Brexit left ja brexit right – Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat, osa I

Kuva: Flickr / Sam [CC BY 2.0]

Kaksiosaisessa artikkelissa pohditaan brexitin esillenostamia uusia poliittisia jakolinjoja niin puolueideologioiden sisällä kuin niiden välilläkin. Ensimmäisessä osassa käsitellään eroa kannattaneen kampanjan lähtökohtia sekä vasemmistolaiselta että oikeistolaiselta kantilta.

Britannian EU-kansanäänestyksen tuloksesta seurasi välittömästi kuohuntaa kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa. Tilanne kehittyy yhä, eikä kansanäänestyksen seurauksia voi kommentoida varmuudella.

On kuitenkin mahdollista pohtia, mitä asioita kampanjat nostivat esiin, mitkä tekijät saattoivat vaikuttaa ihmisten äänestyspäätöksiin ja millaisia mahdollisia poliittisia muutoksia äänestystulos näyttää niin Britanniassa kuin muuallakin.

Tässä artikkelissa pohdin ensin kansanäänestyksen leave-kampanjan lähtökohtia sekä vasemmistolaiselta että oikeistolaiselta kantilta. Toiseksi avaan populistisen diskurssin roolia siinä, miten näitä perinteisesti ideologisesti eroavia näkökantoja on saatettu yhteen.

Brexit left

Eurooppalainen vasemmisto on kritisoinut EU:n ajamaa talouskuria jo pitkään korostaen sen negatiivisia sosiaalisia ja inhimillisiä seurauksia. EU on esiintynyt melko autokraattisena ja teknokraattisena talouskriisien ratkaisijana – etenkin, jos Kreikan lyhytaikaisen valtionvarainministerin Gianis Varoufakisin kuvaukseen tapaamisesta EU:n talousneuvottelijoiden eli troikan edustajien kanssa on uskominen.

Vasemmisto on kritisoinut EU:n ajamaa talouskuria jo pitkään.

EU:n talouskurin kohteiksi joutuneissa maissa palkat, sosiaaliturva ja eläkkeet ovat kaikki kärsineet. Samoin kansainvälisiä kauppasopimuksia vastustavat ryhmät näkevät EU-komission demokratiavajeen erityisen hälyttävänä. Taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo ovat näyttäytyneet talouskurille alistettuina.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta EU on toiminut eräänlaisena uusliberaalin talouspolitiikan instituutiona Euroopassa. Halvat kulutustavarat eivät voi korvata jälkiteolliseen yhteiskuntaan siirtymisen inhimillisiä kärsimyksiä. Yhteiskunnan rakennemuutosten häviäjät kokevat poliitikot hyödyttöminä niin pitkään, kun nämä vain levittelevät käsiään ”taloudellisten tosiasioiden” edessä, joita esimerkiksi EU:n on nähty sanelevan.

Vasemmistolainen talouspolitiikka on pääosin – ainakin Britannian työväenpuolueen kaltaisessa valtavirtapuolueessa – keskittynyt pehmentämään globalisaation vaikutuksia esimerkiksi tulonsiirroin. Mitään varteenotettavaa haastetta EU:n talouspolitiikan status quolle ei ole juuri esitetty. Päinvastoin, esimerkiksi TTIP:n kaltaiset vapaakauppasopimukset näyttäytyvät huolestuttavina status quota syventävinä tekijöinä.

Leave-äänet edustivat suoranaista potkua EU:n edustaman institutionaalisen uusliberalismin sukukalleuksille.

Siksi ei ole yllättävää, että joillekin leave-äänet edustivat suoranaista potkua EU:n edustaman institutionaalisen uusliberalismin sukukalleuksille. Etenkin, kun myös Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on harkinnut uudelleen uusliberaalin talouspolitiikan hyötyjä, suunnanmuutokselle olisi poliittista tilausta.

On myös syytä arvioida realistisesti yhteiskuntaluokkiin pohjaavan poliittisen liikehdinnän todennäköisyyttä: moderni, liikkuva globaali pääoma ei ole entisellä tavalla herkkä paikallisille muutoksille.

Äänestystulosta seurannut markkinaromahdus ei sekään vaikuta samalla tavoin kaikkiin: sijoittajat voivat siirtää rahansa uusiin mekanismeihin, mutta esimerkiksi eläkesäästäjän on vaikea paeta punnan kurssin romahdusta.

EU:n talouskurilta välttyminen ei tarkoita, etteikö samaa olisi silti luvassa: hallitsevana puolueena jatkavaa konservatiivipuoluetta yhdistää markkinaliberalismi. Ei ole syytä odottaa, että esimerkiksi Lontoon Cityn asema kansainvälisenä finanssikeskuksena olisi tarkoituksellisesti uhattu. Näin ollen tuotantorakenteiden pohjalta jakautunut talouspohja ja ”talouden realiteetit” Britanniassa eivät todennäköisesti ole äänestystuloksesta huolimatta muuttumassa.

Brexit right

Antipatia EU:ta kohtaan ei millään tavoin ole ollut uusi ilmiö, vaan brittiläisten osallistuminen EU:ssa on ollut jo vuosikymmenten ajan jokseenkin innotonta.

Äänestäjien parissa tämä on näkynyt UKIP-puolueen jatkuvasti parantuneena menestyksenä EU-vaaleissa. Vuoden 2014 vaaleissa se nousi suurimmaksi brittiläiseksi puolueeksi EU:n parlamentissa – mikä on merkittävää ottaen huomioon puolueen heikon menestyksen kansallisissa vaaleissa vuonna 2015.

Cameron asetti oman poliittisen uskottavuutensa likoon asettumalla remain-kampanjan puolelle.

Konservatiivipuolueen riveissä on pitkään ollut euroskeptikkoja, joiden tuen varmistaakseen pääministeri David Cameron lupasi jo vuonna 2013, että EU-jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys. Kyseessä oli uhkapeli siksi, että vaikka EU:n suosio on ollut Britanniassa historiallisesti alhainen, Cameron päätyi asettamaan oman poliittisen uskottavuutensa likoon asettumalla remain-kampanjan puolelle.

Kansallismielisille maailmanlaajuista finanssikriisiä seuranneet taloudelliset pelastustoimet toivat EU:n sisäiset ristiriidat esiin. Varakkaampien pohjoisten jäsenmaiden kansalaiset kokivat etelään lähetetyt pelastusrahat (jotka toki jatkoivat näistä maista edelleen tukemaan keskieurooppalaista pankkijärjestelmää) epäreiluna ja epädemokraattisena tulonsiirtona: miksi taloutensa kunnossa pitäneiden pohjoiseurooppalaisten täytyi auttaa tuhlailevaisia eteläeurooppalaisia?

Jakolinjassa on selvä etninen pohjavire, joka heijastelee mielikuvaa jakautuneesta Euroopasta, jonka maksumieheksi joutuminen kaivertaa kansallismielisiä.

EU näyttäytyi entistä enemmän ulkopuolisena suvereenien valtioiden asioihin sekaantujana.

Surullisenkuuluisat listaukset EU:n järjettömistä direktiiveistä (ns. euromyytit) olivat aluksi naurunaiheita, mutta nyt ne alkoivat jo suututtaa. EU näyttäytyi entistä enemmän ulkopuolisena suvereenien valtioiden asioihin sekaantujana: brysseliläiselle byrokratialle oli siis jo aikakin tulla stoppi.

Toinen oikeistolainen huolenaihe on selvästi ollut kansallisen kulttuurin säilyttäminen ja sekä taloudellinen että fyysinen turvallisuus. Kaikkien näiden nähtiin olevan hallitsemattomana pidetyn maahanmuuton uhkaamia. Britannian tilanteeseen ei tosin vaikuttanut vain Euroopan viimeaikainen pakolaistilanne vaan myös jo pidempään jatkunut työperäinen maahanmuutto.

On syytä korostaa heti, että rasismi ei ollut varmasti ainoa motiivi eroa äänestäneille, Sitä voidaan kuitenkin pitää jo pidempään kyteneenä poliittisen diskurssin osana ja se on tarjonnut helposti ymmärrettävän ratkaisun EU:n jokseenkin kasvottomaan talouspolitiikkaan.

Populismin nousu yhdistävänä tekijänä

Sekä brexit leftillä että brexit rightilla on pinnallisesti tarkasteltuna läheisiä tekijöitä. Molemmat vastustavat eliittien hallintaa yli kansallisen ja kansalaisten suvereniteetin.

Talouskurista, halpatyövoimasta ja globalisaatiosta juontavat taloushuolet yhdistyvät miltei huomaamatta maahanmuuttokriittisiin ja jopa rasistisiin asenteisiin. EU:n talouskurin kohteeksi jääneiden maiden kansalaiset ja lainapaketteja maksaneiden maiden kansalaiset näkivät yhtälailla EU:n molempia sortavana toimijana. EU:n ylivaltaa kritisoiva populistinen diskurssi nosti monin paikoin oikeutetun turhautumisen tunteen äänestystä ajavaksi voimaksi.

Ennen kansanäänestystä tapahtunut Britannian mittakaavassa ennennäkemätön työväenpuolueen kansanedustaja Jo Coxin poliittinen murha nähtiin äärimmäisen polarisoituneen diskurssin merkkinä. Cox tunnettiin monikulttuurisuuden puolestapuhujana ja hänen murhaajansa huusi hyökkäyksensä aikana Britannian asettamista etusijalle (”Britain first!”).

Uhkakuvat jäävät helposti mieleen, ja ne vaativat päättäväisiä toimia.

Spectator-lehden kolumnisti Alex Massie syytti murhasta yliampuvaa retoriikkaa viitaten pahamaineiseen ”hajoamispisteessä”-julisteeseen, jonka mukaan Britannia oli joutunut tahtomattaan osaksi Euroopan pakolaistilannetta.

Uhkakuvat jäävät helposti mieleen, ja ne vaativat päättäväisiä toimia. Jos politiikka esitetään jatkuvasti eksistentiaalisena kriisinä, jossa kansakunnan selviytyminen on vaakalaudalla, ihmisten tunteita kiihdytetään vaarallisesti.

Populistinen politiikka on lähtökohtaisesti kontekstuaalista. Se kanavoi niitä aiheita, jotka saavat äänestäjät aktivoitumaan sillä hetkellä.

Populismi ei siis ole lähtökohtaisesti rasistista, mutta nousee usein suosioon juuri siksi, että se rikkoo sovinnaista valtavirtaista poliittista diskurssia: jos poliittinen puhe nähdään osana ongelmaa mitäänsanomattomuudellaan, populistinen poliittinen puhe saattaa vaikuttaa virkistävän erilaiselta.

Populistisen politiikan ongelma toisaalta on juuri kontekstuaalisuudesta johtuva lyhytjänteisyys.  Jo nyt leave-kampanjan johtonimet ovat alkaneet etäännyttää itseään kampanjatyön aikana tehdyistä lupauksista. Nigel Farage perui esimerkiksi puheensa EU:lle maksetun 350 miljoonan punnan sijoittamisesta uudelleen kansalliseen terveydenhuoltoon virheellisenä ymmärryksenä.

Edes maahanmuuton vähentäminen ei ole säilynyt absoluuttisena lupauksena. Samaan aikaan muukalaisviha ei ole lainkaan laantunut, koska maahanmuuttovastaisten näkökannasta äänestystulos vahvisti heidän kantansa oikeellisuutta.

Populismi kanavoi niitä aiheita, jotka saavat äänestäjät aktivoitumaan sillä hetkellä.

Poliittisen ilmapiirin polarisoitumista ja poliittisen diskurssin kansallismielistä latautuneisuutta on pitkällä tähtäimellä vaikeampi kääntää kuin punnan kurssia. Tästä syystä pidän politiikan muutosta merkittävämpänä kuin mekanistisia taloudellisia seurauksia.

Leave-kampanjaa ei tule pelkistää vain rasismiksi tai nationalismiksi, mutta näiden teemojen keskeinen rooli kampanjassa täytyy tunnustaa. Vaikka leave-leirin lupaukset eivät välttämättä olleet juuri ne keskeisimmät syyt äänestää brexitin puolesta, ainakin ne olivat näkyvästi esillä kampanjan aikana.

Osa leave-äänestäjistä saattoi protestoida EU:n talouspolitiikkaa, mutta osa heistä äänesti monikulttuurillisuutta ja maahanmuuttoa vastaan. Näin ollen brexit leftin ja brexit rightin äänien välillä ei ole tuloksellisesti eroa: puhdas taloushuolien pohjalta äänestäminen voidaan käsittää tahattomaksi äärioikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan tueksi.

Molempien leirien kokemukset EU:sta ovat olleet usein negatiivisia.

Molempien leirien kokemukset EU:sta ovat olleet usein negatiivisia, eikä tätä kokemusta ole helppo kumota tiedolla tai tutkimuksilla. Tämä sopii erityisen hyvin populistiseen politiikkaan ja diskurssiin, joka kykenee halutessaan sivuuttamaan – toisinaan jopa perustellusti – ulkoisten asiantuntijoiden kommentit.

Toisaalta etenkin talouden piirissä asiantuntijalausunnot saattavat toimia välineinä legitimoida poliittiset valinnat näennäisen neutraalilla ulkoisella auktoriteetilla.

Populismille keskeinen kokemuksellisuus on myös mahdollistanut sen, että brittien käsitys maahanmuuton kriittisestä tilasta on jo useamman vuoden jatkunut liioiteltuna, vaikka tietoa maahanmuuton todellisesta tilasta olisi saatavilla.

EU:n talouskuripolitiikan populistinen vastustus kiteytyy Michael Goven väitteeseen, että britit olivat saaneet tarpeekseen moninaisista EU-eron seurauksista varoittelevista akronyymi-organisaatioiden asiantuntijoista. Tämä tokaisu vetoaa sekä vasemmistolaiseen finanssieliitin kriitikkoon kuin oikeistolaiseen nationalistiinkin.

Artikkelin toinen osa ”Puoluepoliittiset erot” julkaistiin 5.7.2016.

Mikko Poutanen on valtio-opin jatko-opiskelija ja tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Kauko Korppu 4.7.2016 at 16:15

    Populistisessa kansa-eliitti-vastakkainasettelussa EU on erinomainen vihollinen, koska EU:n päätöksenteon monimutkaisuus saa politiikkaa aktiivisesti seuraavatkin hämilleen. Ironista asiassa on se, että bisneseliitti on majaillut Lontoon Cityssä eikä Brysselissä.

    Suomessa tultaneen näkemään samanlainen EU-vastausuuden nousu ennen seuraavia eduskuntavaaleja, koska Perussuomalaiset ovat nyt osa kansallista eliittiä, mutta tarvitsevat uuden eliitin vastustettavakseen. Eipä populismilla taida olla oikein muutakaan tarjota.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*