ikinä rajojen sulkeminen sitten konkreettisesti tarkoittaisikaan – on myös ristiriidassa useiden yhteiskuntajärjestyksemme keskeisten arvojen ja käytänteiden kanssa. Elämäntapamme on riippuvainen ihmisten, pääomien ja tavaroiden mahdollisimman vapaasta liikkumisesta sekä ajatusten ja vaikutteiden spontaaneista kohtaamisista. Rajamme ovat tapojen ja kulttuuristen vaikutusten edessä lähtemättömästi huokoisia.
Terrorismin kaltaisen ilmiön kohdalla rajojen huokoisuudesta riittänee osoitukseksi siihen liitetty tautien diagnostiikkaa jäljittelevä retoriikka leviämisineen, etäpesäkkeineen ja soluineen. Rajojen sulkemisen vaade yhdistyy oireellisesti ajatukseen sisäpuolisen tilan kulttuurisesta ”puhtaudesta”, valtioruumiista, jota ”ulkoa” tulevat vaikutteet, likaisuudet ja ”taudit” uhkaavat tahrata.
Rajojen huokoisuus ei tietysti tarkoita sitä, että viranomaisten valmiuksia erotella ja paikantaa inhimillistä turvallisuutta uhkaavia yksilöitä ja ryhmiä tulisi laiminlyödä. Tämä kuitenkin tarkoittaa jotain aivan muuta kuin ”rajojen sulkemista”.
Meillä on niin eettisiä kuin kansainvälisiin sopimusvelvoitteisiinkin kirjattuja vastuitamme avata rajoja ihmisille, joiden turvattomuus toisaalla sijaitsevien rajojen jäykkyyden johdosta on käynyt sietämättömäksi. Lyhyellä aikajänteellä on kuitenkin varsin todennäköistä, että Pariisin tapahtumat sekä Lähi-idän siirtolais- ja pakolaiskriisi lisäävät rajaturvallisuuden toimenpiteitä sekä tätä kautta ihmisten kohtaamisia kankeuttavia käytäntöjä.
Tämä nostaa esiin yhden liberaalin aikamme paradoksin: rajojen avoimuus ja ihmisten vapaa liikkuminen on samalla sekä merkki yhteiskunnallisten elämänprosessiemme elinvoimaisuudesta että kulttuurimme luontaisesta haavoittuvaisuudesta. Vapautemme on ehdollista valmiudellemme ”selättää” terrorismin kaltaisen uhan harteillemme asettama henkinen taakka.
Paradoksi näkyy ajankohtaiskeskustelussa tasapainoiluna. Samaan aikaan korostetaan sekä lintukotoajattelun turmiollisuutta (esimerkiksi vaatimalla aktiivista panostusta ylikansallisesti toteutettuihin terrorismin vastaisiin operaatioihin) että ihmisiä toisistaan eristävien käytänteiden, kuten rajojen valvonnan, vahvistamista.
Rautaa, kansallisia tiedusteluvalmiuksia ja ylikansallista solidaarisuutta
Uusi aikakausi, kolmas maailmansota, ”C’est un acte de guerre”.
Pariisin iskujen kaltaiset katastrofit ja jakamattoman mediahuomion saavat kriisit herättävät ihmisissä syvällisiä tunnemyrskyjä. Länsimaissa Pariisin iskujen uhreille ja näiden omaisille osoitettu julkinen empatia suorastaan vyöryi sosiaalisen median läpi profiilikuviin liitettävine trikoloreineen.
Valtiojohtajien ja kovapintaisimpien keskustelijoiden tunnepitoiset ensireaktiot kanavoituivat vaateiksi määrätietoisen ja sotilaallista voimaa hyödyntävän vastauksen välttämättömyydestä.
Näistä voimallisin lienee ollut Ranskan presidentti François Hollanden ensireaktio Ranskan joutumisesta sodankäynnin kohteeksi. Sotatilan toteamisen ohella Ranskaan julistettiin kansallinen poikkeustila. Hollande vannoi paatoksellisesti Ranskan ”säälimättömän” vastauksen sekä ranskalaisten kansallisen yhteyden voiman nimeen.
Sisäisen turvallisuuden operaatioissa nopea ja päättäväinen toiminta oli varsin odotettua ja ymmärrettävää. Sähköisen median lähes reaaliajassa välittämän, Pariisin ja Brysselin lähiöihin kohdistuneen ”terroristijahdin” onnistumisaste oli sidottu operaatioiden nopeuteen ja yllätysmomentin säilyttämiseen.
Operaatiot olisi toki toteutettu ilman sodan julistamisen ja sodankäyntiä heijastelevan retoriikan taustatukeakin. Länsimainen yleisö oli kuitenkin valmis vastaanottamaan sodan kielikuvalla väritetyn ajatuksen ”uudesta aikakaudesta”. Puheteon tavoiteltuna vaikutuksena lieneekin ollut kansainvälisen solidaarisuuden aktivoiminen sekä tämän varassa muodostettavan yhteiskuntien välisen rintaman rakentaminen eurokriisin ja Ukrainan sodan jälkeisen orastavan hajaannuksen keskellä.
Uhkakuvaan vastaamiseksi vaadittavan poikkeustilan mentaliteetti sekä tästä juontuva henkinen taakka levisi nopeasti läntisen yhteisön jakamaksi kokemukseksi. Toimintaa korostavat vaatimukset eivät jääneet puheiden tasolle. Ranska voimisti välittömästi ilmaiskujaan Isisin kohteisiin Pohjois-Syyriassa. Hollanden sotatilaa alleviivanneet ensireaktiot ruokkivat myös spekulaatioita NATOn perussopimuksen kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen vetoamisesta.
Ranska kuitenkin päätti omaa historiaansa seuraten vedota NATOn sijasta Euroopan unioniin esittämällä Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon lausekkeen aktivoimista. Ranskan historiallinen ja taitavaksi kuvattu diplomaattinen nosto solidaarisuusvelvoitteisiin vetoamisineen käänsi Pariisin iskujen merkityksen eräänlaiseksi testiksi Euroopan turvallisuuspoliittisen yhtenäisyydelle.
Jo ennen Ranskan solidaarisuusvetoomusta esitetyt suomalaiset ensireaktiot painottuivat tutuksi käyneisiin vaatimuksiin siviili-, tietoliikenne- ja sotilastiedustelun kehittämisestä. Suomen päätös Syyrian ja sen naapurimaiden pakolaiskriisille sekä kansalaisyhteiskunnalle osoitetun tuen lisäämisestä ei sen sijaan synnyttänyt yhtä vaikuttavia otsikoita.
Ranskan solidaarisuusvetoomus puolestaan käänsi suomalaisen keskustelun pohdinnaksi sotilaallista avunantoa säätelevän puolustusvoimalain tuottamista rajoitteista. Vaatimukset käynnissä olevan lain uudistamisprosessin kiihdyttämisestä sekä yleisempi spekulointi Suomen mahdollisuudesta saada vastavuoroista sotilaallista apua tulevaisuudessa vaikuttivat täyttävän valtaosan median palstatilasta. Keskustelu siis kääntyi vahvasti Suomen omaan turvallisuuspoliittiseen asemaan Euroopassa.
Ranskan pyynnön tarkempi sisältö ei vielä tätä kirjoittaessa ollut selvillä (se tulee luultavasti Suomen kohdalla painottumaan siviiliviranomaisyhteistyöhön). Laaja keskustelu itse ongelman poistamiseksi käytettävissä olevien keinojen tarkoituksenmukaisuudesta on vielä pitkälti käymättä – ainakin julkisen keskustelun osalta.
Suomi vastasi Ranskan pyyntöön lupaamalla apua ”kaikilla mahdollisilla tavoilla”, minkä voidaan tulkita sisältävän myös viestin välittäneen presidentti Sauli Niinistön huomiot pakolaisuutta aiheuttaviin poliittisiin ja sosiaalisiin ongelmiin puuttumisen merkityksestä.
Arjen jatkuvuus, elämänhallinta ja yhteiskunnallinen turvallisuus
Puheenvuorot jälleenrakentamisen merkityksestä, syyrialaisten ja irakilaisten sosiaalisten turvaverkkojen vahvistamisesta sekä esimerkiksi Wienissä käynnissä olleista Syyrian rauhanneuvotteluista eivät Pariisin iskujen reaktioiden ensimmäisessä aallossa juuri nousseet esiin.
Euroopan poliittisen yhtenäisyyden, rajaturvallisuuden ja sotilaallisen vastauksen lisäksi reaktiot ovat korostaneet Euroopan valtioiden sisäisen turvallisuuden ydinkysymyksiä. Esimerkiksi David Cameron ehti tuoreeltaan iskujen jälkeen muistuttaa, kuinka Ison-Britannian turvallisuus- ja tiedustelupalvelu on onnistunut estämään ”noin seitsemän” terrori-iskua kuluneen puolen vuoden aikana.
Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa.
Yksityiskohdat eivät tässä ole ratkaisevia. Keskeistä on sen sijaan ajatus riippuvaisuudestamme arkisen turvallisuuden kokemuksemme jatkuvuudesta sekä tämän kannalta välttämättömiksi esitetyistä, mutta samalla arjesta piilotetuista turvallisuuskäytännöistä.
Tästä nousee tiedustelun ja avoimen liberaalin yhteiskunnan välinen väistämätön, kenties ratkaisematonkin dilemma: mitä riippuvaisempia olemme yhteiskunnallista luottamusta ylläpitävästä avoimuudesta ja politiikan läpinäkyvyydestä, sitä todennäköisemmin joudumme myös tinkimään sen keskeisistä arvoista näiden jatkuvuuden turvaamisen nimissä.
Taholla, jolla on valta poikkeusolojen laajuuden määrittelemiseen, on myös merkittävää valtaa sen suhteen, missä kulkee avoimen ja demokraattisen yhteiskuntamme vapauskäsityksen sekä turvallisuuden toteutumisen välinen raja. Tämän tosiasiallisen määrittelyvallan toteutumisen valvonta on syytä järjestää harkiten ja huolella.
Terrorismin vastaisessa toiminnassa ja sitä koskevassa keskustelussa painotetaan tällä hetkellä sen tuottamien oireiden torjuntaa. Matka oireiden alkulähteille pureutuvaan rakenteelliseen vaikuttamiseen vaikuttaa alati työläämmältä.
Ilmiönä terrorismi on osoittanut huomattavaa sitkeyttä ja uudistumiskykyä. Samalla terrorismin välittämä riskikuvasto vaikuttaa hyvin läpitunkevalta. Talouskuriajattelun ja poliittisen reaktiivisuuden vallitessa turvallisuuspolitiikan ja -hallinnan tehtäväksi on muodostumassa vääjäämättömältä vaikuttavista riskeistä toipumisen tukeminen riskien ennakoimisen ja estämisen ohella.
Pariisin julmien iskujen tiedusteluvalmiuksia, rajavalvontaa ja terrorismin vastaisia operaatioita korostavan keskustelun katveeseen jää näin vielä kolmas, arjen jatkuvuuden tunteen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden välistä yhteyttä korostava teema. Se ilmenee huomioina kansalaisten arkeen palautuvasta kyvystä olla antautumatta terrorin tuottamalle pelolle. Kuten tasavallan presidentti Niinistö totesi välittömästi Pariisin iskujen jälkeen:
”Pariisin terrorismi iski järjestäytyneen yhteiskunnan ytimeen ja käytti hyväkseen ihmisten normaaliin elämään liittyvää turvallisuudentunnetta. Se on oikeastaan pahinta, mitä voi tehdä.”
Arjen elämänprosesseihin kiinnittyvä jatkuvuuden tunne toimii eräänlaisena henkisenä selkärankana perinteisemmän jatkuvuuden hallinnan ja huoltovarmuuteen liittyvän varautumisajattelun taustalla. Esimerkiksi Pariisin varsin suunnitelmalliselta vaikuttavien iskujen sarja kohdistui korostetusti arjen, viihteen ja kulttuurin kannalta keskeisiin paikkoihin ja tapahtumiin. Vaikutus eroaa hieman Madridin ja Lontoon taannoisista, liikenteen solmukohtiin kohdistuneista iskuista.
Kahvilat, kadut, tapahtumat ja ihmisvilinä – kaupunkikulttuurin henkiseen ja kulttuurilliseen sykkeeseen sekä ihmisten kohtaamispaikkoihin kohdistuvat iskut vaikuttavat vakiinnuttaneen käsityksemme terrorin ”sijainnista”, oli kyse sitten Beirutista tai Pariisista.
Reaktiot Pariisin iskuihin muistuttavat presidentti Barack Obaman syyskuun 2001 terrori-iskujen 10-vuotispäivänä esittämää tarinaa yhteiskunnallisen resilienssin voitosta. Puheessaan Obama mainitsi fanien täyttämät urheilutapahtumat ja stadionit keskeisenä kansakunnan henkisen taipumattomuuden osoituksena.
Pariisin iskujen kohdistuminen Ranskan jalkapallomaajoukkueen kotistadionille vahvistaa urheilutapahtumien ja täysien katsomoiden symboliikkaa arjen jatkuvuuden näkökulmasta. Kun Saksan ja Hollannin sekä Espanjan ja Belgian väliset jalkapallomaaottelut peruttiin Pariisin iskuja seuranneen terroriuhkan vuoksi, nimettiin samaan aikaan Lontoon Wembleyn stadionilla pelattu Ranskan ja Englannin välinen ystävyysmaaottelu koko jalkapalloilevan maailman solidaarisuuden osoitukseksi Pariisin iskujen uhreille.
Jalkapallotapahtumien järjestäminen toimi solidaarisuuden osoituksen lisäksi yhteiskuntien sisäistä ja niiden välistä koheesiota vahvistaneena signaalina, jossa korostuivat mielikuvat periksiantamattomuudesta, pelon hylkäämisestä sekä arjen jatkuvuudesta. Ranskassa tulevana kesänä järjestettäväksi suunniteltujen jalkapallon Euroopan-mestaruusturnauksen symbolinen merkitys tulee olemaan suuri.
Ajatus ”pelolle antautumattomuudesta” yhdistyy iskujen toteutustavan silmittömyyteen. Terroriteot rikkovat organisoituneen väkivallan oikeutukselle keskeisenä pitämäämme siviilien erotteluperiaatetta räikeimmällä mahdollisella tavalla.
Pelon lietsominen toisin sanoen katsotaan väkivaltaisen ääriajattelun keskeisimmäksi tavoitteeksi, minkä vuoksi sille alistuminen rinnastuu ”taistelun” häviämiseen.
Valtionhallinnon tehtäväksi on tässä yhteydessä muodostumassa kansalaisten kriisinsieto- ja palautumiskykyjen kehittäminen entistä väistämättömämmiltä vaikuttavien kriisitilanteiden lamaannuttavien vaikutusten kohtaamiseksi. Turvallisuusajattelu siirtyy näin kansallisvaltion koskemattomuuden puolustamisen ja kansalaisten suojelun kaltaisista perinteisistä tavoitteista kohti abstraktimpaa yhteiskunnan jatkuvuuden ja elämänprosessien häiriöttömyyden takaavien valmiuksien korostamista.
Samalla turvallisuuden toteuttamisen paikat ja tilat linkittyvät entistä selvemmin ylikansallisiin käytäntöihin – ja kansalaisten hahmotuskyvyn ulottumattomiin. Jokapäiväisen turvallisuuden ylläpitämisen valmius yhdistyy kansalaisten tasolla myös ylikansalliseen solidaarisuuteen: pelolle lamaantumisen välttäminen Tampereella, urheilutapahtuman perumatta jättäminen Lontoossa, iloisena ja vahvuuksiinsa luottavana hyörivä ihmisjoukko Berliinissä – kaikki voidaan nähdä vastauksiksi rajat ylittävässä taistelussa pelon lamaannuttavia seurauksia vastaan.
Vastuu turvattomuuden ja epävarmuuden kokemusten hallinnasta on siirtymässä entistä selvemmin kansalaisyhteiskunnan harteille. Samalla valmiudet vastaanottaa toisinaan piinaavaltakin vaikuttavaa epävarmuuden kuvastoa sekä ”olla lamaantumatta” palautuvat myös yhteiskunnan jäsenten sosioekonomisiin taustoihin ja elinolosuhteisiin.
Talouskuripolitiikan sekä sosiaalipoliittisten turvaverkostojen leikkaamisen aikakautena on odotettavissa, että kansalaisten kyvykkyydet edellä mainitun turvattomuuden kulttuurin kanssa elämiseen ovat vaarassa eriarvoistua tavalla, jota kansalaisyhteiskunnan mukautumiskapasiteetin, vertauskuvallisen resilienssin ja ruohonjuuritason yhteisöllisyyden voimaannuttavat vaikutukset eivät välttämättä saa kurottua umpeen.
