Vaalitulosten jälkeen alkoi velloi puhe kuplista ja niihin jakautuneesta Suomesta. Kuplapuheella marginalisoidaan sellaisia ajatuksia ja arvoja, joita löytyy muualtakin kuin Helsingin trendialueilla. Vaalitulosten lukeminen vaatii myös enemmän kuin pelkkien vaalipiirien tuijottamista.
Kuplia, kuplia
Jyväskylässä on 30 äänestysaluetta, joista seitsemässä äänikuningas oli vihreiden Touko Aalto. Kahdessa (Ristikivessä ja Kypärämäessä) tuore kansanedustaja oli toisena heti SDP:n Lauri Ihalaisen perässä, ja kolmannessa, Taulumäen äänestysalueella, hän peesasi kokoomuksen Sinuhe Wallinheimoa ja keskustan Mauri Pekkarista. Koko Jyväskylän laajan kunnan alueella Aalto oli neljäntenä, vain hieman Pekkarista ja Wallinheimoa jäljessä. Keski-Suomessa Aalto oli kahdeksas sekä äänissä että vertailuluvultaan.
Jyväskylä on opiskelijakaupunki, ja Touko Aalto on opiskelija- ja kuntapoliitikko, joka toimi sekä Jani Toivolan eduskunta-avustajana että samaan aikaan aktiivisesti Jyväskylässä. Jyväskylästä tuli 3 621 hänen 4 326 äänestään Keski-Suomessa. Ovatko mainitut äänestysalueet ja Aallon ykkösalueet Kirkkopuisto, Harju, Puistotori, Nisula, Kuokkala, Kortepohja ja Hippos kuplia, jotka ovat verrattavissa Helsinkiin – tai helsinkiläisiin vastineihinsa?
Savo-Karjalan Joensuussa vihreä Krista Mikkonen sai eniten ääniä kolmella äänestysalueella – Kanervala, Linnunlahti, Noljakka – ja jäi kakkoseksi keskustan Anu Vehviläisen taakse kuudella alueella (Keskikaupunki, Kaupungintalo, Noljakanmäki, Penttilä, Utra ja Niinivaara), kolmanneksi kolmella (Iiksenvaara, Hukanhauta ja Mutala), ja neljänneksi Vehviläisen ja SDP:n kansanedustajien Mäkisalo-Ropposen ja Myllerin jälkeen Karsikossa. Joensuussa on 26 vaalipiiriä.
Samanlaisen tarinan voisi kertoa muistakin kaupungeista, mutta esimerkiksi Mikkosen vaalipiirin Savo-Karjalan toisessa suuressa kaupungissa Kuopiossa vihreä ääniharava oli pikemminkin Harri Auvinen. Esimerkiksi Iisalmessa ja Varkaudessa vihreät eivät menestyneet. Sen sijaan vasemmiston Matti Semi, eduskuntaryhmän 2. varapuheenjohtaja, sai Varkaudesta, äänestysalueen eteläisestä, Kaakon ympäröimästä kärjestä toiseksi eniten ääniä ja pääsi 2 140 henkilökohtaisella äänellä eduskuntaan. Varkauden alueella SDP sai 37 prosenttia, keskusta 15,5 prosenttia, perussuomalaiset 13,4 ja vasemmisto 13 prosenttia äänistä. Varkauteen vuonna 2005 liitetty Kangaslampi äänesti 43-prosenttisesti keskustaa, sen Harjurannan kylässä keskusta ja sosiaalidemokraatit saivat molemmat noin 28 prosenttia äänistä.
Lapissa on Kemi, ja niin edelleen. Näistä voisi kertoa vaikka kuinka pitkään niille, jotka katsovat vain vaalipiirikarttoja. Tai niille, jotka pohtivat kuntauudistuksia, niille, jotka miettivät, uskaltaako vaikkapa maakuntayliopistoon hakea opiskelemaan ja mistä sieltä hankkia asunnon, ja niin edelleen.
Mitä kuplapuhe tekee?
”Kuplia on kaikkialla”, päättyy lapseni Muppet-kirja vaahtokylpyleikeistä. Leikissä kuplia suojellaan ja niitä rikotaan. Niin se on oikeassakin elämässä. Joskus kupla on kuin lämpöinen äidin syli, haave omista ympärillä.
”Kuplailu” on välttämätöntä. Politiikassa on tärkeää luoda yhteenkuuluvuuden tunne, kuvitelma siitä, että puolue on yhtä. Usein puolueet pyrkivät myös luomaan käsitystä laajemmasta yhteisöstä, vaikkapa kansasta. Se on politiikan perusta. Politiikassa kilpaillaan siitä, kuka pystyy määrittelemään me-yhteisön niin, että siihen samaistuu mahdollisimman moni. Pitkälle se on retoriikkaa, mutta jotta kiinnekohdan pystyisi säilyttämään, kansalle tai ”meille” tulee antaa myös muuta sisältöä. Täytyy tulla yhteinen käsitys siitä, mitä ajetaan. Kuplapuhe on poliittista retoriikkaa, jolla meitä ja muita luodaan. Nokitellaan siitä, kuka tuntee kansan, josta on unohdettu, että se on jälleen yksi kupla.
Mutta myös kuplien rikkominen on tärkeää. Edellinen hallitus epäonnistui esimerkiksi sote-uudistuksessaan siinä, että se ei puhaltanut yhteen hiileen eikä kuunnellut, mitä sanottavaa muilla on. Hallitus ei voi jäädä määräilemään norsunluutorniinsa, vaan sen pitää kiertää maakuntia – ja eri ryhmiä omissa kuplissaan, tuoda niitä yhteen. Ilman sitä on vaikea luoda yhtenäisyyttä seuraavien vaalien alla. Kuplat on hyvä tiedostaa myös kriittisesti.
Kuplapuhe yksinkertaistaa poliittista kenttää, ja juuri se tekee siitä poliittisen. Politiikkaan kuuluu rajanveto, mutta politiikan ei pitäisi olla pelkkää rajanvetoa. Identiteettipolitiikan tai vastakkainasettelun takaa voidaan tehdä mitä vain päätöksiä. Toisaalta sini-vihreän kuplan tunnistaminen ja sijoittaminen luo uudelleen sen vastakkainasettelun, jota vaaleissakin perussuomalaiset tahtoivat luoda. Maakuntien ja Helsingin eriyttävä vaalituloksen lukeminen on juuri sitä, mitä keskusta on toivonut. Persujen kauhistelu toteuttaa juuri sitä vastakkainasettelua, jota persut tahtoivat luoda. Pahimmassa tapauksessa nämä erilliset identiteetit ja samaistumispinnat muuttuvat nyt hegemonisiksi ja valtavirraksi, ja vieraannuttavat ja hylkivät toisiaan.
Kuplasta rakentavastikaan puhuminen (esimerkiksi sen avaaminen, miksi maakunnat äänestivät niin kuin tekivät) ei ratkaise tilannetta. Se nostaa kupla-ajatukseen sisältyvän vastakkainasettelun uudelleen keskusteluun. Se toistaa ja osaltaan ylläpitää kuplaa.
Vaalituloksen marginalisoiminen kuplapuheeksi on määrittelyn politiikkaa. Sitähän puolueetkin tekevät, määrittelyjen tekoa ja niiden purkamista.
Lastenkirjaa ulkomuistista ja kääntäen siteeratakseni: ”Kuplat, kuplat, ne liitävät taivaalla. Poks, poks, poks, ne poksuvat mennessään.”
