Vaikka tutkijoilla on ollut taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan, opettajilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli ilmastokriisitietoisuuden vahvistamisessa. Historian valossa kaikki askeleet kohti ihmisoikeuksien toteutumista ovat lähteneet pienistä järjestäytyneistä ja sinnikkäistä ihmisryhmistä.
IPCC:n 1,5 asteen raportin kiihdyttämä ilmastokeskustelu kampesi yhteiskunnallisen tietoisuuden ilmastokriisistä uudelle tasolle. Keskusteluissa näkyi ilmastotoimien kiireellisyys, mitä kuvattiin usein toisteltuna 12 vuoden aikaikkunana estää ilmastokatastrofi.
Vaikka ilmastotutkijat ovat kritisoineet tiukkaa aikarajausta, he ovat yhtä mieltä ilmastoaktivistien kanssa, että ilmastotoimiin on ryhdyttävä välittömästi. Epäonnistuminen ilmaston kuumenemisen rajoittamisessa 1,5 asteeseen on yhteiskunnallinen valinta, jonka sivuuttamisen ylellisyyttä meillä ei ole.
Ihmiskunnan suurimman kriisikimpun, ilmasto- ja ekokriisin, yhteydessä on kysyttävä, mikä on tutkijoiden vastuu kriisien hillinnästä ja paremman maailman rakentamisesta. Heidän roolinsa on olennainen realistisen tilannekuvan muodostamisessa, sillä tiedeyhteisön jäseninä heillä on erityistä arvovaltaa.
Ilmastokriisin tieto-ongelma
Pariisin sopimus ja sen allekirjoittaneet poliitikkomme olettavat, että ilmakehästä saadaan imettyä valtavia määriä hiilidioksidia takaisinotto- ja varastointiteknologialla, jotta maapallon keskilämpötilan kuumeneminen saadaan rajoitettua 1,5 asteeseen. Empiiriset todisteet suunnitelman onnistumisesta puuttuvat, koska tarvittavaa teknologiaa ei ole olemassa riittävässä mittakaavassa.
Sen sijaan tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia. Jäätiköt sulavat huimaavaa vauhtia, ikiroudasta räjähtelee metaanikraatereita ja Amazonin sademetsä on keikahtanut nettopäästäjäksi. Ilmastotieteilijät joutuvat jatkuvasti tarkastamaan edellisiä arvioitaan uusien tuloksien osoittaessa ne liian konservatiivisiksi.
Tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia.
Monimutkaiset ilmasto- ja ympäristökriisit ovat ihmisten aiheuttamia viheliäisiä ongelmia. Niiden yksi tärkeä ulottuvuus on tiedollinen: yhtäältä tutkimustieto todellisuudesta on epätäydellistä ja paranee viiveellä ja toisaalta kansalaisten tietämys siitä, mitä tutkimus osoittaa ilmasto- ja ympäristökriisien vakavuudesta, ihmisen roolista ja hillinnästä, on puutteellista.
Tutkimustiedon nopeasti itseään korjaavan luonteen vuoksi jälkimmäinen, ihmisten ymmärryksen pinnallisuus, on merkittävämpi ongelma. Tietovajeen vuoksi nekään poliitikot, jotka sinänsä kannattavat ilmastotekoja, eivät kykene riittävällä tarmokkuudella tekemään vaikeita päätöksiä päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi. Toisaalta kansalaisten on vaikea motivoitua vaatimaan parempaa ympäristöpolitiikkaa, koska tilannekuva on vajavainen.
Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan.
Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan. Suomalaisena esimerkkinä ilmiöstä voidaan pitää Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen lausuntoja, joissa kolme astetta kuumempi maailma pitkään näyttäytyi kohtalaisen vaarattomalta, vaikka tutkimusnäyttö osoitti päinvastaista.
Poikkitieteellistä ilmastotutkimusta tuottavan Tyndall Centren ilmastotutkija Kevin Anderson kommentoi Katowicen ilmastokokouksessa ilmastotieteilijöiden pidättyväisyyttä kertomalla, että yksityiskeskusteluissa tutkijoiden äänenpainot ovat huomattavasti huolestuneempia kuin julkisuudessa. Aiheen politisoituneen luonteen ja epävarman tutkimusrahoituksen valossa tämä on ymmärrettävää, mutta traagista.
24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi.
Luonnontietelijöiden pidättyväisyys näkyy myös teknologisten ratkaisujen kriittisen tarkastelun puutteena. Systeemiteorian, ympäristötieteen ja ekosysteemitieteen tutkijat James Dyke, Robert Watson ja Wolfgang Knorr pyysivät The Conversation lehdessä anteeksi, että ovat tutkijoina osallistuneet hiilineutraaliusmyytin levittämiseen, joka mahdollistaa päästöjen vähentämisen lykkäämisen tulevaisuuteen.
Rohkeasti kantaaottaviakin tutkijoita on, joskin he ovat suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistaiseksi sivussa. 24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi ja vetoavat tutkijoita huomioimaan väkivaltaan linkittyvän ympäristötuhon kansanmurhatutkimuksessa ja puhumaan aiheesta julkisesti.
Kuinka ilmastokriisitietoisuutta lisätään?
Opettajilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli ilmastokriisitietoisuuden vahvistamisessa. Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin, kuten filosofi ja kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri hahmotteli Politiikasta-raadissa. Tutkijoiden on sanottava ääneen, että talouskasvuideologia ei ole yhteensopiva luonnon kantokyvyn kanssa.
Totuuden puhumisen lisäksi tarvitsemme toimintaa. ”Tarvitsemme miljardi ilmastoaktivistia”, NASA:n ilmastotieteilijä Peter Kalmus twiittasi viime lokakuussa. Ilmastoliike kasvaa globaalisti vauhdikkaasti etenkin nuorten keskuudessa, joten tavoite vaikuttaa mahdolliselta. Sukupolvikokemuksen ympärille kerääntyneessä ilmastoliikkeessä on myös tilaa tutkijoille.
Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin.
Luonnonsuojelubiologi Panu Halme on pohtinut luonnon monimuotoisuudesta välittävän tutkijan rooliristiriitaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei istu saumattomasti perinteiseen kuvaan tutkijasta neutraalina totuuden paljastajana, joka elää vahvana positivistisen tiedekäsityksen kritiikistä huolimatta. Kuitenkin tutkijoilla on sekä tiedollista osaamista tarvittavasta muutoksesta että yhteiskunnallista arvovaltaa, joista ilmastoliike hyötyisi.
Tutkijat ovat perinteisesti osoittaneet tukeaan ilmastoliikkeelle avoimin kirjein. Niitä vaikuttavampi viestinnällinen teko on asettua ilmastoaktivistien rinnalle ilmastomarsseihin, -lakkoihin ja väkivallattomaan suoraan toimintaan.
Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus. Pariisin ilmastosopimusta neuvottelemassa olleen diplomaatin Christiana Figuereksen mukaan kansalaistottelemattomuus on lisäksi tehokkain tapa vaikuttaa globaaliin ympäristöpolitiikkaan.
Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus.
Yhteiskuntatieteilijänä olen vaikuttunut kyvystämme tunnistaa moniperustaista, tilallista ja ajallista syrjintää ja kuvailla ilmasto- ja ympäristöepäoikeudenmukaisten suhteiden kehityskulkuja. Tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta ympäristönmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntiin ja toisaalta keinoista ennakoida muutosta sopeutumiskykyä vahvistaen. Tämän ohella odotan, että kollegani huomaavat olevansa osa järjestelmää, joka mahdollistaa maantieteellisen ja sukupolvien välisen ilmastosyrjinnän ja nousevat vastustamaan vallitsevaa asiantilaa.
Bioetiikan professori James Dwyer kehottaa vauraiden maiden asukkaita rakentamaan ympäristöoikeudenmukaisuutta vaatimalla progressiivisempaa ympäristö- kehitys- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja kehittämällä kansalaisyhteiskunnan valmiuksia käsitellä virallisen politiikan synnyttämiä oikeusvajeita. Ympäristöoikeudenmukaisuuden edistäminen on mielestäni moraalinen velvollisuutemme tutkijoina ja ihmisinä.
Edistämässä ympäristöoikeudenmukaisuutta
Vedotakseni Sanna Marinin hallitukseen istuin Kaisaniemenkadulle lokakuisena lauantaina 2020. Olet kenties nähnyt viraaliksi levinneen videon, jossa poliisi kaasuttaa minua ja kymmeniä muita rauhanomaisia mielenosoittajia.
Olin vakuuttunut, että millään tärkeiksi kokemillani arvoilla kuten yhdenvertaisuudella ja ihmisoikeuksilla ei ole väliä, jos ei ole turvallista ilmastoa takaamassa yhteiskunnallista vakautta. Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.
Minut sai toimimaan ymmärrys siitä, että 30 vuotta päästövähennysten kanssa vitkutelleet poliitikot olivat epäonnistumassa perustuslaillisessa tehtävässään taata kansalaisilleen terveellinen ympäristö. Valtaapitävillä ei näyttänyt – eikä näytä edelleenkään – olevan uskottavaa suunnitelmaa, kuinka rajata maapallon kuumeneminen turvarajana pidettyyn 1,5 asteeseen.
Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.
Pidän itseäni melko tavanomaisena ympäristöaktiivisena kansalaisena. Minuakin pelottaa, että tulen työmarkkinoilla syrjityksi kansalaistottelemattomuuteni vuoksi. Punnittuani vaikutusmahdollisuuksiani koen lainrikkomisen kadulle istumisen muodossa kuitenkin olevan vaikuttavin saatavillani oleva tapa kirittää ekologista jälleenrakentamista. Viivyttelemättä aloitettu globaalia ja paikallista oikeudenmukaisuutta lisäävä ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä laillisen järjestyksen säilymiseksi pitkällä aikavälillä.
Ekologinen velka erääntyy nopeammin kuin kuvittelemme, ja toisin kuin muiden lainanantajien kanssa luonnon kanssa takaisinmaksusta ei voi neuvotella.
Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen. Teemu Vaarakallion toimittama ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirja esittelee yhdeksän eri puheenvuoroa vakiintuneista ympäristöliikkeistä, uusista massaliikkeistä ja vaihtoehtoisesta maailmasta sekä parhaillaan käsillä olevasta kriittisestä ajasta, jolloin pahimpien menetysten estäminen on vielä mahdollista.
Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen.
Kaikki meistä eivät ole Greta Thunbergin kaltaisia äärimmäisen näkyviä ilmastoaktivisteja, mutta voimme tehdä paljon löydettyämme sopivan porukan. Historian valossa kaikki askeleet kohti ihmisoikeuksien toteutumista ovat lähteneet pienistä järjestäytyneistä ja sinnikkäistä ihmisryhmistä. Omien kokemuksieni perusteella aktivismi vahvistaa tunnetta omista vaikutusmahdollisuuksista ja usein se on jopa hauskaa. Kun toiminta alkaa, radikaali toivo paremmasta maailmasta syttyy.
Tuulia Reponen on yhteiskuntamaantieteen väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.
Hän on harjoittanut ympäristökansalaisuutta vuodesta 2018 alkaen Elokapina-liikkeessä ja kirjoittanut kokemuksiensa pohjalta esseen ”Elokapinaa!”, joka julkaistiin S&S:n kustantamassa ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirjassa (toim. Vaarakallio) vuonna 2021.
