Jantunen: Kun keskustelusta tuli sotaa

Arvio: Saara Jantunen: Infosota (Otava, 2015)

Keskustelua kuvataan usein sodan kielikuvilla: väittelyitä hävitään ja argumentit ammutaan alas. Saara Jantunen esittää teoksessaan Infosota, että julkinen keskustelu on sotaa myös todellisuudessa.

Arabikevään kansannousut osoittivat sosiaalisen median voiman itsevaltaisten hallintojen nujertamisessa. Jantusen pyrkimyksenä on siirtää huomio sosiaalisen median mahdollisuuksista sen uhkiin.

Kirjaa seuranneen julkisen keskustelun perusteella Jantunen onnistuu siinä. Jopa presidentti Sauli Niinistö toteaa kaikkien mediaa käyttävien suomalaisten olevan maanpuolustajia.

Monesti akateemisen maailman teoriat jäävät abstrakteiksi. Jantusen teos kuitenkin osoittaa käsinkosketeltavasti, mitä politiikan tutkimuksen turvallistamisteoria käytännössä tarkoittaa.

Turvallistamisessa on kysymys siitä, miten myös arkipäiväisistä ja näennäisen harmittomista asioista voidaan tehdä kansallisen turvallisuuden kysymys. Jantusen kuvaileman informaatiosodan myötä olemme kaikki sodassa: aamupalapöydässä, hiekkalaatikon reunalla ja lenkkipolulla. Aseistukseksi riittää Twitter-tili.

Verkostoajattelu turvallistamisen keinona

Infosotaa käy ”hallitsemattoman rihmaston” muodostama ”epämääräinen verkosto”, jota vastaan kaikkien suomalaisten tulee aseistautua. Juuri verkostoajattelu on erityisen tehokas keino arkielämän turvallistamisessa: kun vihollinen on kaikkialla ja liikkuu hallitsemattoman rihmaston turvin, on perusteltua ulottaa turvallisuuspolitiikka koskemaan myös ihmisten yksityiselämää.

Infosodassa on kaksi vastakkaista osapuolta mutta monta roolia: valtiokoneistot, trolliarmeija, bottihyökkääjät, ”rakkikoirat”, ”hyödylliset idiootit”, ”resonoijat” ja kriittiset toimittajat. Jantusen mukaan infosodalle on ominaista, että suuri osa siitä on ”täysin kotikutoista ja omaehtoista”. (s. 258)

Epäselväksi kuitenkin jää, kuka määrittelee keskustelun totuudet. Jantunen yhtäältä kirjoittaa: ”Kukaan meistä ei ole objektiivinen tulkitessaan poliittista todellisuutta.” (s. 122) Toisaalta hän toistuvasti painottaa totuuden ja tosiasioiden merkitystä: ”Keskustelu vääristyy, jos se ei perustu tosiasioille.” (p. 137)

Lukijalle jää tästä ristiriidasta väistämättä kuva, että Jantusen esittämät tulkinnat edustavat tosiasioita ja hänen vastustajikseen määrittelemiensä tahojen tulkinnat taas vääristeltyä totuutta.

Valtion rooli tiedonvälityksessä

Kirjan tärkein kysymys tiedonvälityksestä ja sen eri ulottuvuuksista vaikuttamiskeinona valtioiden puolustusstrategioissa jää harmillisesti tämän ristiriidan varjoon. Infosota-kirjassa keskustelu ajautuu harhapoluille, koska se keskittyy valtioiden toiminnan perkaamisen sijaan kansalaiskeskusteluun ja infosodan osapuolien nimeämiseen.

Kirjan lupaus siitä, että se paljastaa valtion roolin infosodassa, jää lunastamatta. Verkossa tapahtuvan häiriköinnin avaaminen suurelle yleisölle on kiinnostavaa ja tarpeellistakin ajankuvaa, mutta sen suhde valtiojohtoiseen infosotaan ei aukea riittävällä tavalla.

Oikeastaan käteen jää vain yksi konkreettinen esimerkki siitä, mitä infosota voisi tarkoittaa todellisuudessa. Kirjassa kuvataan Yhdysvalloissa sattunut tapaus, jossa kaupungin asukkaita huijattiin kemikaalitehtaan räjähdyksellä osittain sosiaalisen median avulla.

Teos ei yrityksistään huolimatta onnistu vastaamaan lukijaa mietityttävään kysymykseen siitä, kuinka tämä eroaa propagandasta tai lavastuksista muulta osin kuin sosiaalisen median mahdollistavan nopean tiedonvälityksen osalta. Myös tässä tapauksessa taustalla vaikuttavan valtion mahdollinen rooli ja intressit jäävät käsittelemättä.

Historiatonta analyysia

Teosta leimaa eräänlainen historiattomuus. Monia ilmiöitä kuvataan uusina ja ennennäkemättöminä. Jopa ihmisluonne esitetään uudenlaisena: ”Enää tieto maailman tapahtumista ei riitä. Sen lisäksi halutaan tirkistellä, järkyttyä, suuttua ja riemastua.” (s. 16) Ilmiön esittäminen nykyajan vitsauksena huvittaisi historioitsijaa, joka tutkii vaikkapa Rooman valtakunnan aikaisia taistelunäytöksiä.

Infosodan sijoittaminen propagandan pitkään historiaan olisi tärkeää ilmiön ymmärtämiseksi. Mielipidevaikuttamista harjoitettiin jo Thukydideen aikoina. Nyt lukijalle jää kuva, että infosodan esittäminen täysin uudenlaisena uhkana palvelee lähinnä turvallistamisstrategian oikeuttamista.

Teoksen viimeinen luku jatkaa historian merkityksen kyseenalaistamista: ”On turha puhua Paasikiven linjasta 2000-luvun Suomessa. Paasikivi on kuollut. Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina.” (s. 297)

Luku yllättää lukijan. Miten Paasikivi liittyy infosotaan? Kirjan ensimmäiset sivut antavat viitteitä vastauksesta. Jantunen kuvailee ”idän ja lännen välillä leimuavan” infosodan taisteluna, jossa ”rintamalinjoja rakennetaan ja tarinoita kerrotaan”. (s. 26) Vaikuttaa siltä, että Paasikivestä ei pidä puhua, koska se ei sovi tarinaan Suomesta taistelemassa tiiviissä länsirintamassa idästä tulevaa infosotahyökkäystä vastaan.

Saara Jantusen Infosota on kaiken kaikkiaan harvinaisen rohkea panos Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja teos toivottavasti lisää moniäänisyyttä ja avoimuutta julkisuudessa käytävään pohdintaan kansainvälisestä politiikasta ja Suomen tulevaisuudesta.

8 ajatusta aiheesta “Jantunen: Kun keskustelusta tuli sotaa”

  1. Saara Jantunen

    ”Jantusen pyrkimyksenä on siirtää huomio sosiaalisen median mahdollisuuksista sen uhkiin.” Kyllä. Kirja käsittelee Suomeen suuntautuvaa ja suomalaisiin kohdistuvaa informaatiovaikuttamista.

    ”Jantusen teos kuitenkin osoittaa käsinkosketeltavasti, mitä politiikan tutkimuksen turvallistamisteoria käytännössä tarkoittaa.” Sodankäynti on turvallistamisen ydinaluetta. Kuten kirjassa asiaa käsittelenkin, informaatioympäristössä tapahtuvalta vaikuttamiselta suojautuminen on hankalaa juuri siksi, että vaikuttaminen toteutetaan kansalaisvapauksien suojista. Siksi siihen on niin vaikeaa tarttua, ja siksi siitä on niin vaikeaa puhua.
    ”Jantusen kuvaileman informaatiosodan myötä olemme kaikki sodassa: aamupalapöydässä, hiekkalaatikon reunalla ja lenkkipolulla. Aseistukseksi riittää Twitter-tili.” Kyllä. Nykyaikainen informaatiosota ei kohdistu poliitikkoihin, vaan yhteiskuntaan paljon laajemmin. Tämä on sotatieteissä kylmä realistinen tosiasia.

    ”Infosotaa käy ”hallitsemattoman rihmaston” muodostama ”epämääräinen verkosto”, jota vastaan kaikkien suomalaisten tulee aseistautua. Juuri verkostoajattelu on erityisen tehokas keino arkielämän turvallistamisessa: kun vihollinen on kaikkialla ja liikkuu hallitsemattoman rihmaston turvin, on perusteltua ulottaa turvallisuuspolitiikka koskemaan myös ihmisten yksityiselämää.” Aseeksi tarjoan keskustelua ja läpinäkyvyyttä, sekä keskustelun palauttamista tosiasioihin. Tätä pitäisi toteuttaa tällä hetkellä mm. rasistiseksi äityneessä maahanmuuttajakeskustelussa.
    ”Infosodassa on kaksi vastakkaista osapuolta mutta monta roolia: valtiokoneistot, trolliarmeija, bottihyökkääjät, ”rakkikoirat”, ”hyödylliset idiootit”, ”resonoijat” ja kriittiset toimittajat.” Kirjassa ei määritellä ketään ”hyödylliseksi idiootiksi.” Se on sana jota olen aina välttänyt.
    ”Epäselväksi kuitenkin jää, kuka määrittelee keskustelun totuudet. Jantunen yhtäältä kirjoittaa: ”Kukaan meistä ei ole objektiivinen tulkitessaan poliittista todellisuutta.” (s. 122) Toisaalta hän toistuvasti painottaa totuuden ja tosiasioiden merkitystä: ”Keskustelu vääristyy, jos se ei perustu tosiasioille.” (p. 137)”
    Kirjoitan siitä, kuinka totuuden sijaan pitäisi puhua oikeasta tiedosta. Totuus on aina tulkinta, mutta tosiasia on tosiasia. Se, että Krimin miehitys tapahtui kansainvälisten lakien vastaisesti on tosiasia. Se, kuuluuko Suomi itään vai länteen on tulkinta.
    ”Lukijalle jää tästä ristiriidasta väistämättä kuva, että Jantusen esittämät tulkinnat edustavat tosiasioita ja hänen vastustajikseen määrittelemiensä tahojen tulkinnat taas vääristeltyä totuutta.” Kyllä. Kerron kirjassa siitä, kuinka infosotaa käydään hyvin pitkälle disinformaation voimin. Valehtelu on valehtelua. En määrittele ketään vastustajikseni.
    ” Infosota-kirjassa keskustelu ajautuu harhapoluille, koska se keskittyy valtioiden toiminnan perkaamisen sijaan kansalaiskeskusteluun ja infosodan osapuolien nimeämiseen. ” Kirja kertoo spesifisti siitä, kuinka informaatiosota jalkautuu strategiselta tasolta taktiselle tasolle – mm. mediaoperaatioiksi, kansalaiskeskusteluksi ja muiksi arjen ilmiöiksi.
    ”Teos ei yrityksistään huolimatta onnistu vastaamaan lukijaa mietityttävään kysymykseen siitä, kuinka tämä eroaa propagandasta tai lavastuksista muulta osin kuin sosiaalisen median mahdollistavan nopean tiedonvälityksen osalta.” Infosodan, strategisen viestinnän ja info-operaatioiden käsitteellisistä eroista on kirjassa kokonainen luku. Tiivistetysti: Perussäännöksi esittelen sen, että mikäli kyseessä on vuorovaikutussuhde, jonka lopputuloksena kumpikin osapuoli hyväksyy kompromissin, voidaan vielä puhua viestinnästä. Jos kompromissi on automaattinen tappio, kyseessä on jokin muu kuin viestintä. Propagandalle ei puolestaan ole määritelmää tai mittaristoa samalla tavalla, kuin sotatieteissä tällä hetkellä käytössä oleville strategiselle viestinnälle ja informaatio-operaatioille.
    ” Teosta leimaa eräänlainen historiattomuus. Monia ilmiöitä kuvataan uusina ja ennennäkemättöminä.” Ei infosota ole uutta, vaan yksi maailman vanhimmista tavoista taistella.
    ”Nyt lukijalle jää kuva, että infosodan esittäminen täysin uudenlaisena uhkana palvelee lähinnä turvallistamisstrategian oikeuttamista.” Tätä problematiikkaa on käsitelty kirjassa kyllä, ja se suhtautuu kansalaiskeskustelun turvallistamiseen hyvin kriittisesti (esimerkkejä mm. venäläistoimittajien syytöksistä suomalaismediaa kohtaan).
    ”Teoksen viimeinen luku jatkaa historian merkityksen kyseenalaistamista: ”On turha puhua Paasikiven linjasta 2000-luvun Suomessa. Paasikivi on kuollut. Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina.” (s. 297)
    Luku yllättää lukijan. Miten Paasikivi liittyy infosotaan?”
    Paasikivi edustaa Suomen pitkää suomettumishistoriaa sekä poliittista narratiivia, joka syntyi Neuvostoliiton pitkäaikaisen suomettamispolitiikan, eli psykologisen vaikuttamisen seurauksena. Paasikivi ja Kekkonen ovat symboleita, joilla Venäjä edelleen pyrkii muistuttamaan Suomea ajasta, jolloin Suomen ulkopoliittinen päätöksenteko oli Venäjän tahtotilan mukaista.

    ”Saara Jantusen Infosota on kaiken kaikkiaan harvinaisen rohkea panos Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja teos toivottavasti lisää moniäänisyyttä ja avoimuutta julkisuudessa käytävään pohdintaan kansainvälisestä politiikasta ja Suomen tulevaisuudesta.”
    Kiitos. Tämä oli ensimmäinen kriittinen vastine, joka keskittyi itse ilmiöön ad hominemin sijaan. 

  2. Kaksi kysymystä:

    1. Jantusen kirjaa (ja ehkä laajemminkin infosota -puhetta) on kritisoitu siitä, että sen myötä yhteiskunnallinen keskustelu militarisoituu.
    Itselleni kritiikki ei tahdo aueta. Miten jo olemassa olevan ilmiön analyysi ja siitä puhuminen aiheuttaisi militarisoitumisen? Eikö ilmiö itsessään ollut jo tehnyt sen? Olenko ymmärtänyt kritiikin väärin? Osaisiko joku asiantuntevampi selventää asetelmaa?

    2. Miten infosota suhteutuu laajempaan ilmiöön josta kylmän sodan ”aktiiviset toimet” olivat esimerkki? Tunnetaanko tätä laajempaa ilmiötä sotatieteissä? (Aktiivisilla toimilla tarkoitetaan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n käyttämiä ”poliittisen sodankäynnin” keinoja. Niihin sisältyi mm. disinformaatio, peiteorganisaatiot, subversio, terrorismi, salamurhat jne. ja niitä käytettiin nimenomaan siviiliyhteiskunnan eri sektoreilla)

  3. johannavuorelma

    Hei Saara!

    Kiitos perusteellisesta vastineestasi. 

    Tuo esittämäsi jako totuuden ja tosiasioiden välillä on selkeämmin esitetty kuin kirjassa, hyvä niin. Ja olen kyllä samaa mieltä siitä, että kansainvälisessä politiikassa on  tiettyjä fyysisiä tosiasioita, joista voimme puhua. Ongelmana on, että niitä on kovin vähän ja niiden määrittely on hankalaa. Mark Bevir esittää tämän osuvasti artikkelissaan "Narrative as a form of explanation" (2000):

    "Perhaps we can describe some actions in purely physical terms: we can say 'Susan crossed the road'. As soon as we try to explain an action, however, we necessarily place it, at least implicitly, in the context of beliefs and pro-attitudes."

    Esimerkiksi maiden rajat ovat fyysisiä tosiasioita, mutta niistä on vaikea puhua ilman, että tulkintaan sisältyy arvoja ja olettamuksia. Toteamus "Maantieteelle emme voi mitään" on hyvä esimerkki: Suomen raja on tosiasia, mutta tuossa lauseessa tulkinta ohjaa näkemään sen valitettavana tosiasiana. Siksi erityisesti tutkijoiden pitäisi olla varovaisia puhuessaan todellisuudesta objektiivisessa mielessä. Infosota-kirjassa esimerkiksi todetaan, että "mikäli emme suostu näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on, emme myöskään huomaa, kuinka olemme jatkuvan informaatiovaikuttamisen kohteena". (s. 38) Tämä antaa ymmärtää, että myös kansainvälisessä politiikassa on olemassa objektiivinen todellisuus, joka voidaan positivistisessa mielessä havaita. Mikä on tuon "todellisuuden" suhde yllä mainittuihin "totuuteen" ja "tosiasioihin"?

    Kirjassa kyllä pyritään erottamaan informaatiosota käsitteenä propagandasta, mutta lopputulos on sekava. Esimerkiksi sivulla 141 kerrotaan, että "yleiskielessä käsitteet disinformaatio ja propaganda nähdään usein jonkinlaisina synonyymeinä. Disinformaatio voidaan kuitenkin jakaa karkeasti kolmeen tyyppiin … Perinteisen propagandan käsitteistössä nämä disinformaation eri lajit tunnetaan myös valkoisena, harmaana ja mustana propagandana". Eikö tuossa nimenomaan sanota, että kyse on samasta ilmiöstä mutta eri käsitteillä?

    Ja vielä tuosta "hyödyllisen idiootin" käsitteestä. Sanot tarkkaan ottaen, että "'hyödyllinen idiootti' on resonoijia aliarvioiva termi. Kyse on vakaasta halusta ja tahdosta toimia vahingollisesti". Kuitenkin useaan otteeseen puhut siitä, miten – kuten yllä mainitussa sitaatissasi todetaan – emme välttämättä huomaa olevamme jatkuvan informaatiovaikuttamisen kohteena. Ymmärsin sinun tarkoittavan, että saatamme resonoida myös tahattomasti: "Jos jatkuvasti reagoimme provokaatioon, olemme jatkuvsti myös sivuraiteilla ja auttamattomasti informaatiosodankäynnin uhrilistalla" (s. 151). Eikö tuo ole ristiriidassa sen kanssa, että resonoijilla on aina vakaa halu ja tahto toimia vahingollisesti? Mitä tuo sitten on jos ei esiin nostamaasi "hyödyllistä idiotismia"?

    Koko resonointi-termi on tässä yhteydessä ongelmallinen, koska ihminen aina resonoi narratiiveja. Esimerkiksi Jerome Bruner osoittaa kuuluisassa artikkelissaan "Life as Narrative" (1987) kuinka koko sosiaalinen todellisuutemme hahmottuu aina narratiivien kautta. Informaatiovaikuttamista kannattaisi siksi tutkia jonkun toisen käsitteen kautta, tai ainakin ammentaa narratiivitutkimuksen puolelta osviittaa siitä, mitä narratiivi on ja miten sitä käytetään. 

    Vastineesi viimeinen kohta on yllättävä: millä tavalla kirja-arvio on henkilöön menevä (ad hominem)? En löydä arviosta yhtään kohtaa, missä viitattaisiin kirjoittajan piirteisiin tai ominaisuuksiin. Olisi kiinnostavaa kuulla mitä ne kohdat ovat.

    Ystävällisin terveisin,

    Johanna Vuorelma

     

  4. johannavuorelma

    Ja tosiaan: luin epähuomiossa vastineesi viimeisen kohdan väärin. Vertaat arviota muihin kirja-arvioihin etkä tämän arvion muuhun osaan. Tämä selvä, pahoittelut väärinkäsityksestä. 

    JV

  5. Luin peräkkäin kaksi artikkelia. Johanna Vuorelman ”Jantunen: Kun keskustelusta tuli sotaa” ja Miika Raudaskosken ”Ilnoniemi: Onko Suomi maantieteensä vanki”.
    Lainaus ensimmäisestä artikkelista: ”Infosotaa käy ”hallitsemattoman rihmaston” muodostama ”epämääräinen verkosto”, jota vastaan kaikkien suomalaisten tulee aseistautua.”

    Lainaus toisesta artikelista:”Helsingin Sanomissa Unto Hämäläinen otsikoi arvostelunsa kirjasta toteamuksella ”Jaakko Iloniemi suosittelee Suomelle liittoutumista Ruotsin kanssa”. Saadessani kirjan käteeni aloin lukea sitä odottaen tätä kohauttavaa analyysia.
    En kuitenkaan sitä löytänyt. Iloniemi kyllä pohtii Ruotsi-yhteistyötä, muttei esitä sitä suosituksena.”

    Minkä määritelmän mukaan Unto Hämäläisen artikkeli EI ole informaatiosotaa?

    Onko infosodan osapuolten nimeäminen tai nimeämättä jättäminen infosotaa?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top