Koivisto ja Kekkosen idänsuhteiden perintö

Kuva: Caroline Maybach [CC BY-SA 4.0]

Idänsuhteiden hoidossa Koivisto jatkoi edeltäjänsä Urho Kekkosen kehittämillä keinoilla. Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoamisprosessi 1980-luvun lopulta alkaen loivat Suomelle laajempaa liikkumatilaa, jota presidentti kasvatti nopeilla ja oikea-aikaisilla päätöksillä. Koiviston johdolla Suomi irrotti itsensä Neuvostoliiton intressipiiristä tarkoilla liikkeillä, joiden läpiviemisessä hyödynnettiin naapurimaan sekasortoista tilaa.

Ulkopoliittisen linjan jatkuvuus

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi syksyllä 1981 pitkäaikaisen edeltäjänsä Urho Kekkosen luovuttua tehtävästä. Koivisto jatkoi virkaan astuttuaan edeltäjiensä ulkopoliittisella linjalla, jonka yhtenä keskeisenä periaatteena oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden ylläpito suurvalta-naapuri Neuvostoliittoon.

Jatkuvuuden korostaminen näkyi esimerkiksi siinä, että ensimmäisen virallisen Neuvostoliiton-vierailunsa yhteydessä kesällä 1983 Koivisto sopi YYA-sopimuksen ennenaikaisesta jatkamisesta. Samoin maiden välisen suhteen ritualistiset muodot, kuten YYA-sopimuksen vuosipäivän juhlistaminen, jatkuivat luontevasti Kekkosen kaudelta Koiviston aikaan.

Asiantuntemus ja henkilökohtaiset suhteet idänpolitiikan työkaluina

Koivisto ehti 1980-luvun alussa käydä Moskovassa hautaamassa kolme neuvostojohtajaa, joihin hän ei näiden äkisti loppuneiden valtakausien takia ehtinyt saada merkittävää kontaktia. Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov, jonka kanssa Koivisto pyrki luomaan läheisen henkilökohtaisen suhteen.

Edellytyksiä hyvän kontaktin luomiseen ainakin olisi ollut. Idänsuhteiden hoidossa Koivistolla oli edeltäjäänsä nähden kaksi erityistä taitoa: yksityisopettajan tunneilla hiottu venäjän kielen taito ja talouspolitiikan osaaminen, joka mahdollisti myös naapurissa käytössä olleen suunnitelmatalouden ymmärtämisen.

Tilanne muuttui, kun Moskovassa johtoon nousi nuori ja energinen Mihail Gorbatšov.

Koivistolla oli paitsi tarve myös kiinnostusta seurata sosialistisessa leirissä alkaneita uudistuksia, perestroikaa. Kesäkuussa 1988 Unkariin tekemänsä valtiovierailun aikana Koivisto ymmärsi, kuinka perustavanlaatuisia muutoksia sosialistimaissa oli valmisteilla. Kotiin palattuaan hän asetti virkamiestyöryhmän seuraamaan unkarilaisen talousreformin etenemistä. Myöhemmin muodostettiin vielä perestroika-ryhmä neuvostoliittolaisten uudistusten analysointiin.

Neuvostotalouden tuntemisesta oli konkreettista etua siinä, että Koivisto halusi olla hyödyllinen keskustelukumppani Gorbatšoville itselleen, joka pohti mahdollisuuksia yhdistää sosialistista ja markkinataloutta. Koivisto tarjosi tietotaitoaan myös Yhdysvaltain presidentti George Bushille, jolle Koivisto Helsingin vuoden 1990 huippukokouksen alla analysoi Gorbatšovin talousuudistuksen senhetkistä tilaa.

Hyvät yhteydet neuvostojohtoon olivat, kuten jo Kekkosen aikana, edellytys maiden välisten suhteiden tehokkaaseen hoitamiseen, kun taas aktiivinen Neuvostoliiton talouden ja yhteiskunnan seuraaminen auttoi arvioimaan Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa. Molemmat seikat nousivat tarpeellisiksi tilanteessa, jossa Suomen ulkopolitiikkaa alettiin muokata kylmän sodan jälkeiseen maailmaan sopivaksi.

Vallankumousten vuosi 1989 avaa Suomen liikkumatilaa

Koiviston toisen presidenttikauden idänpolitiikkaa voi kuvata reagointina naapurin perustavanlaatuiseen sisä- ja ulkopoliittiseen muutosprosessiin, jonka Suomen kannalta olennaisin piirre oli neuvostojohdon vähentynyt kiinnostus Suomen poliittiseen ohjailuun.

Gorbatšovin lokakuussa 1989 Suomeen tekemä valtiovierailu antoi Koivistolle mahdollisuuden henkilökohtaisesti todeta Neuvostoliiton Suomen-politiikan muuttuneet periaatteet. Gorbatšov tunnusti yksiselitteisesti Suomen puolueettomuuden ja painotti lehdistöhaastattelussa, että ulkopolitiikan suuret suuntaviivat, kuten länsi-integraatio, ovat Suomen itsensä päätettävissä. Molemmat johtajat vannoivat myös YYA-sopimuksen jatkuvuuden nimeen, Koiviston mukaan siitä ei ollut syytä vaihtaa sanaakaan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan.

Vuoden 1989 loppupuolella kiihtynyt vallankumouksien aalto kuitenkin mullisti Neuvostoliiton naapuruuspolitiikan, ja sen liittolaiset irtaantuivat Moskovan otteesta. Kesään 1990 mennessä usea Varsovan liiton maa oli esittänyt toiveita puolustusliiton uudistamisesta, ja Neuvostoliiton läntisin liittolainen DDR oli hyväksynyt liittymisen Saksan liittotasavaltaan. Tässä kontekstissa oli Suomenkin liikkumatila kasvanut.

Operaatio Pax

Koiviston ensimmäinen selkeä askel Suomen irrottamiseksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä oli syksyllä 1990 suoritettu Operaatio Pax. Suomi ilmoitti yksipuolisesti syyskuussa 1990 Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittausten olevan vanhentuneita.

Operaation perimmäisenä tavoitteena oli tulkita uudelleen Suomen kansainvälispoliittista asemaa määrittävät ja suvereniteettia rajoittavat kansainväliset sopimukset, mihin käynnissä olleiden Saksojen yhdistymisneuvotteluiden katsottiin antavan tosiasiallisen syyn.

Vaikka Operaatio Paxin jälkipyykkinä suomalaiset ja neuvostoliittolaiset diplomaatit päätyivät tiukkaan, Neuvostoliiton noottiin johtaneeseen vääntöön siitä, oliko Suomella oikeus toimilleen, Koiviston päätöksentekoa oli helpottanut suora keskusteluyhteys Kremliin. Hän oli informoinut Gorbatšovia etukäteen Suomen päätöksestä.

Myös sopimuksen toisen vartijan, Britannian, hallitus informoitiin viime vaiheessa. Kun vastalauseita ei kuulunut kummastakaan pääkaupungista, Koivisto tulkitsi saaneensa hyväksynnän uudelle linjaukselle, kuten Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut.

Koivisto kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1991, vanhoilliset voimat nousivat vallankaappaukseen Moskovassa pysäyttääkseen Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Putš epäonnistui, mutta valta ei palautunutkaan enää Gorbatšoville, vaan sen taisteli itselleen Venäjän neuvostotasavallan johtaja Boris Jeltsin.

Koivisto, joka oli tavannut Jeltsinin jo kesäkuussa valtiovierailullaan Moskovassa, kallistui vasta vallankaappausyrityksen jälkeen kannattamaan suhteiden luomista liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään.

Irti YYA-sopimuksesta

Kun Moskovan keskusjohdon ote heikkeni, Koivisto arvioi Suomen liikkumatilan edelleen kasvaneen. Hän ehdotti Gorbatšoville YYA-sopimuksen korvaamista uudella maiden välisellä sopimuksella. Samaan aikaan Suomi aloitti neuvottelut myös Venäjän kanssa.

Loppusyksyn 1991 Suomen ulkopoliittinen johto liikkui idänsuhteissaan kahdella raiteella. Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa haluttiin saada päätökseen, jotta Suomi pääsisi irrottautumaan YYA-sopimuksesta – asia, jolla alkoi olla enenevässä määrin kiire EY-jäsenyyskysymyksen ajankohtaistuessa.

Päätöstä aloittaa neuvottelut myös Venäjän kanssa voidaan puolestaan pitää hetkenä, jolloin Suomi tunnusti vallan tosiasiallisesti vaihtuneen Moskovassa. Suomi siirtyi ensimmäisen kerran kylmän sodan aikana antamaan tukea Neuvostoliiton kilpailijalle.

Puoluekanavaa hyödyntäen lisää liikkumatilaa

Koivisto peri edeltäjältään Kekkoselta myös idänsuhteiden keinot, joista yksi merkittävä oli niin sanotun puoluekanavan käyttö kommunikoitaessa Moskovaan. Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä tiedustelupalvelun päällikkö, eli KGB:n residentti, ministerineuvos Felix Karasev, tarjosi suoran yhteyden ohi maan ulkoasianhallinnon Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja puolueen johtajaan.

Molemmissa idänpolitiikan ratkaisuvaiheissa, sekä syksyn 1990 Operaatio Paxissa että syksyn 1991 YYA-sopimuksen lakkauttamispyrkimyksessä, suoralla yhteydellä Gorbatšoviin Koivisto pystyi ohittamaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDin, jonka tiedettiin olevan edelleen kiinnostunut Suomen poliittisesta kontrolloinnista.

Muistelmissaan (Naapurinpojan muistelmat, 1998) Karasev onkin tunnustanut, että puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen. Sekasorron vallassa ollut Neuvostoliiton ulkoasiainhallinto oli kiinni keskinäisissä riidoissaan, eikä tieto kulkenut riittävän nopeasti. Tätä informaationkulun hitautta Koiviston onnistui hyödyntää oikea-aikaisilla päätöksillään, joilla Suomea irrotettiin pienin askelin Neuvostoliiton intressipiiristä.

Puoluekanava ei enää Koiviston kaudella hyödyttänyt Neuvostoliittoa, vaan asetelma oli kääntynyt päälaelleen.

Koivisto käytti puoluekanavaa niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Vasta tammikuussa 1992 presidentti pyysi kansliapäällikköään Jaakko Kalelaa ilmoittamaan, ettei Karasevin seuraajalla tule enää olemaan pääsyä Presidentinlinnaan. Kahdenkeskinen suhde normalisoitaisiin jatkossa ulkoasiainhallintojen välillä hoidettavaksi.

Koiviston idänpoliittinen perintö

Koiviston itsenäinen kommunikointi Kremliin onnistui, ja hankkeet päättyivät Suomen kannalta suotuisaan lopputulokseen. Puoluekanavan käyttämisessä oli kuitenkin se kyseenalainen puoli, että sitä käyttäessään Koivisto ohitti samalla myös oman virkamieskuntansa pitäen jopa Suomen Moskovan-lähettilään pimennossa päätöksistään.

YYA-sopimuksen lakkauttamiseen tähtäävästä ehdotuksestaan Koivisto tosin kertoi pääministeri Esko Aholle, mutta tieto ei edennyt hallitukselle tai ulkoministeriöön. Paxin yhteydessä tapahtunut viestintä puolestaan tuli julkiseen tietoon vasta Koiviston julkaistua muistelmansa Historian tekijät: Kaksi kautta II vuonna 1995.

Sisäpolitiikassa Koiviston perinnöksi on nähty parlamentarismin vakiinnuttaminen Kekkosen pitkän valtakauden aikana syntyneiden lieveilmiöiden jälkeen. Ulkopolitiikan osalta on vaikeampi analysoida, mikä olisi ollut Koiviston oma kontribuutio idänsuhteiden muuttamisessa, sillä hänen jälkimmäistä presidenttikauttaan leimasi kansainvälistä politiikkaa ja Suomen asemaa perusteellisesti mullistaneet tapahtumat.

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi.

Olisiko Koivisto onnistunut pysäyttämään suurvaltanaapurin pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan, mikäli Neuvostoliitto ei olisi 1980-luvun kuluessa menettänyt voimaansa, ja vähitellen hajonnut kokonaan?

Tai olisiko Koivisto idänpolitiikassaan tullut tehneeksi perusteellista pesäeroa Kekkosen toimintatapoihin, kuten puoluelinjan käyttöön, ellei maailmanpoliittinen tilanne olisi niin ratkaisevalla tavalla löysännyt itänaapurin otetta Suomesta?

Haastavassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa Koiviston menestykseksi idänpolitiikassa kuitenkin osoittautui tarkkaavainen liikkumatilan arviointi ja vastapuolen keskinäisten ristiriitojen ja sisäisen kaaoksen mahdollistama nokkela pelaaminen. Oikea-aikaiset päätökset mahdollistivat Suomen liikkumatilan kasvattamisen ja irrottautumisen Neuvostoliiton intressipiiristä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTT Suvi Kansikas on Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Neuvostoliiton vaikutuspiirin murenemista ja sosialistisen leirin hajoamista kylmän sodan loppuvaiheessa. Hän on myös ReImag-tutkimusprojektin jäsen.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*