Syyskuussa vuonna 2000 maailman johtajat sopivat New Yorkissa köyhyyden vähentämiseen liittyvistä tavoitteista. Kunnianhimoisiksi kutsuttuihin ”Vuosituhattavoitteisiin” pyrittäisiin vuoteen 2015 mennessä. Mutta mitä tavoitteiden toteutuminen merkitsee? Teppo Eskelinen kysyy.
Yleisesti ottaen tavoitteiden ongelmanmäärittely ja valitut indikaattorit suuntasivat huomion köyhiin maihin. Rikkaiden maiden vastuulle jäi ”globaali kumppanuus”, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. Toki se voisi tarkoittaa. Tässä yhteydessä se kuitenkin esiintyi lähinnä synonyymina sille, että OECD-maat ovat edelleen periaatteessa sitoutuneet vuosikymmenten takaiseen 0,7% kehitysrahoitustavoitteeseen, joka ei useille näistä maista ole ollut koskaan todellinen tavoite.
Suurimman huomion kohteeksi nousi ensimmäinen vuosituhattavoite, alan slangilla MDG1. Tavoitteen sisältö oli köyhyyden puolittaminen. Siitä on tullut ainakin mediateksteissä niin tärkeä, että menestystä on voitu paukuttaa tämän tavoitteen etenemisen nojalla, vaikka toisissa tavoitteissa ei ole edistytty juuri yhtään. Esimerkiksi viides tavoite, lisääntymisterveyden parantaminen, ei ole juuri liikahtanutkaan. Naisia kuolee synnytyksiin siinä missä vuonna 2000, mutta tämä seikka ei ole häirinnyt edistysjuhlaa.
Oikeasti kunnianhimoisia tavoitteita?
MDG1:n on sanottu jo toteutuneen, etuajassa. Tavoitteen saaman huomion nojalla kuvittelisi olevan päivänselvää, että sen sisältö on yksiselitteinen ja tunnetaan hyvin. Valitettavasti asia näyttää olevan päinvastoin. Yleinen käsitys on, että MDG1:n toteutuminen merkitsee äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrän puolittumista vuoden 2000 tasosta. Näin ei kuitenkaan ole. Tavoitteena on vähentää äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuutta maapallon väestöstä vuodesta 1990. 1990 on täysin mielivaltainen vertailuvuosi. Yhtä hyvin voitaisiin valita vaikka vuosi 1882. Ja yhtä lailla tällöin voitaisiin sanoa, että tavoite on toteutunut mahtavalla tavalla etuajassa ja jättää vertailuvuosi mainitsematta.
Vertailuvuoden valinta kertoo kolmesta asiasta. Ensinnäkin: on ollut selvästi tärkeämpää luoda kunnianhimoiselta kuulostavia kuin oikeasti kunnianhimoisia tavoitteita. Toiseksi: määritelmillä saadaan ihmeitä aikaan. Kolmanneksi: 1990-luvulla äärimmäinen köyhyys väheni sen verran paljon, että vertailuvuoden valinta oli näistä lähtökohdista kätevä. Itä-Aasian osalta tavoite oli saavutettu vuosi ennen New Yorkin kokousta, mikä tietysti saa pohtimaan ”tavoitteen” käsitettä uudessa valossa.
Jos suuria muutoksia ei halua oikeasti tehdä, aina voi kutsua tilastotieteilijät avuksi. Väestönkasvun ja vertailuvuoden huomioiden köyhyydessä elävien määrän väheneminen 19 prosentilla vuodesta 2000 merkitsee, että MDG1 on toteutunut. Tilastotieteen ja median liitto on kuitenkin onnistunut: Vuosituhattavoitteista ylipäänsä kuulleet tuntuvat uskovan vahvasti, että köyhyydessä elävien määrä on puolitettu. Kysyin asiasta arvostamaltani kehitysministeri Heidi Hautalalta, joka osoitti vastauksellaan, ettei hänkään tunne MDG1 –tavoitteen sisältöä.
Olennaista on myös huomata, mikä on tavoitteeseen sisältyvä äärimmäisen köyhyyden määritelmä. Määritelmä on alle $1,25 päivittäinen ostovoima. Ylemmällä tulorajalla köyhyys vähenee tätäkin hitaammin. Ostovoima taas tarkoittaa sitä, että 1,25 dollaria päivässä ei suinkaan merkitse 1,25 dollaria päivässä, vaan vastaavaa ostovoimaa, siis rahana paljon vähemmän. Ostovoimaa mitataan hyödykekorilla, johon saatetaan valita hyödykkeitä joihin köyhillä ei edes ole varaa. (Tietysti sitä mitataan myös ruokakuntakohtaisesti, eli myöskään sukupuolten tasa-arvo ei näy tavoitteessa mitenkään).
Itse asiassa 1,25 dollarin ostovoima on niin vähän, että tällainen tulotaso yksinkertaisesti tappaa, jos ihminen on rahataloudesta täysin riippuvainen. Tuolla tulotasolla muut kysymykset kuin tietyn tulorajan ylittäminen tai alittaminen ovat paljon tärkeämpiä. Maaseudulla voi pärjätä kohtuullisesti, jos pystyy kasvattamaan ruokaansa itse, kalastamaan ja niin edespäin. Kaupunkialueilla tilanne on paljon vaikeampi, ja erilaiset epäviralliset verkostot ja ruohonjuuritason solidaarisuus korostuvat. Maksuttomien palveluiden saatavuus on äärimmäisen tärkeää.
Köyhien sananvalta
Kuvittele eläväsi Helsingissä kolmella kympillä kuussa. Mikä ratkaisisi kykysi ylipäänsä elää? Olisiko olennaisinta se, että tulotasosi olisi vaikkapa 34 euroa 31 euron sijaan? Vai olisiko olennaista se, olisiko sinulla ystäviä joiden sohvalle mennä nukkumaan; maksuttomia paikkoja jossa olla, viettää aikaa ja käydä suihkussa; samanlaisessa tilanteessa olevien verkostot; leipäjonot; lukitsemattomat roskikset ja raput; maksuttomat terveyspalvelut; jonkinlainen yhteiskunnallinen lupa olla olemassa ilman viranomaisväkivallan uhkaa, ja niin edespäin?
Vaikka ostovoima kertoo aika hyvin sellaisten tilanteiden eron, jossa ihmisellä on käytössään kuukaudessa 3000 tai 30 euroa, se ei kerro äärimmäisessä köyhyydessä elävien selviytymisen strategioista ja niihin kohdistuvasta repressiosta juuri mitään. Huolestuttava jatkokysymys kuuluu: ovatko nämä strategiat heikentyneet? Onko urbanisaation nopeus, heikkenevät luonnonresurssit, peruspalveluiden maksullisuus, solidaarisuuksien rapautuminen ja moni paikoin otettaan koventava yhteiskunnallinen kuri pitänyt huolen siitä, että äärimmäisessä köyhyydessä on itse asiassa entistä vaikeampi elää – vaikka tulotaso olisikin heilahtanut viivan yläpuolelle?
Taustalla häämöttää kiusallisia jatkokysymyksiä: voiko köyhyys todella vähentyä, ennen kuin köyhillä itsellään on sananvaltaa? Edellyttäkö köyhyyden väheneminen tosiasiassa köyhien poliittista organisoitumista? Onko köyhyyden ydin sellaisissa yhteiskunnallisissa suhteissa, joita ostovoimaa tutkimalla ei edes periaatteessa voi havainnoida? Minä en tiedä onko köyhyys missään syvemmässä mielessä vähentynyt maailmasta. Kukaan ei tiedä. Joka väittää tietävänsä suuntaan tai toiseen, käyköön kvantitatiivisten menetelmien kurssin luennolla ”kvantitatiivisten menetelmien rajat”.
Tuloköyhyys on kyllä vähentynyt, joskaan ei todellakaan puolittunut tällä vuosituhannella. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset vähintäänkin käyttävät enemmän rahaa. Aliravittujen määrä taas elää omalla käyrällään suhteessa köyhyyteen. Esimerkiksi Kiinassa aliravittujen määrä on vähentynyt huomattavan vähän, siinä missä tuloköyhyyden väheneminen maailmassa on pitkälti Kiinan ansiota. Johtopäätökset köyhyyden trendeistä ovat tilastojenkin valossa osittain ristiriitaisia.
Lue lisää aiheesta:
Populaari videolinkki metodologiakritiikistä
