Pohjoismaiden käsite on venyvä. Virolaiset asemoivat maansa usein pohjoismaiseksi – mutta mitä sillä silloin tarkoitetaan?
Tammikuussa 2018 piti 20-vuotisjuhlakonserttinsa Põhjamaade Sümfooniaorkester, Pohjoismaiden sinfoniaorkesteri, Viron konserttielämässä paikkansa vakiinnuttanut projektikokoonpano. Orkesterin solistit ja muut muusikot ovat löytyneet vuosien mittaan muodostuneesta kansainvälisestä verkostosta, johon kuuluvat varsinkin Itämeren alue ja entinen Neuvostoliitto. Gaalakonsertin ”kevyestä klassisesta” kootussa ohjelmistossa edustivat pohjoismaista säveltaidetta kaksi tuttuakin tutumpaa teosta – Edvard Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi” ja Jean Sibeliuksen ”Valse triste”.
Orkesterin nimeäminen kuvastaa hyvin sitä, miten virolaisten tapa puhua pohjoismaisuudesta eroaa vaikkapa suomalaisten tavasta. Suomessa ottaisi ”pohjoismainen” orkesteri tehtäväkseen avartaa ja syventää neljän läntisen naapurimaamme (ja kolmen autonomisen alueen) musiikkikulttuurin tuntemusta. Se voisi ehkä anoa ja saada apurahoja tätä tarkoitusta varten. Virossa toimiva orkesteri sen sijaan lienee saanut tämän nimen siksi, että se on yleisön kannalta mielenkiintoisempi kuin monet vaihtoehdot.
”Pohjoismaiden” ei ajatella tässä yhteydessä viittaavan pelkästään Pohjoismaiden neuvoston jäsenvaltioihin; sanan sisältö on vähemmän konkreettinen tai mihinkään velvoittava. Virossa on vähemmän sellaisia rakenteita, jotka antaisivat sisältöä ”pohjoismaisuudelle” ja ohjaisivat käsitteen käyttöä.
Monissa yhteyksissä virolaiset pitävät itseään ”pohjoismaisina”. Tämä koskee varsinkin kulttuuria ja historiaa ja juhlapuheissa esiintyvää, vaikeasti määriteltävää ”mentaliteettia”.
”Joulumaa”
Viron alue on historiansa aikana monin tavoin kytkeytynyt pohjoismaiden poliittiseen ja kulttuuriseen vaikutuspiiriin. Suomi oli tärkeä 1800-luvun virolaiskansalliselle liikkeelle. ”Suomen silta”, kahden kansan läheinen yhteistyö ja jopa poliittinen yhdistyminen, oli eräs kansallisen liikkeen unelmista. Viron itsenäistyessä 1918 keskusteltiin Virossa myös Baltian ja pohjoismaiden federaatiosta.
Suomi valitsi maailmansotien välisen ajan ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen epävarmana pidetyn reunavaltiopolitiikan sijaan. Muissa pohjoismaissa läheisempi yhteistyö Baltian maiden kanssa ei koskaan tullut ajankohtaiseksi. Molemminpuolinen kiinnostus heräsi vasta niiden uudelleen itsenäistyessä. Viro on sittemmin saavuttanut jäsenyyden tärkeimmissä läntisissä kansainvälisissä organisaatioissa – Euroopan neuvostossa 1993, Natossa ja Euroopan unionissa 2004.
Sekä ennen liittymisiä että niiden jälkeen on virolaispoliitikkojen retoriikkaa leimannut pyrkimys määritellä Viro yksiselitteisesti läntisenä maana – ei siis ”entiseen Neuvostoliittoon”, ”entiseen Itä-Eurooppaan” eikä edes ”Baltiaan” kuuluvana. Näiden alueiden sijaan on nostettu esiin Viron ”pohjoismaisuus” tai ainakin ”pohjoiseurooppalaisuus”.
Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä.
Viron pohjoismaisuuden korostajista tunnetuin on varmaan Toomas Hendrik Ilves, joka puhui siitä toistuvasti presidenttikaudellaan (2006–2016) ja jo aikaisemmin, europarlamentaarikkona ja ulkoministerinä ollessaan. Joulukuussa 1999 hän käytti Lennart Mereltä lainattua ”joulumaan” metaforaa – sana viittaa maihin, joissa keskitalven juhlasta käytetään samaa sanaa (jõulud, joulu, jul, Yule) – eli Viroon, pohjoismaihin ja Britanniaan:
”Ikävä kyllä useimmat tai kaikki Viron ulkopuolella puhuvat jostakin ’Baltiasta’. Käsite on mielenkiintoinen, sillä kolmea Baltian maata yhdistävät ainoastaan ulkopuolisten aiheuttamat onnettomat kokemukset: miehitykset, kyyditykset, annektoiminen, neuvostolaistaminen, kollektivisointi, venäläistäminen. Näitä maita ei yhdistä yhteinen identiteetti. […] Haluan osoittaa, että Viro on ollut, ja on, nimenomaan joulumaan osa. […]
Euroopan unionin sisällä on syntymässä pohjoinen identiteetti. Jo nyt kuvaavat ’etelämaalaiset’ virolaisia, ainoaa kansaa, joka on pystynyt murtamaan EU:n ennakkoluulot ’entisiä neuvostoliittolaisia’ kohtaan, ’uusiksi suomalaisiksi’. Rajojen kaaduttua […] yhteiset edut, yhteiset tyylit ja lähestymistavat osoittautuvat yhä tärkeämmiksi.”
Tosin sen jälkeen, kun kaikki kolme Baltian maata liittyivät samanaikaisesti Natoon ja EU:hun, ei enää ole ollut tapana korostaa näin voimakkaasti niiden välisiä eroja.
Muissa suhteissa lainaus edustaa edelleenkin hyvin Viron poliitikkojen pohjolapuhetta. Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä. Skandinavia merkitsee tänä päivänä ”etupäässä erään lentoyhtiön valtiollista yhteisomistusta”, Ilves väitti puheessaan Turun yliopistossa 22.4. 2009.
”Uusi pohjoismaa”
Vaikka Ilves ankkuroi pohjoismaisuuden kulttuurin syvärakenteisiin, jokaisen maan alueellinen kuuluvuus näyttäytyy kuitenkin konstruktiona, jonka se voi tietoisesti valita ja jonka tärkein ominaisuus on ulkoinen uskottavuus. Tähän samaan, ulkoista kuvaa ja symboleja korostavaan pohjolapuheeseen kuuluvat myös Viron lehdistössä 2000-luvun alussa ei pelkästään leikkimielellä esitetyt ehdotukset valtiolipun vaihtamisesta ristilippuun ja sanan ”Estland” omaksumisesta maan englanninkielisenä nimenä vakiintuneen muodon ”Estonia” tilalle.
Pohjoismaisuuden toi esiin vuoden 2015 vaaliohjelmassaan Viron edellisen pääministerin, Taavi Rõivasin reformipuolue. Viron tavoitteeksi asetettiin tulla ”uudeksi pohjoismaaksi”, jota luonnehtii kilpailukyky, it-osaaminen ja innovatiivisuus, mutta joka pystyy välttämään ”vanhoja” pohjoismaita luonnehtivan sääntelyn ja byrokratian.
”Uusi” viittaa siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.
Sana ”uusi” viittaakin siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.
Rõivas ja Ilves ovat tietysti molemmat oikeassa siinä, että geopolitiikkaa ja identiteettejä määrittävien käsitteiden sisältö muuttuu. Pohjoismaisuudenkin merkitys on muuttunut.
Pohjoismaiden neuvoston 52. istunnossa Reykjavikissa marraskuussa 2000 käsiteltiin monenlaisia suunniteltuja ja jo käynnistettyjä yhteistyömuotoja Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä. Silloin keskusteltiin ehdotuksesta aloittaa neuvottelut Baltian maiden kanssa Pohjoismaiden neuvoston täysjäsenyydestä.
Ehdotusta perustellessaan konservatiivisen ryhmän puhemiehenä toiminut Bo Lundgren kritisoi käsitystä, että pohjoismaisen hyvinvoinnin edellytyksenä olisi korkea veroaste. Globalisaation seurauksena verotusta ja sääntelyä olisi sen sijaan kevennettävä, hän arvioi.
Hänelle vastanneen Göran Perssonin mukaan pohjoismaiset yhteiskunnat olivat moderneja juuri suuren julkisen sektorin vuoksi. Pohjoismainen yhteiskuntamalli oli ”lujasti ankkuroitunut, moderni ja menestyksellinen”. Selkein numeroin 38–17 päättyneen äänestyksen tulos oli, että jäsenyysneuvotteluja ei aloiteta.
”Ohut ja ”syvä” pohjoismaisuus
Kun virolaiset puhuvat itsestään pohjoismaalaisina tai maansa paikasta pohjoismaiden joukossa, ei puhe yleensä tarkoita pyrkimystä hyvinvointiyhteiskunnan pohjoismaiseen malliin. Arkinen pohjolapuhe koskee kulttuurista ja psykologista läheisyyttä.
Pohjoismaita toki myös kritisoidaan: sanomalehdistössä ja internetmediassa ei ole harvinaista törmätä päivittelyyn pohjoismaiden korkeasta verotuksesta ja muista sosiaalidemokratian ja tasa-arvoajattelun todellisista tai kuvitelluista ylilyönneistä.
Politiikassa Viron pohjoismaisuudesta puhutaan positiivisena ryhmäkuuluvuutena, jolle on tärkeätä saavuttaa ulkoinen tunnustus. Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.
Siihen ei toisin sanoen sisälly tietty sosiaalipoliittinen malli, vahva kansalaisyhteiskunta, voimakas tasa-arvoisuuden korostaminen eivätkä muut sellaiset ominaisuudet, mitä muualla yleensä liitetään pohjoismaisiin yhteiskuntiin. Pohjoismaisuus näyttäytyy konstruktiona, jonka vakiintunutta merkitystä on helppo ja Viron kannalta tarkoituksenmukaista muuttaa.
Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.
Nyky-Pohjolan viidessä maassa taas pohjoismaisuus näyttää tähän verrattuna hyvin konkreettiselta ja velvoittavalta. Pohjoismaisuudesta puhuttaessa ovat aiheena politiikan perimmäiset arvovalinnat. Se ankkuroituu meillä paitsi monipuoliseen alueelliseen yhteistyöhön, myös oman yhteiskunnan perusrakenteisiin.
Minkä sitten olisi oltava toisin, jotta Viron ja nyky-Pohjolan käsitykset pohjoismaisuudesta kohtaisivat? Se voisi olla kahdenlaisen kehityksen tulos. Viro voisi omaksua pitkäjänteiseksi tavoitteekseen rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, ja parin vuosikymmenen kuluttua olisivat Pohjoismaat mitä moninaisimmissa yhteyksissä sille kaikkein luontevin viiteryhmä.
Käsitystämme Pohjoismaista muuttaisi myös, jos niitä kohtaisi kaikkia tähänastisia radikaalisti syvempi kriisi, joka tekisi niiden nykyisen yhteiskuntamallin mahdottomaksi ylläpitää. Tuloksena olisi, että ”pohjoismaisuus” menettäisi suuren osan nykyistä sisältöään; käsite olisi taas ”ohut” ja avoin uudelleen määrittelyn yrityksille esimerkiksi kulttuurin, maantieteellisen läheisyyden ja ”mentaliteetin” perustalta.
Kumpikaan kehityskulku ei näytä todennäköiseltä juuri nyt. Pohjoismaiden ja Viron käsitykset pohjoismaisuuden sisällöstä tuskin tulevat kohtaamaan toisiaan aivan lähitulevaisuudessa.
Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.
Mikko Lagerspetz on sosiologian professori Åbo Akademissa ja tutkinut muun muassa kansalaisyhteiskunnan kehitystä Virossa ja Itä-Euroopassa.
