Vladimir Nabokov: On Generalities, 1926

Vladimir Nabokov kirjoitti historisismia vastaan suunnatun aiemmin suomentamattoman On Generalities -esseensä emigraatiossa Berliinissä 1920-luvulla.
Lukuaika: 6 min. 

Politiikasta.fi julkaisee aiemmin suomentamattoman Vladimir Nabokovin historisismia ja yleistyksiä vastaan suunnatun On Generalities -esseen vuodelta 1926 Mika Mihail Pylsyn suomentamana.

Saatteeksi

Vladimir Nabokovin vuonna 1926 venäjäksi kirjoittama, mutta hänen elinaikanaan julkaisematta jäänyt antihistorisistinen essee “On Generalities” (alkuperäinen otsikointi on muusta tekstistä poiketen englanniksi) on monilta osin säilyttänyt niin ajankohtaisuutensa kuin tuoreutensa. Essee on suunnattu ennen kaikkea sotien välisenä aikana suosittua historisismia vastaan, mutta sen ahistorisistisen maailmankuvan vuoksi siitä on helppo löytää myös tähän päivään resonoivia huomioita sekä ajatuksia.

Itse Berliinissä emigraatiossa asunut Nabokov sai lähietäisyydeltä seurata, kuinka venäläisemigranttien keskuudessa länsivastainen mieliala kohosi sitä mukaa kuin heidän elinolosuhteensa heikkenivät, eikä sodasta toipuva länsi ollut kiinnostunut heidän varoituksistaan kasvavasta neuvostovaarasta. Niinpä kaikenlainen historisismi upposi helposti venäläiseen valkoemigraatioon. Erityisesti Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadosta tuttu tieteellis-historisistiseen diskurssiin puettu nykyajan kritiikki ja hänen eskatologiset visionsa tarjosivat sopivat intellektuellit raamit heidän kokemalleen turhautumiselle.

Yksi tärkeimmistä emigroituneista venäläisfilosofeista, Nikolai Berdjajev, muotoili oman historisistisen käsityksensä vuonna 1924 julkaistussa suuren suosion saavuttaneessa teoksessaan Uusi keskiaika. Siinä hän vertasi omaa aikaansa antiikin romahtamiseen ja uuden keskiajan alkuun. Samoin emigraation keskuudessa suosiota saavuttanut eurasianismi argumentoi omista historiasofisista lähtökohdistaan Venäjän vallankumouksen olleen vain geopoliittisesta vääristymästä johtunut luonnollinen ja väistämätön katastrofi. Neuvostoliittolainen marxilais-leninistinen historisismi meni tämän kaltaisen apokalyptisen ajattelun kanssa päällekkäin, kun jokainen lännen rappion merkki oli mahdollista tulkita väistämättömänä historiallisen katastrofin tuloksena ja kommunistisen aikakauden alkuna.

Nabokovin essee on suunnattu näitä historisistisia tendenssejä vastaan. Hänen historiankäsityksensä mukaan historisismi on vain yksi banaalin yleistyksen muoto ja historian tapahtumista on turha etsiä sen suurempia lainalaisuuksia. Paradoksaalisesti Nabokovin antihistorisistinen asenne on osoittautunut historiallisesti kestävämmäksi kuin hänen historian nimeen vannovien opponenttiensa, sikäli kun hän on noussut kirjallisuuden historian tärkeimpiin nimiin.

Nabokovin näkemykset eivät olleet täysin poikkeuksellisia kontekstissaan, mutta hänen lyhyt yhteenvetonsa toimii kuitenkin hyvänä tiivistelmänä kyseisestä ahistoriallisesta ajattelumallista. Lisäksi se on hyvä muistutus siitä, kuinka perusteetonta on vajota populaariin pessimismiin välittömien poliittisten ja historiallistien vastoinkäymisten edessä, ja kuinka vähän niillä on lopulta merkitystä.

Suomentaja Mika Mihail Pylsy on valmistumaisillan oleva filosofian maisteri. Hän on opiskellut estetiikkaa ja venäläistä kirjallisuutta erikoistumisenaan venäläinen modernismi, aatehistoria ja emigranttikirjallisuus.

Vladimir Nabokov: On Generalities

On olemassa äärimmäisen viettelevä ja hyvin haitallinen demoni: yleistämisen demoni. Se viettelee ihmisen mielen merkitsemällä jokaisen ilmiön nimilapulla ja sen jälkeen asettelemalla sen huolellisesti toisten yhtä huolellisesti käärittyjen ja numeroitujen ilmiöiden viereen. Hänen avullaan niinkin epävarma ihmistietämyksen osa-alue kuin historia muuttuu pelkäksi kliiniseksi työhuoneeksi, jonka kansioissa nuutuu niin ja niin monta sotaa ja niin ja niin monta vallankumousta; menneitä aikakausia, joita me voimme mukavasti katsella. Tämä demoni rakastaa sellaisia sanoja kuin ”idea”, ”virtaus”, ”vaikutus”, ”periodi”, ”epookki”. Historioitsijan työhuoneessa demonimme yhdistelee ja yhtenäistää jälkiviisaasti menneiden aikakausien tapahtumia, vaikutuksia ja virtauksia. Demoni tuo mukanaan kauhistuttavan masentavan (tosin täysin virheellisen) tunteen, että miten ikinä pelaisimmekaan korttimme, miten ikinä ihmiskunta taistelisikaan, reitti on silti ennalta määrätty. Tätä demonia täytyy pelätä. Hän on valehtelija. Hän on aikakausissa kulkeva kauppamatkustaja, joka tarjoaa historialle hinnastoa.

Kaikkein pelottavinta on, kun mukavien yleistysten kiusaus saa meidät valtaansa katsoessamme menneiden, jo loppuun kulutettujen aikakausien sijaan sitä aikaa, jossa elämme. Olkoon, että yleistyksen henki nimeää mukavuudenhalussaan pitkän listan viattomia vuosisatoja ”keskiajaksi”. Se lienee vielä anteeksiannettavaa; voi hyvin olla, että se on pelastanut nykyajan koululaiset suuremmilta vaivoilta. Olkoon myös, että viidensadan vuoden kuluttua 1900-luku päätyy puolestaan johonkin yhtä jännittävästi nimettyyn kansioon, kuten ”toinen keskiaika”. Se ei koske meitä, vaikka onkin huvittavaa kuvitella sitä 1900-lukua, joka avautuu jonkun professorin mielikuvituksessa seuraavan viidensadan vuoden päästä, puhumattakaan homeerisesta hohotuksesta, joka saisi meidät valtaansa, jos voisimme vilkaista tulevaisuuden oppikirjoihin. Mutta onko todellakin välttämätöntä yrittää keksiä aikakaudellemme jokin nimitys? Entä tekevätkö nämä yritykset meille tepposet tulevaisuudessa, kun ne paksuista kirjoista käsin saavat tulevaisuuden viisaitten mielikuvituksen valloilleen.

Yksi tällainen viisas, teräväjärkinen historioitsija työskenteli kerran jonkin muinaisen sodan kuvauksen parissa, kun kadulta yhtäkkiä kuului melua. Väkijoukko yritti erkaannuttaa kahta tappelevaa miestä toisistaan. Tappelun tuoksina, riitapukareitten ilmeet tai yleisön selitykset eivät pystyneet antamaan uteliaalle historioitsijalle tarkkaa käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. Huomattuaan, ettei kykene selittämään omin silmin näkemäänsä, hän luki uudelleen sen muinaisen sodan kuvauksen, jonka parissa oli työskennellyt, ja tajusi, kuinka tyhjänpäiväisiä ja sattumanvaraisia kaikki hänen syvämietteiset järkeilynsä sodasta olivat. Sanottakoon nyt vielä kerran, että historia on tarkka tiede ainoastaan mukavuuden vuoksi, ”tavallisen kansan iloksi”, kuten museon vahtimestari sanoi esitellessään saman rikollisen kahta pääkalloa, nuoruudessa ja vanhuudessa.

Jos jokainen päivä on vain sattumien vaihtelua, jossa piilee päivien autuus ja voima, sitä suuremmalla syyllä myös historia on vain sattumien sarjaa. Sattumia voi yhdistellä, niistä voi sitoa huolellisen kimpun ideoita ja periodeja, mutta menneisyyden aromi katoaa, kun emme enää näe, mitä on ollut, vaan ainoastaan sen, mitä haluamme nähdä. Sattumalta sotapäälliköllä on kova vatsakipu ja niin pitkä kuninkaallinen dynastia vaihtuu naapurimaan dynastiaan. Sattumalta joku hullu haluaa seilata valtameren yli ja niin muuttuu maailmankauppa. Joten miksi tosiaan yrittäisimme olla kuin paradoksaaliset uhkapelin viholliset, jotka vuosi toisensa perään yrittävät laskea Monte Carlon vihreän pöydän ääressä, montako lyöntiä putoaa punaiselle, montako mustalle, löytääkseen niiden perusteella varman systeemin? Systeemiä ei ole. Historian ruletti ei tunne sääntöjä. Clio nauraa kliseillemme; sille, kuinka rohkeasti, taitavasti ja rankaisematta puhumme vaikutuksista, ideoista, virtauksista, periodeista ja epookeista; kuinka keksimme lainalaisuuksia ja yritämme arvata, mitä tuleman pitää.

Näin kohtelemme historiaa. Mutta toistan vielä: On tuhannesti pelottavampaa, kun yleistämisen demoni ottaa vallan puhuessamme nykyajasta. Mitä nykyaika edes tarkoittaa? Milloin se alkoi, minä vuonna, missä kuussa? Kun puhutaan Euroopasta, mitä sillä tarkoitetaan, mitä maita? Ainoastaan ”keskeisiä”; mutta ovatko keskeisiä myös Portugali, Ruotsi tai Islanti? Kun epämääräisiä metaforia rakastavat sanomalehdet nimeävät jonkin artikkelin ”Locarnoksi”, en näe muuta kuin vuoria, auringon kimalluksen vedessä ja puistoplataanien muodostaman rantatien. Kun samalla yleistävällä intonaatiolla puhutaan ”Euroopasta”, en näe yhtään mitään, sillä en kykene kuvittelemaan yhtä aikaa Ruotsin, Romanian ja vaikkapa Espanjan historiaa ja maisemia. Kun taas tämän olemattoman Euroopan yhteydessä puhutaan jostain olemattomasta epookista, yritän epätoivoisesti arvailla ja ymmärtää, milloin tämä epookki alkoi ja miten se voi samalla lailla koskettaa itseäni, Ivanovia, herra Brownia ja monsieur Dupontia. Menen aivan hämilleni. Niinpä joudun täydentämään mielikuvituksella, että keskustelutoverini puhuu parista kolmesta viime vuodesta, tapahtumapaikkana toimii sama kaupunki, jossa hän itsekin asuu, vaikkapa Berliini, ja barbaarisuus, josta hän puhuu, rajoittuu tanssikapakoihin Kurfürstendammilla. Heti kun tajuan tämän, kaikki selkenee. Kyse ei siis olekaan mistään yleisestä, epämääräisestä tai kokoavasta, vaan tanssikapakasta kaupungissa nimeltä Berliini, vuonna kaksikymmentäneljä, -viisi, vai -kuusi kuluvaa vuosisataa. Kosmisen tuulahduksen sijaan kyseessä onkin vain satunnainen muoti. Ja kaikki muoti menee ohi, kuten on mennyt jo moneen kertaan aikaisemmin. Huvittavaa, että samat alkuasukastanssit olivat muodissa jo direktorion aikana… Nyt, kuten silloinkaan, niissä ei ole enempää erotiikkaa kuin valssissa. Mielenkiintoista on, että silloin kun naiset käyttivät eksoottisia sulkia hatuissaan, moraali itki neekerien alkukantaisuuden perään.

Keskustelu muodista saattaakin osoittautua mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi. Ajatellaan vaikka muodin sattumanvaraisuutta: se ei liity mihinkään muuhun ilmiöön ihmisen elämässä. Esimerkiksi mademoiselle de Sevignen kirjoittaessa kirjeitään olivat muodissa niin kutsutut bubenkopfit. ”Sattumaa, Donna Anna, sattumaa”, kuten Kivisessä vieraassa sanotaan. Muoti on satunnaista ja oikullista. Muoti Berliinissä ei muistuta lainkaan muotia Pariisissa. Nähdessään kuinka moni kulkee Berliinissä pussihousuissa, englantilainen ihmettelee, pelaako puoli Berliiniä päivät pitkät golfia. Mitä tosiaan tulee urheiluun, täytyy tarkentaa mistä kansasta, mistä maasta ja mistä vuosista on kyse. Tässä täytyy antaa puheenvuoro jollekulle, joka tuntee hyvin urheilun historian. Hän voi selittää, että urheilu on Saksassa vasta syntymässä. Se syntyy rivakasti ja siksi se on niin silmiinpistävää. Jalkapallo korvaa marssi-askeleet ja lawn-tennis tulee sotaleikkien tilalle. Jos taas vilkaisemme muualle, huomaamme että Englannissa jalkapallo herättää suuren yleisön tunteita jo viidettä vuosisataa. Ranskassa puolestaan on yhä valtavia saleja, joissa on 1300-luvulta lähtien pelattu tennistä. Kreikkalaiset pelasivat jääkiekkoa ja hakkasivat punching ballia. Urheilu, olkoon kyse metsästyksestä, ritariturnauksista, kukkotappelusta tai vanhasta kunnon venäläisestä laptasta, on aina viihdyttänyt ja ilahduttanut ihmiskuntaa. Niinpä siitä on turha etsiä mitään barbaarisuuden merkkejä, ennen kaikkea koska todellinen barbaari on aina surkea urheilija.

Ei ole syytä nälviä nykyaikaa. Se on mitä enimmissä määrin romanttinen, henkisesti upea ja fyysisesti mukava. Sota, kuten mikä tahansa sota, pilasi paljon, mutta se meni ohi, arvet umpeutuivat ja enää on tuskin mahdollista huomata mitään erityisen epämiellyttäviä seurauksia, lukuun ottamatta pitkää listaa huonoja ranskalaisia romaaneja aiheesta jeune gens d’apres guerre. Mitä taas tulee vallankumouksen henkoseen, niin kerran sattumalta ilmestyttyään se myös sattumalta katoaa, kuten on jo tuhansia kertoja aikaisemmin tapahtunut historian kuluessa. Venäjällä typeränpuoleinen kommunismi vaihtuu johonkin järkevämpään ja sadan vuoden päästä mitä tylsimmästä herra Uljanovista tietävät enää ainoastaan historioitsijat.

Joten nauttikaamme pakanoiden, jumalien lailla aikakaudestamme, sen upeista autoista ja suurenmoisista hotelleista, joiden raunioita tulevat sukupolvet ihannoivat siinä, missä me ihannoimme Parthenonia; sen mitä mukavimmista nahkatuoleista, joita esi-isämme eivät voineet kuvitellakaan, sen hienostuneista luonnontieteistä, sen hyväntuulisesta huumorista, ja ennen kaikkea siitä ikuisuuden sivumausta, joka on ja tulee olemaan jokaisella aikakaudella.

Berliini, 1926.

 

Kirjallisuus

Владимир Набоков, ”On Generalities”, Звезда, 1999/4.

Dolinin, Alexander, ”Clio Laughs Last: Nabokov’s Answer to Historicism”. Teoksessa Nabokov and His Fiction: New Perspectives, ed. Julian W. Connolly, Cambridge University Press, Cambridge, 1999.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*