Oleskeluyhteiskunnasta työyhteiskuntaan? Aktiivimalli uusliberaalina vallankäyttönä

Kuva: Volker von Bonin 1969, Helsingin kaupunginmuseo, helsinkikuvia.fi (CC BY 4.0)
Lukuaika: 7 min. 

Aktiivimalli ja keskustelu sen tiimoilta osoittavat, miten moralisointi kirittää uusliberaalia politiikkaa. Kärjistäen siinä missä ”elintasosurffari” on populisteille kauhistus, uusliberaaleille nykyajan ongelmien symboli tuntuu olevan ”röyhkeä työtön”.

Vuoden 2018 alusta astui voimaan työttömyysturvan aktiivimalli. Sen mukaan työttömän työnhakijan on 65 päivän tarkastelujakson aikana täytettävä aktiivisuusedellytys, jotta etuuden saa täysimääräisenä myös tarkastelujaksoa seuraavat 65 maksupäivää. Mikäli ehto ei täyty, työttömyysetuus pienenee seuraavan tarkastelujakson ajaksi 4,65 prosenttia.

Edellytys täyttyy, jos työtön on tarkastelujakson aikana 18 tuntia palkkatyössä, ansaitsee yritystoiminnassa vähintään 241 euroa tai on viisi päivää TE-toimiston työllistämispalvelussa. Työnhakua ei tässä lasketa aktiivisuudeksi, vain lopputulos ratkaisee.

Seuraavassa vaiheessa suunnitellaan velvoitetta raportoida viikoittain sekä tarjotuista että omatoimisesti haetuista työpaikoista. Uudistukset ovat Juha Sipilän hallitusohjelman keskeisiä hankkeita. Myös aikaisemmat hallitukset ovat tehneet samansuuntaisia toimia.

Muualla Euroopassa on tehty vastaavanlaisia reformeja. Saksan liittokansleri Gerhard Schröder (Saksan sosiaalidemokraattinen puolue) julisti vuonna 2003, ettei kukaan saa enää lepäillä yhteiskunnan kustannuksella ilman sanktioita. Maassa ajettiin läpi Hartz-lakipaketti, joka perustui sosiaali- ja työttömyysturvan yhdistämiseen, työttömien aktivointiin ja työmarkkinoiden sääntelyn purkamiseen.

Uudistukset sisälsivät muun muassa epätyypillisten työsuhteiden sosiaaliturvamaksujen keventämisen, velvollisuuden ottaa vastaan mikä tahansa tarjottu sopiva tehtävä, pakollisen koulutuksen ja käytännössä palkattoman julkisen sektorin työn.

Kunkin työttömän kanssa solmittiin kirjallinen ”integraatiosopimus”, joka sisälsi henkilökohtaisen profiilin, tarjottavat palvelut sekä työnhakutoimenpiteisiin osallistumiseen liittyvät velvollisuudet. Sopimuksen laiminlyönti saattoi johtaa etuuksien väliaikaiseen leikkaamiseen. Vastaavia uudistuksia on tehty Tanskassa, jossa toisaalta myös työvoimapalveluihin on panostettu eri tavalla kuin Suomessa.

Miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä?

Kotimaista aktiivimallia on puolustettu osana työllisyysasteen nostoa sekä sen vuoksi, että sillä ehkäistään työttömyyden pitkittymistä. Arvostelijoiden mielestä laki on puutteellisesti valmisteltu, malli syyllistää työttömiä sekä jättää huomiotta, etteivät työllistymismahdollisuudet ja työvoimapalvelut ole samalla tasolla maan eri puolilla.

Hämmennystä on herättänyt, etteivät kaikki ministeritkään ole olleet täysin perillä uudistuksen sisällöstä. Tarkastelen tässä artikkelissa, miltä aktiivimalli ja sen ympärillä käyty keskustelu näyttävät uusliberaalin vallankäytön perspektiivistä.

Röyhkeä työtön ja moraalinen ärtymys

Esikoiskirjailija Ossi Nymania kuvattiin Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa ”ideologisesti työttömäksi”. Hän sanoi kieltäytyvänsä TE-keskuksen palveluista, jotta saisi tehdä, mitä haluaa menettämättä työmarkkinatukeaan.

Romaaninsa Röyhkeys syksyllä 2017 julkaissut Nyman ei toisaalta mielestään ollut työtön, koska hän ei edes halunnut mennä töihin. Hänen mielestään töihin pakottaminen oli ihmisoikeusloukkaus. Myöhemmin Nyman huomautti, että termi oli toimittajan keksimä ja että hän kyllä on hakenut töitä.

Ideologinen työttömyys aiheutti heti moraalista närkästystä ja huolta jopa koko yhteiskunnan tilasta. Esimerkiksi kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) korosti, ettei Suomeen saanut syntyä ”tulonsiirroilla elävää ryhmää, joka ajan mittaan alkaa äänestää natseja”. Työttömyys ei saa tuntua tavalliselta ja hyvältä tilalta, pohjoismaiset yhteiskunnat ovat työyhteiskuntia, hän vannotti.

Huoli sai myös presidentillisiä ulottuvuuksia. Sauli Niinistö paheksui ideologisesti työttömiä toteamalla olevansa heistä ”samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen”. Erityisen valitettavana hän piti ilmiön julkisuutta: ”Se, että asiaa mainostetaan, kuvastaa jotain, jota ei toivoisi näkevänsä”, presidentti totesi arvoitukselliseen tyyliinsä.

Niinistö sanoi jo vuoden 2013 uudenvuodenpuheessaan, ettei voinut ymmärtää käsitystä Suomesta ”oleskeluyhteiskuntana”, jossa tietoisesti odotetaan ”muiden kattavan pöydän”. Tahallinen työttömyys on siis sen mittaluokan ongelma, että asia tuli mainita vuoden seuratuimmassa puheessa.

Vartiaisen ja Niinistön lausunnot kertovat epäluottamuksesta. Edelliselle Nymanin kaltaiset tapaukset ovat ilmeisesti vastuussa fasismin mahdollisesta valtaannousustakin, jälkimmäiselle kyseessä taas on järjettömyys.

On myös huomionarvoista, että molemmille työttömyys näyttäytyy niin pelottavana ja houkuttelevana, ettei sitä sovi päästää esille. Yhteiskunta on vaarassa, jos julkisuudessa alkaa näkyä useampiakin ylpeästi työttömiä.

Ben Zyskowicz (kok.) linjasi, että ainakaan hänen tai veronmaksajien rahoilla Nyman ei saisi vältellä töitä. Samaisella Verkkouutisten videolla Nyman esitettiin niin sikanaamarissa kuin merirosvoksi retusoituna ”visuaalisen provokaation” nimissä. Uudenmaan TE-keskuksen johtaja puolestaan ilmoitti pelkän lehtihaastattelun perusteella, että Nymanin työmarkkinatuen maksaminen katkaistaisiin.

Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen.

Moraalinen ulottuvuus on ollut vahvasti läsnä myös aktiivimalliin liittyen. Työttömille on ollut tarpeen luoda painetta, kuten ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok.) asian muotoili. Iltalehti kirjoitti, että Suomen ilmapiiri oli jo pitkään ollut sellainen, että ”ihmisillä on pelkästään oikeuksia ja etuuksia, mutta ei velvollisuuksia”. Työttömyysturva on pyhä, eikä siihen saanut koskea tai ”loukkaantumisen määrä on rajaton”.

Verkkouutisten artikkeli aktiivimallin kumoamiseksi kansalaisaloitteen tehneestä Martin-Éric Racinesta on hyvä esimerkki debatin intensiteetistä. Iltalehden alkuperäisessä jutussa todettiin, että Racine haluaa asua kantakaupungissa osittain siksi, että toimeentulotuki ei riitä joukkoliikenteen kuukausikorttiin. Verkkouutisten tekstissä hän ”ei halua” käyttää toimeentulotukeaan siihen.

Molemmissa jutuissa Racinelle annettiin tilaa selittää tilanteensa ongelmia, joiden seurauksena hänen pitäisi tienata vähintään 2 600 euroa kuukaudessa. Verkkouutiset kuitenkin lisäsi tekstiinsä maininnan, jonka mukaan Racine ”ei halua ottaa vastaan työtä” alle kyseisen palkan.

Iltalehden otsikon mukaan ”Aktiivimalli-kansalaisaloitteen tekijä on yhdeksän vuotta työttömänä ollut intohimoinen maanpuolustusharrastaja”, Verkkouutisten mukaan taas Racine ”asuu ökyalueella ja puuhaa uutta aloitetta asumistuesta”. Näin kokoomusta lähellä oleva uutismedia loi vaikutelman häpeämättömästä, laiskasta ja ahneesta työnvieroksujasta, joka vielä tehtailee kansalaisaloitteita vastuullisten päättäjien riesaksi. Vartiaisen mielestä Racinen tapaus kertoikin siitä, että aktiivimallin kaltainen kurinpalautus oli tarpeen.

Aiheesta tehtiin kysely presidentinvaaleissa ehdolla oleville. Enemmistö oli sillä kannalla, että elämäntapatyöttömyys on ongelma, johon täytyy puuttua. Toisaalta esimerkiksi Pekka Haavisto huomautti, että ilmiön taustalla ovat yleensä muut syyt kuin laiskuus.

Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa.

Kritiikissäkin on käytetty räväkkää retoriikkaa. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne arvosteli, että hallituksen ”keppilinjan” taustalla oli väärä ihmiskuva; työttömät eivät ole laiskoja ja saamattomia. Lisäksi hän ennusti aktiivimallin lisäävän byrokratiaa.

Rinne sanoi saaneensa palautetta, jonka mukaan hallitus tuntui haluavan laittaa työttömät polvilleen antaakseen heille niskalaukauksen. Sisällissodan tapahtumista muistuttavan uhrimaiseman maalailu ei liene sattuma.

Kuten mainituista tapauksista käy ilmi, julkisuudessa asiaa on käsitelty pitkälti moraalisena ongelmana. Keskiössä on ollut työttömien hyveellisyys – lähinnä sen puute. Velan roolia korostava näkökulma uusliberaaliin vallankäyttöön auttaa ymmärtämään ilmiötä hieman paremmin.

Aktiivimalli ja uusliberaali vallankäyttö

Italialais-ranskalainen filosofi Maurizio Lazzarato on esittänyt, että uusliberalismille olennainen valtasuhde on velka. Sinänsä velka on perinteinen tapa jäsentää ihmisten välisiä suhteita. Friedrich Nietzscheä mukaillen taloudellinen velka (Schulden) muuttui vähitellen moraaliseksi syyllisyydeksi (Schuld): kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla. Esi-isien sekä elossa olevien jäsenten suhde nähtiin usein velallisen ja velkojan välisenä suhteena.

Kun ihmisyhteisöt kehittyivät, konkreettinen velka korvautui velvollisuudentunnolla.

Kristinusko noudattaa samaa logiikkaa. Perisynnistä kumpuaa velka Jumalalle. Symbolista velkaa ei kuitenkaan voi koskaan maksaa takaisin. Näin syyllisyys sekä siitä seuraava alistumisen tarve on loputon.

Kreikka on esimerkki siitä, miten velka toimii uusliberalismissa. Kun EU:n komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ottivat velkaantuneen maan talutusnuoraansa, ne ajoivat läpi sarjan rakenteellisia reformeja, jotka pohjautuivat muun muassa julkisen omaisuuden yksityistämiseen ja sosiaaliturvan heikentämiseen.

Julkisuudessa prosessia siivitti voimakas moralisointi. ”Kreikkalaiset makoilevat kaikessa rauhassa auringossa sillä aikaa, kun saksalaiset protestantit raatavat niska limassa Euroopan ja koko ihmiskunnan hyväksi”, Lazzarato muotoilee räväkästi tutun stereotypian.

Ilmiön taustalla on talouden finanssivetoistuminen. Tuotannon sijaan taloudellinen toiminta kytkeytyy entistä tiukemmin rahoitusmarkkinoihin. Valtiot menettävät suvereniteettiaan finanssitoimijoille.

Voitot sijoitetaan lähinnä osakkeisiin, ei investointeihin ja työpaikkoihin. Ja kun palkat eivät tahdo riittää, yksityinenkin kulutuksen kasvu rahoitetaan velalla. Näin valta siirtyy niille, jotka hallitsevat rahoitusta.

Lazzaraton mukaan valtionvelka on kollektiivinen tae luotonantajille. Sen vuoksi tarvitaan mahdollisimman maksukykyisiä kansalaisia. Tätä varten esimerkiksi sosiaaliset oikeudet pyritään esittämään ”sosiaalisena velkana”. Näin julkisesta velasta tehdään yksityistä velkaa. Varsinaista rahaa enemmän kyse on kuitenkin siitä, että velalliselta – eli edunsaajalta – odotetaan tietynlaista käytöstä, asennetta ja sitoutumista.

Työttömän on työstettävä itseään ja elämäänsä markkinoiden vaatimuksia vastaaviksi eli parannettava työllistymisensä edellytyksiä. Työttömyyden hoidossakin tarjonta luo kysynnän. Notkean identiteetin lisäksi tarvittaessa on oltava valmis muuttamaan maan ääriin.

Kaikki on lopulta kiinni omasta tahdosta sekä kyvystä mukautua ja ottaa vastuuta. Näin velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista. Se on valtaa ja kontrollia.

Velka on tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista.

Vuonna 2016 toteutettu opintotukiuudistus perustuu vastaavanlaiseen mekanismiin kuin aktiivimalli. Siinä opintorahaa pienennettiin, tukikuukausia vähennettiin ja opintotukea muutettiin aikaisempaa lainapainotteisemmaksi kasvattamalla valtiontakauksen määrää. Samalla lainan saamista helpotettiin.

Vaikka monen tuki suurenee, opinnot rahoitetaan aikaisempaa enemmän velkarahalla. Velkasuossa tarpova vastavalmistunut suostuu helposti melkeinpä mihin työhön tahansa, millä hinnalla tahansa.

Valtio ei siis suinkaan vetäydy yövartijaksi. Sen tehtävä on huolehtia muun muassa aktiivimallin ja opintotukiuudistuksen kaltaisin keinoin, että kansalaiset aiheuttavat mahdollisimman vähän ”markkinahäiriöitä”.

Samalla hyvinvointivaltio muuttuu universaalin turvan tarjoajasta markkinoiden luojaksi. Yllä mainittujen reformien lisäksi sote-uudistus osoittaa, että Lazzaraton kieltämättä kärkevä tulkinta osuu ainakin osittain maaliinsa.

Moralisointi kirittää politiikkaa

Aktiivimalli ja keskustelu sen tiimoilta osoittavat, miten moralisointi kirittää uusliberaalia politiikkaa. ”Velallisten” julkisella paheksunnalla on istutettu syyllisyyttä ja tietoisuutta siitä seuraavista velvoitteista: työttömyys on henkilökohtainen valinta, mutta väärä sellainen. Tämän vuoksi on tarvittu – ja tarvitaan – uudistuksia, joilla ongelman oletettuun ytimeen päästään käsiksi.

Kuten papit ja saarnaajat ovat aina tienneet, omatunto on tehokkain keino saada ihmiset paimentamaan itseään. Voivottelu häpeilemättömien ”ideologisten työttömien” esilläolosta puolestaan muistuttaa perinteistä kirkollista moraalikontrollia: houkutukset on pidettävä pois julkisuudesta. Tässä mielessä uusklassisen taloustieteen lisäksi uusliberalismissa on enemmän kuin ripaus hengellisen vallankäytön ulottuvuuksia.

Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.

Kärjistäen siinä missä ”elintasosurffari” on populisteille kauhistus, uusliberaaleille nykyajan ongelmien symboli tuntuu olevan ”röyhkeä työtön”. Moraalipaatoksen aiheuttamien reaktioiden vuoksi keskustelu monimutkaisista ongelmista kuitenkin vaikeutuu. Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset hukkuvat helposti pöyristymisten, syyllistämisten ja uhriutumisten loputtomiin kuohuihin.

Lopuksi on syytä huomauttaa, että tässä uusliberalismia on käsitelty tietoisen rajatusti. Hyvä kotimainen yleisesitys ideologiasta on Paavo Löppösen tuore Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Muita tutustumisen arvoisia ovat esimerkiksi Johannes Kanasen, William Daviesin, Johanna Bockmanin sekä Jamie Peckin ja Nik Theodoren teokset.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Lisää aiheesta

8 Comments

  1. Ove Stenmark 9.1.2018 at 19:46

    ”Moraalipaatoksen aiheuttamien reaktioiden vuoksi keskustelu monimutkaisista ongelmista kuitenkin vaikeutuu.”, kirjoittaa Jouni Tilli. Tekstissä on runsaasti esimerkkejä ja kuvauksia. Tämä on hyvä asia. Kuitenkin syvempi analyysi moraalikäsityksistä ja niiden oikeutuksesta puuttuu. Kuka on niiden puolustaja, miksi, ja miten sen puolustaminen liittyy vallankäyttöön? Lopuksi, teksti ei välttämättä kehu uusliberaaleja. Jos näin on, miksi välittää keskustelun aiheuttamasta reaktiosta. Monimutkaisia ongelmia saa kuvata vapaasti, jos haluaa ja osaa, ilman keskustelua, tai huolta toisten reaktioista. Se kuuluu liberaaliin traditioon.

  2. Harvoin osallistun näihin, mutta yritetäänpä edes. Omasta talousliberaalin näkökulmastani (enkä ole yksin):
    1) Alhainen työllisyysaste on mahdotonta sovittaa yhteen laajan hyvinvointivaltion kanssa ikääntyvässä, heikkenevän huoltosuhteen yhteiskunnassa. Jos työllisyysaste ei nouse, olemme joko hyvinvointipalvelujen karsimisen tai yltyvän velkaantumisen tiellä. Velkaantumiseen ei minulla liity mitään moraalipaniikkia, mutta Kreikka ja Zimbabwe ja moni muu esimerkki osoittaa, että ylivelkaantuminen johtaa kärsimyksiin. Kreikan ”kurittaminen” oli käytännön pakko koska maailmassa ei enää ollut ketään, joka olisi lainannut heille rahaa. Ei siis ollut mitään mistä enää lainata.
    2) Siksi on nostettava työllisyyttä ja alennettava työttömyyttä. Tähän ei liity mitään moraalipaniikkia tai työttömän paheksuntaa tai sen paheksuntaa, että ihmiset arvostavat myös vapaa-aikaa. Ihmiset saavat elää omaa elämäänsä ihan niin kuin haluavat. En ole koskaan kuullut kenenkään eduskunnassa tai talouspolitiikan valmistelussa kutsuvan työttömiä röyhkeiksi. Minusta kaikki voivat olla niin röyhkeitä tai ei-röyhkeitä kuin haluavat, mutta minulle on tärkeää huolehtia hyvinvointipalvelujen rahoituksesta. Kenenkään käytös ei ole minulle ”kauhistus” tai moraalipaniikin kohde. Minä en paheksu kenenkään, siis kenenkään taloudellista käyttäytymistä. Sanoin tuosta ideologisesta työttömyydestä hyvin täsmällisesti: jos tuo asenne yleistyy, hyvinvointivaltiota ei enää kyetä rahoittamaan. Voidaan niinkin tehdä, mutta tuskinpa teidän bloginne siitäkään vaihtoehdosta ihastuu.
    3) Aktiivimalli ja työntarjontapolitiikka eivät tietenkään lähde siitä, että ihminen on laiska ja saamaton. Täysin laiskaa ja saamatonta ei kannattaisi edes yrittää aktivoida kannustimilla. Normaali taloustieteellinen hyvinvointiteoria implikoi että täysin saamattomien sosiaaliturva voisi olla hyvinkin korkea, koska mitään kannustinongelmaa ei edes ole eikä moral hazard-ongelmaa synny. Aktivointipolitiikka lähtee siitä tosiasiasta, että kaikki ihmiset ovat rationaalisia ja heillä on oma elämä – eli he haluavat itselleen vapaa-aikaa, ja että hyvä sosiaaliturva luo moral hazard -ongelman. Tähän ei sisälly mitään paheksuntaa tai oletuksia siitä, että työttömät ovat erityisen laiskoja tms. Taloustieteilijät eivät koskaan edes käytä sanaa laiska, mutta totta kai vapaa-ajan kysyntä on positiivinen. En ole kuullut kenenkään poliitikon koskaan syyttävän työttömiä tai syyllistävän heitä, mitä tällä sitten tarkoitetaankin. En ole ikinä kuullut kenenkään esittävän, että työllistyminen riippuu pelkästään yksilön käyttäytymisestä. Työllistyminen on stokastinen prosessi, johon vaikuttaa sekä markkinatilanne että yksilön käytös.
    4) Teksti on täynnä väitteitä kuten ”voitot sijoitetaan osakkeisiin eikä investointeihin …” , jotka osoittavat taloudellista lukutaidottomuutta.
    5) Uusliberalismi-käsite on sillä tapaa häiritsevä, että sen käyttäjillä ei näytä olevan minkäänlaista tilaa kaltaiselleni taloustieteilijälle, jonka mielestä tarvitaan markkinaehtoisia uudistuksia ja työntarjontareformeja, jotta hyvinvointivaltio voidaan rahoittaa mutta joka kannattaaa laajaa hyvinvointivaltiota ja hyväksyy korkean verotuksen. Lähes kaikki suomalaiset taloustieteilijät ovat näistä asioista jokseenkin samaa mieltä. Siksi tämä uusiberalismi-keskustelutraditio on niin tylsä ja erottelukyvytön.

    • Jaakko Vuori 11.1.2018 at 17:02

      Juhana Vartiainen yo. kommentissa: ”En ole kuullut kenenkään poliitikon koskaan syyttävän työttömiä tai syyllistävän heitä, mitä tällä sitten tarkoitetaankin. ”

      Juhana Vartiainen IS 29.12.17 ”Sanoisin, että tätäkin energiaa hän [kansalaisaloitteen alullepanija] voisi käyttää työntekemiseen. Pääkaupunkiseudulla on runsaasti työtilaisuuksia. Tämä prosessi _on mennyt ihan överiksi_ ja osoittaa, että _tällaista kurinpalautusta_ (aktiivimalli) tarvitaan.” (Korostukset minun.)

  3. Tuo IS-jutun teksti ei kyllä vastaa ajatustani, älä usko kaikkea mitä iltapäivälehdissä lukee. Se, mikä tarvitsee kurinalaistamista, on työvoimapolitiikka. Työttömyysturvaa maksetaan vuosikaupalla ihmisille, jotka eivät selvästikään ole työmarkkinoiden käytettävissä, maksetaan vuosikaupalla ilman minkäänlaista kontaktia työttömään, siellä on kuolleita sieluja, TE-keskusten väärinkäytöksistä valitetaan koko ajan. Käytin vahingossa sanaa kurinpalautus kun piti sanoa kurinalainen, koska olin juuri eräälle ruotsalaistutulle kirjoittanut ”vi behöver en mer disciplinerad arbetsmarknadspolitik”. Tuo sana tietysti repäisi suunnatonta riemua vasemmistosomessa mutta ajatus on ihan muu. Tuo (aktiivimalli) suluissa on siis sinun lisäyksesi, Jaakko. Enkä edelleenkään ole kuullut kenenkään syyttävän tai syyllistävän työttömiä.

  4. Riikka Söyring 12.1.2018 at 12:17

    […]Voitot sijoitetaan lähinnä osakkeisiin, ei investointeihin ja työpaikkoihin. Ja kun palkat eivät tahdo riittää, yksityinenkin kulutuksen kasvu rahoitetaan velalla. Näin valta siirtyy niille, jotka hallitsevat rahoitusta.[…]

    EKP:n johtaja Mario Draghi vieraili Helsingissä 2014 ja kertoi tuolloin tavoitteena olevan rakentaa EU:sta hikipajaunioni, jossa väestö on saatava ottamaan vastaan mitä tahansa työtä (”paikallinen sopiminen”, aktiivimalli) niin pienellä palkalla, että elämiseen riittämättömien tulojen ja menojen erotus on pakko paikata ottamalla velkaa (>maksuhäiriöt).

    joten velka todella on ”tulevaisuuden haltuunottoa ja vaihtoehdottomuuden tuottamista”, ja se tehdään tarkoituksella.

    http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/181376-euroopan-johto-tahtaa-hikipajaunioniin

    Vartiaiselle: Rahaton ei osta.

    yt. Riikka Söyring

  5. Mielenkiintoinen kommentti, kiitos tästä. Ilmeisesti tulkintani on kutkutellut suunnalla jos toisellakin. Tiedoksi: en ole ”vasemmistolainen tutkija”, kriittinen kylläkin.

    Jatkoa tässä hieman: on selvää, että porvarihallituksen uudistusta käsittelevä kriittinen analyysi saattaa vaikuttaa kovinkin vasemmistolaiselta. Tämä riski on myös uusliberalismi-käsitteen käytössä. Mielestäni sen eri ulottuvuuksilla pääsee kuitenkin kohtuullisen hyvin kiinni nykyhetkenkin ideologisiin virtauksiin. Aihe ja näkökulma on toisaalta aina tutkimuspoliittinen valinta. Toki siitäkin voi tehdä puoluepoliittisen valinnan, mutten usko, että se kannattaa.

    Tämänkin tekstin muutamissa kommenteissa on tuotu esiin hyvin pointteja aiheesta, kiitokset niistä. Retoriikan tutkijana näen sillä olevan paljonkin merkitystä, miten asiat esitetään, vaikka oltaisiin yhtä mieltä vaikkapa työllisyysasteen nostamisen tarpeellisuudesta. Eipä tosin varmaan ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun taloustieteilijä ja politologi ovat toistensa mielestä enemmän tai vähemmän lukutaidottomia.

  6. Jouni, jos et ole vasemmistolainen niin aika hyvin naamioidut sellaiseksi. Tämä foucault-lainen ”uusliberalismi”-kritiikki on ollut vasemmistolaisen yhteiskuntatieteen valtavirtaa (jolle en anna kovin paljon arvoa). Mutta blogitekstisi pääpuute on, että se ottaa kritiikkinsä kohteeksi ilmiön, jonka olet itse keksinyt ja josta epäilen ettei sitä ole. Olen ollut mukana talouspolitiikan valmistelussa ja keskustelussa eri rooleissa 2 maassa, ja sitä hallitsevat taloustieteilijät. Taloustieteilijöille taas tuollainen moraalinen paheksunta tai laiskuuspuhe on totaalisen vierasta. Ekonomistit suorastaan aivopestään ajattelemaan, että kaikilla ihmisillä on oikeus omiin arvoihinsa ja preferensseihinsä ja liberaali yhteiskuntajärjestys ja vapaa markkinatalous toimivat hyvin, jos yhteiskunnan lopputulokset vastaavat mahdollisimman hyvin noita preferenssejä.
    Teet ison numeron siitä, millaiseen retoriikkaan ja millaisiin ajatustapoihin nykyinen talouspolitiikka perustuu, mutta et perustele tai dokumentoi mitenkään. Jos oikeasti olet sitä mieltä, että on toteutunut jonkinlainen uusliberalistinen ajattelun muutos, sinun pitäisi dokumentoida se jollain politiikan valmistelun tai perustelun korpuksella yli ajan, esim. VM:n katsauksia tai eduskunnan budjettikeskusteluja eri vuosilta vertaamalla. Tai ehkä tekemällä syvähaastatteluja, tms., joilla selvitetään onko joku henkilö moraalisesti närkästynyt (kirjoitat että sitä olen, mutta ethän sinä sitä voi tietää). Mitään tällaista vakavaa empiiiristä työtä sinulla ei ole, vaan pari satunnaista sitaattia sekä sitaatteja ranskalais-italialaisen kielialueen filosofeilta. Kritiikkisi perustuu siis siihen, mitä itse olet arvaillut talouspolitiikan takana olevista ajattelutavoista, eikä vakavaan empiiriseen työhön. Taloustieteilijöiden ajattelutapaa et selvästikään tunne hitustakaan. Ranskalaisille yhteiskuntatieteilijöille on tyypillistä kaiken ideologisoiminen, ja on oireellista, ettet sinäkään edes mainitse sellaista täysin ratkaisevaa rakenteellista taustatekijää kuin väestön ikääntyminen ja siitä aiheutuva julkistalouden rakenteellinen heikkeneminen. Vaikka meillä ei olisi minkäänlaista moraalista paheksuntaa velkaantumista kohtaan, meidän on jotenkin tämä ikääntymisestä johtuva kestävyysvajeongelma hoidettava. En koe olevani kovin närkästynyt kenellekään, mutta olen varma että Suomelle koituu monenlaista harmia, jos hyvinvointivaltion rahoitusongelmaa ei ratkaista.

    • Hei, kiitos kommentistasi Juhana. Jos taloustieteilijöille moraalipuhe on vierasta, niin retoriikan näkökulmasta tilanne näyttää vähän erilaiselta – jo tämän pienen, tarkoituksellisesti rajatun perspektiivin sisältävän tekstinikin perusteella, ihmisten reaktioista puhumattakaan. Yllä olevat havainnot on tehty julkisten lausuntojen perusteella, ei niillä tietenkään kenenkään pään sisälle päästä, eikä kukaan retoriikantutkija sinne edes halua. Julkisessa puheessa on ihan tarpeeksi. Kiitos valtavasti myös opastuksesta tieteentekoon. Retoriikantutkimus ja taloustiede ovat käytännöiltään ja metodeiltaan erilaisia, ja ymmärrän, että talousmiehelle esimerkiksi juuri oma lähestymistapani vaikuttaa omituiselta ja näkyy aiheuttavan vähän koomisiakin purkauksia. (Tuo tekstini ei tietenkään ole mikään referee-julkaisu, enkä sitä sellaiseksi tutkimukseksi ole käsittääkseni väittänytkään.) Eiköhän uusliberalismin ulottuvuuksista löydy Suomestakin aika paljon ihan tutkimustakin. Aika usein silti kuulee edelleen argumentteja, joiden mukaan a) sitä ei ole olemassa tai b) jos sattuisi olemaan, niin ei ainakaan Suomessa.

      Kirjoitan muuten tekstissäni, että ”Ikääntyvässä maassa tarpeellisetkin uudistukset…”. Tuo taitaa olla se ”rakenteellinen taustatekijä”, jonka väität minun jättävän kokonaan mainitsematta. Hmph.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*