Johanna Vuorelman ja Jouni Tillin artikkeli ”Pääministerin uskonnollinen johtajakäsitys” on herättänyt keskustelua. Tässä kommentissa tarkastelemme kriittisen uskontotieteen näkökulmasta pienemmälle huomiolle jääneitä seikkoja heidän tekstissään.
Tilli ja Vuorelma kirjoittavat, että ”pääministerin johtajakäsitys näyttää nojaavan uskonnolliseen oppiin”. He tuntuvat enemmänkin mystifioivan sekä Sipilän motiiveja että uskontoa ihmisiin vaikuttavana voimana kuin antavan välineitä pääministeri Sipilän toiminnan tai uskonnon analysoimiseksi.
Vuorelman ja Tillin mukaan Juha Sipilän toiminta ilmentää niin kutsuttua ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Se on kristillisperäinen vallan paradigma, joka on löydettävissä heidän mukaansa esimerkiksi Raamatusta ja Martti Lutherilta. Tässä uskonnollisessa johtajuusasetelmassa kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika toteuttaa tämän tahtoa hallinnoimalla, eli hoitamalla taloutta.
Tillin ja Vuorelman mukaan Luther on määritellyt esivallan aseman Jumalan maailmallisen hallinnan toteuttajana. Esivallan kunnioitus on tästä syystä perusoletuksena ja siten esimerkiksi Sipilän pätevyyden tai rehellisyyden epäileminen ovat merkkejä Jumalan kunnioituksen puutteesta.
Kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen.
Kirjoittajien mukaan ”uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi”, ja että pääministerin toiminnassa ”kaikuvat luterilaisuuden perusopit”.
On huomioitava, että Lutherin teologia ei ollut erityisen systemaattista ja siten tiettyjen seikkojen korostaminen ikään kuin koko luterilaista maailmaa koskeviksi selityksiksi yksinkertaistaa kuvaa liikaa.
Tillin ja Vuorelman kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen. Kristinuskon antropologian ja myös teologian parissa on nostettu esiin ”protestanttisen linssin” vaikutus.
Sillä tarkoitetaan näkökulmaa, joka sulkee ulkopuolelle kristinuskon moninaiset ilmenemismuodot korostamalla erityisesti protestanttisuuden vaikutusta esimerkiksi yhteiskuntien kehityksessä. Usein vedotaan juurikin “protestanttiseen etiikkaan” ja Lutherin oletettuihin näkemyksiin maallisen vallan suhteesta jumalalliseen valtaan.
Uskonnolla selittäminen
Huolimatta siitä, että Vuorelma ja Tilli tunnustavat 1500- ja 2010-lukujen maailmojen erilaisuuden, lukuavaimen tarjoaminen on heikosti perusteltu. Suomalaisen evankelis-luterilaisuuden nykytulkinnat (esimerkiksi kirkon sisällä kilpailevat erilaiset teologiset tai kirkon maallikkojäsenten tulkinnat) ovat paikoin suhteellisen kaukana Lutherin ajoista.
Huomiotta jäävät myös suomalaisen evankelis-luterilaisuuden vahvat kytkökset pietismiin ja radikaalipietismiin. Jos luterilaisuutta halutaan käyttää jonkinlaisena osaselityksenä, tulisi luterilaisuus kontekstualisoida huolellisesti. Tillin ja Vuorelman tekstissä luterilaisuus ja kristinusko pelkistyvät selvärajaiseksi oppien kokonaisuudeksi, jonka avulla nykyihmisten toimintaa voidaan selittää.
Ei ole kiistanalaista sanoa, etteikö länsimaisissa yhteiskunnissa näkyisi kristinuskon vaikutus. Poliittiset johtajat ovat muiden ihmisten tapaan kulttuurisia toimijoita, joten heidän toimintaansa on hyödyllistä tarkastella heidän kulttuurisessa kontekstissaan.
Lisäksi Sipilä on kertonut olevansa vakaumuksellinen kristitty, joten sinällään hänen kristillisyytensä paljastaminen lähentelee avoimeen oveen koputtamista.
Tillin ja Vuorelman kirjoituksen varsinainen ongelma on kuitenkin liian yksinkertainen opillinen determinismi, siis toiminnan selittäminen opeilla, sekä pelkistetty käsitys kristinuskosta ja luterilaisuudesta. Voidaan myös kysyä, mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi.
Mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi?
Eikö Sipilään liitettyjä ominaisuuksia löydy vaikkapa Jorma Ollilalta, jonka motiiveja juuri kukaan ei ole väittänyt uskonnollisiksi? Samaan tyyliin voisi väittää, että pääministeri käyttäytyy autoritäärisesti ja uhittelee, koska hän on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, tai että tällainen käytös ilmentää vaikkapa ”suomalaista sisua”.
Niin ikään voisi sanoa, että kuka tahansa kiukutteleva johtaja edustaa ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Nämä ovat kulttuuriessentialismilla pelaavia tulkintoja, joita on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Tästä syystä analyyttisiä työkaluja tulee hakea muualta.
Tillin ja Vuorelman tekstin ongelman ydin liittyy uskonnon käyttöön selittävänä käsitteenä. Näin käytettynä uskonnon käsite reifikoituu, eli todellistuu tai esineellistyy selkeäksi, maailmassa olemassaolevaksi asiaksi, jolla voidaan mutkattomasti selittää muita asioita.
Millaiseksi uskonto rakentuu?
Ehdotamme ongelmanasettelun kääntämistä toisin päin: uskonto on se, mikä vaatii selitystä. Uskonto on jotain, millä tehdään asioita, ja joka toisaalta on erilaisten toimenpiteiden kohde, eikä se ole jotain, joka taianomaisesti selittäisi toimintaa.
Uskonto on se, mikä vaatii selitystä.
Esimerkiksi Sipilän johtajuuden nimittäminen uskonnolliseksi ja itämaiseksi eksotisoi kohdettaan. Se rakentaa kahtiajakoa modernin, länsimaisen ja demokraattisen sekä epämodernin, itämaisen ja uskonnollisen välille. Näin Sipilän johtajuus saadaan näyttämään epädemokraattisemmalta kuin sekulaari tai tapaluterilainen johtajuus.
Hedelmällisempää olisi mielestämme lähteä katsomaan esimerkiksi, mitä Sipilä tuo itse esiin omasta uskonnollisuudestaan, eli millaisena kulttuurisena resurssina uskonnollisuus hänelle näyttäytyy.
Häneltä on jatkuvasti kysytty suhteestaan lestadiolaisuuteen, ja hän on itse korostanut rauhansanalaisuudessa olevan kyse omantunnonvapaudesta, millä hän tekee eroa rauhanyhdistysten dominoimaan lestadiolaisuuteen, jossa omantunnonvapautta ei (Sipilän mukaan) ole. Hän on myös ärsyyntynyt jatkuvista kysymyksistä uskonnollisuudestaan.
On kiinnostavaa tarkastella, miten Sipilän kaltaisten toimijoiden uskonnollisuutta käsitellään. Vuorelman ja Tillin tekstissä toistuu mediassa yleinen tapa arvuutella Sipilän uskonnollisuuden vaikutusta hänen johtajuuteensa.
Lestadiolaisuus nähdään tällä hetkellä vallitsevissa keskusteluissa varsin kriittisessä valossa. Tämä on havaittavissa sekä Sipilän että median toiminnassa.
Mediassa valtavirran luterilaisuudesta uutisoidaan ylipäänsä positiivisempaan sävyyn kuin konservatiivisemmaksi mielletystä kristillisyydestä. Koska lestadiolaisuus nähdään ongelmallisena myös poliittisen johtajuuden kannalta, toimittajat kysyvät mielellään Sipilältä tämän uskonnollisiin kytköksiin liittyviä kysymyksiä.
Samaa taustaa ilmentää Sipilän halu tehdä eroa lestadiolaisuuteen korostamalla rauhansanalaisuuden omantunnonvapautta. Hän karttelee oman uskonnollisen vakaumuksensa käsittelyä, mutta toimittajien siitä kysyessä on pakotettu ottamaan asiaan kantaa.
Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta.
Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta hieman samaan tapaan kuin muslimimaahanmuuttajat, joiden toimintaa uskonnollisuus näyttää vallitsevissa mielikuvissa ohjaavan toisin kuin valtavirran luterilaisia. Juuri kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota vaikkapa poliitikkojen osallistumiseen luterilaisen kirkon tilaisuuksiin.
Sipilän toiseus ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: hänen uskonnollisuuttaan tuntuu olevan vaikeampi luokitella kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten tai muslimien uskonnollisuutta. Näin keskustelu hänen mystifioidusta uskonnostaan ei missään vaiheessa tule päätökseen vaan aktivoituu uudestaan eri tilanteissa.
Sipilän uskonnollisen toiseuden alleviivaaminen ilmentää modernia ideaalia uskonnollisen ja maallisen (kuten politiikan) alueiden erottamisesta. Tällainen jaottelu maalliseen ja uskonnolliseen voidaan nähdä sosio-retorisena välineenä, jolla voidaan ajaa erilaisia päämääriä ja jonka käytöllä on pitkä historia länsimaissa.
Nykyään usein islam on toiminut paraatiesimerkkinä ”uskonnon paluusta” julkiseen elämään tai uskonnosta, joka ei länsimaisissa mielikuvissa kunnioita uskonnollisen ja maallisen välistä rajaa.
Sipilän, siinä missä esimerkiksi Päivi Räsäsen uskonnollisuuden tavanomaiset käsittelyt – vaikka ne eroavatkin toisistaan – kertovat kuitenkin siitä, että mikä tahansa tapaluterilaisuudesta poikkeavaan viittaava uskonnollinen merkistö poliitikoissa herättää kiinnostuksen ja saa usein pohtimaan, onko heidän toimintansa varmasti rationaalista.
Tavallisesti maalliseksi mielletyllä politiikan alueella hyväksytään helpommin sellainen uskonnollisuus, joka on institutionalisoitunutta, omalle alueelleen eriytynyttä, tuttua ja arkista, siis sellaista, joka mielletään muutenkin luontevaksi osaksi maallistunutta yhteiskuntaa.
Onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin?
Haluammekin kysyä, onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin. Onnistuisiko uskonnon analysointi politiikan osana paremmin, jos tarkasteltaisiin uskontoon liittyviä kulttuurisia jäsennyksiä ja niiden käyttöä sen sijaan, että oletetaan etukäteen uskonnon vaikuttavan tietyllä tavalla?
Hylkäämällä tällaiset oletukset vältytään vallitsevien käsitysten toistamiselta ja niiden vahvistamiselta. Silloin säilytetään myös avoimuus tuoreille tulkinnoille uskonnon ja politiikan väliseen suhteeseen liittyvistä kulttuurisista jäsennyksistä.
FM Anna Haapalainen, FM, YTM Jere Kyyrö ja FM Tuomas Äystö ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa.
Kiitokset Haapalaiselle, Kyyrölle ja Äystölle hyvästä tekstistä. Se nostaa esiin tärkeitä näkökohtia, kuten Martti Lutherin ajattelun epäsystemaattisuuden, luterilaisuuden monimuotoisuuden sekä Max Weberin vaikutuksen nykytulkinnoissa.
Kritiikki ei kuitenkaan kaikilta osin osu maaliinsa. Viittauksemme ”luterilaisuuteen” perustuu isokatekismukseen ja Augsburgin uskontunnustukseen. Ne eivät missään nimessä ole koko luterilaisuus, mutta merkittävimmät opilliset formulaatiot löytyvät niistä. Näin ollen voitaneen olettaa, että ainakin ns. suurelle yleisölle tarkoitetussa kirjoituksessa niitä voidaan käyttää edustavina anekdootteina luterilaisuudesta. Olisi erikoista, jos niiden sisältämiä ajattelumalleja ei voisi käyttää lukuavaimina tarkoittamassamme merkityksessä Suomessa.
Toki on selvää, että kontekstualisointi tulee tehdä tarkemmin, mikäli kyseistä ilmiötä halutaan tutkia syvällisemmin kuin me omassa jutussamme teimme. Näin olisi mahdollista pureutua vaikkapa siihen, mikä on pietismin, lestadiolaisuuden ja tietynlaisen talousajattelun aatteellinen kytkös.
Kansainvälisessä tutkimuksessa onkin korostettu (https://cup.columbia.edu/book/the-origins-of-neoliberalism/9780231177764), että esimerkiksi uusliberalismin aatehistoriallisia juuria voidaan jäljittää aina 400-luvun kristillisiin teksteihin. Ko. ideologia on uskonnollista sen suhteen, miten siinä suhtaudutaan talouteen, erityisesti markkinoihin (http://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674659681). Tästäkään näkökulmasta perinteiset jaottelut maallisen ja uskonnollisen välillä eivät päde, ja vaikkapa juuri Jorma Ollilaa voidaan tulkita ”jumalallisena taloudenhoitajana”, suorastaan kaitselmuksen välikappaleena. On totta, että uskonto vaatii selitystä; mutta se myös selittää.
Myös determinismistä, reifikoinnista ja essentialismista syyttäminen on liian järeä ase. Emme suinkaan väitä, että tulkintamme olisi ainoa selittävä tekijä tai että ”luterilaisuudesta” tai ”uskonnollisuudesta” väistämättä seuraisi tietynlaista johtajuutta, saati että olisi olemassa vain tietynlaista uskonnollisuutta. Haapalaisen, Kyyrön ja Äystön vihjaus, että jos tulkintaa ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi, se pitää hylätä, on meidän näkökulmastamme mahdoton. Se tuntuu perustuvan vanhanaikaiseen yhteiskuntatieteiden samaistamiseen luonnontieteiden kanssa. Tulkinta on ilmiön luenta tietystä näkökulmasta käsin, ei enempää eikä vähempää. Toimme tekstissämme oman lähtökohtamme esiin.
Kriitikkomme ehdottavat esimerkiksi pääministerimme poliittisen toiminnan tutkimista katsomalla, mitä Juha Sipilä tuo esiin omasta uskonnollisuudestaan ”kulttuurisena resurssina”. Ajatus on ihan hyvä, joskin ongelmallinen. Siinä päädytään helposti ottamaan annettuna se, mitä pääministeri itse määrittelee uskonnollisuudeksi pitäytyen näin hänen jäsentelyissään. Näin ei lopulta päästä kovinkaan pitkälle, varsinkaan Juha Sipilän tapauksessa. (Tuskin kukaan tunnustautuu esimerkiksi uusliberalistiksi, vaikka viimeisen parinkymmenen vuoden ajan maamme talouspolitiikassa on pantu toimeen valtava määrä nimenomaan uusliberalistisia reformeja.)
Mielestämme hedelmällisempää on tulkita poliitikkojen ja muiden johtajien toimintaa erilaisia lukuavaimia soveltaen. Tavoitteemme ei siis ole ”paljastaa” Juha Sipilän kristillisyyttä. Sen sijaan diskurssien ja retoriikan analyysissa lähdetään siitä, että puhetekoja voi ja tulee analysoida irrallaan puhujan ”todellisista” uskomuksista. Tarkoitus ei ole ”paljastaa” puhujan päänsisäistä maailmaa tai toiminnan ”todellisia” motiiveja, vaan osoittaa, mitä puhe tekee ja miten se kiinnittyy erilaisiin merkityksiin ja aatemaailmoihin.
Ystävällisesti,
Johanna Vuorelma ja Jouni Tilli
”Mielestämme hedelmällisempää on tulkita poliitikkojen ja muiden johtajien toimintaa erilaisia lukuavaimia soveltaen.”
Eli ette tutki mitä sanotaan ja tehdään, vaan tungette sanat, ajatukset ja teot etukäteen valitsemaanne muottiin. Mielestäni tästä ei seuraa mitään hyvää; nurinkurinen on tuo ajattelumalli.
Suuret kiitokset vielä kommenttimme julkaisemisesta, vastineestanne ja keskustelun ylläpitämisestä. Tässä vielä muutama tarkennus.
Olemme tietoisia, että kommentoimamme teksti oli populaarille areenalle tarkoitettu teksti, eikä varsinainen tieteellinen tutkimus. Koska olemme kuitenkin kiinnostuneita uskonnon ja lähikäsitteiden, tai laajemmin uskontoa koskevien kulttuuristen jäsennysten käytöstä ja vaikutuksista yhteiskunnassa ja julkisuudessa, halusimme kommentoida. Kommenttiamme voi lukea yhtä hyvin teoreettisena kannanottona kuin uskontoa koskevana julkisena puheenvuorona.
Emme halua kieltää erilaisten lukuavainten käyttöä yleisesti ottaen. Esimerkiksi uskontotieteessä lähdetään usein liikkeelle jonkinlaisesta heuristisesta uskonnon määritelmästä, jonka avulla saadaan tutkittava kohde alustavasti rajattua. Tämä ei kuitenkaan oe vielä tutkimustulos. Kritiikkimme tarkoitus oli kysyä, onko jumalallisen taloudenhoidon paradigman käyttämisellä selityksenä lisäarvoa pääministeri Sipilän johtajuuden avaamisessa. Pidämme kiinni siitä, että lukuavainten käyttö olisi perusteltava, emmekä näe, että tämä liittyisi yhteiskuntatieteiden samaistamiseen luonnontieteiden kanssa.
Olemme myös samaa mieltä siitä, ettei tutkijoiden tule jättäytyä tutkittavien (tässä tapauksessa pääministeri Sipilän) asioita koskevien määrittelyjen armoille. Kuten minianalyysissämme pyrimme tuomaan esille, voi kulttuurisia jäsennyksiä tutkimalla kiinnittää huomiota Sipilän määritelmien lisäksi siihen ympäristöön jossa hän toimii, joka myös rakentuu osin uskontoa, sekulaaria ja tiettyjä uskonnollisuuksia koskevista jäsennyksistä.
Emme myöskään kiistä historiallisten jatkuvuuksien vaikuttamista tässä päivässä, emmekä niiden analysoinnin tärkeyttä. Halusimme yksinkertaisesti nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka hyvin tietyt jatkuvuudet selittävät nykytoimintaa. Ehkä tässä nousevatkin esiin edustamamme erilaiset aikaperspektiivit: menneisyydellä ja nykyisyydellä selittäminen.
Ystävällisesti, Jere Kyyrö, Anna Haapalainen & Tuomas Äystö
Itse en pysty sanomaan mitään näistä teologisista ja uskonnollisista
perusteista. Olen vain hämmästynyt, että Sipilän analysoinnin lopputulemaksi piti saada joku käytännön esimerkki: Sipilää verrattiin Trumpiin ja Berlusconiin. Juttu oli päätynyt HS:n sivulle, jossa toimittaja kirjoitti jutun Vuorelman ja Tillin tutkimuksen perusteella. HS:n jutun vuoksi lähdin lukemaan alkuperäislähteitä. Ihmettelen edelleen analyysin lopputulosta.
Haapalaisen, Kyyrön ja Äystön analyysi liittyy alussa mainittuun juttuun, joka on julkaistu alun perin 2.12. Oma kommenttini liittyy tähän. Keskustelu osoittaa, että uskonnon ja teologian perusteella voidaan esittää monenlaisia mielipiteitä. Eikö se ole jo arvovalinta, ketä ryhdytään analysoimaan? Löytyykö seuraavaa kohdetta? Pääministeri on herättänyt mielenkiintoa, koska hänestä löytyy täältäkin kolme peräkkäistä juttua joulukuun vaihteessa.