Presidentinvaalien ilmastonmuutospuhe – turvallisuusliturgiaa vai todellinen uhkakuva?

Lukuaika: 4 min. 

Presidentinvaalikeskusteluissa marginaalista keskiöön noussut ilmastoturvallisuuskeskustelu heijastelee useita kriittisiä pisteitä suomalaisissa turvallisuuskäsityksissä. Siksi sen mahdollinen jatko voi kertoa paljon koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksista.

Suomen presidentinvaaleja moitittiin pitkästyttäviksi ja ennalta-arvattaviksi, eikä vähiten kampanja-aikana käytyjen ulko- ja turvallisuuspoliittisten keskustelujen vuoksi. Vaaliväittelyitä hallinnut vääntö Nato-jäsenyydestä ei tarjonnut edellytyksiä suuriin mullistuksiin, ja viimeistään istuvan presidentti Sauli Niinistön valinta suoraan jatkokaudelle betonoi nykyisen turvallisuuspolitiikan muuttumattomuuden.

Silti yksi vaalien tärkeä uusi avaus liittyy yllättäen juuri turvallisuuspolitiikkaan. Kun keskusteltiin Suomen tärkeimmistä turvallisuusuhkista, ehdokas toisensa jälkeen toi esiin ilmastonmuutoksen ja kasvavan eriarvoisuuden yhtä tärkeinä tai jopa merkittävämpinä kuin perinteiset geopoliittiset ja sodankäyntiin liittyvät riskit.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua. Ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, mitä tämä käytännössä ja konkreettisten politiikkatoimien tasolla tarkoittaa. Uudet turvallisuuskysymykset jäävät helposti korulauseiksi, jotka juhlapuheiden ulkopuolella unohtuvat helposti mielestä.

Vaalien perusteella laaja turvallisuus näyttäisi siis toden teolla astuneen osaksi suomalaista keskustelua

Asioiden niin sanottu turvallistaminen voi nostaa niiden asemaa tärkeysjärjestyksessä, mutta voi samalla rajoittaa niistä käytyä keskustelua. Siksi on tärkeä tunnistaa, mistä laajentunut turvallisuuskäsitys juontaa ja mihin tavoitteisiin sillä pyritään. Vaaleissa käyty keskustelu ilmastonmuutoksesta turvallisuusuhkana kuvastaa hyvin näitä vaikutussuhteita.

Ilmastokriisi uhkakuvana myös Suomessa

Ilmastonmuutos nousi kampanjoinnissa esiin paljon vuoden 2012 vaaleja voimakkaammin. Toiselle kierrokselle päässeet Niinistö ja Pekka Haavisto eivät tuolloin aktiivisesti viitanneet ilmastoon turvallisuusasiana. Toisaalta vaalit käytiin ennen Ukrainan konfliktista seurannutta yleistä turvallisuustilanteen kiristymistä, joten keskustelu pyöri vähemmän uhkakuvien ympärillä.

Tällä kertaa ilmasto oli keskiössä alusta asti. Esimerkiksi Ylen vaalikoneen mukaan kaikki ehdokkaat Laura Huhtasaarta, Nils Torvaldsia ja Paavo Väyrystä lukuun ottamatta laskivat ilmastonmuutoksen kolmen tärkeimmän Suomeen kohdistuvan uhkan joukkoon.

Perusteluissa ilmastonmuutos nähtiin kokonaisvaltaisena ”kohtalonkysymyksenä”, joka horjuttaa yhteiskuntien vakautta, edesauttaa konflikteja ja aiheuttaa hallitsemattomia muuttoliikkeitä.

Ehdokkaiden mukaan vaikutukset näkyvät jo nyt, eivätkä rajoitu kaukaisiin kehitysmaihin vaan koskettavat Suomea. Ehdokkaat asettuivat kyseenalaistamaan mediassa ja erityisesti suuremmissa vaalitenteissä viljeltyä jaottelua ”kovien” ja ”pehmeiden” turvallisuuskysymysten välillä.

Toimittajat päätyivät usein penäämään selkeitä kantoja Natoon tai Itämeren alueen kiristyneeseen puolustukseen ja sivuuttivat ilmastonmuutokseen liittyvät argumentit eri tason kysymyksinä. Esimerkiksi Pekka Haavisto kritisoi voimakkaasti tätä näkemystä kestämättömänä ja yksinkertaistavana.

Turvallisuuden uudet ulottuvuudet

Kysymystä turvallisuussektorin rajoista on toki pohdittu jo ennen Suomen presidentinvaaleja. Alun perin kylmän sodan jälkeen muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa käyttöön ilmaantunut laaja turvallisuuskäsitys tarjosi mahdollisuuden tarkastella perinteisen valtiollisen turvallisuuden ulkopuolelle jääviä uhkia, kuten terveysuhkia, eriarvoisuutta tai ympäristöongelmia.

Aivan kaikkia asioita ei silti ole syytä niputtaa turvallisuuden piiriin. Kriteereitä tarjoaa niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisviitekehys, jossa turvallisuutta ei tarvitse määritellä aiheen perusteella ennalta, vaan se rakentuu tiettyjen reunaehtojen määrittämässä prosessissa. Toteutuneen turvallistamisen kynnys pysyy korkealla, sillä se edellyttää muun muassa eksistentiaaliseksi luonnehdittua uhkaa ja poikkeustoimia sen torjumiseksi.

Kriittisissä puheenvuoroissa laajan turvallisuuden on kuitenkin nähty helposti johtavan militarisoitumiseen ja tarpeettomaan poikkeustila-ajatteluun. Samalla se siirtää kohteenaan olevan asian normaalin demokraattisen prosessin ulkopuolelle. Perinteiset turvallisuusalan toimet eivät myöskään välttämättä ole paras vaihtoehto ilmastonmuutoksen kaltaisten uudenlaisten uhkien torjumiseen.

Osa tutkijoista kyseenalaistaa ajatuksen, että turvallisuus pysyisi aina muuttumattomana riippumatta siitä, millaisia muutoksia ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Juuri uusien asioiden on nähty tuovan sektorille kaivattua muutosta. Ilmastonmuutos on otettava turvallisuusstrategioissa huomioon, ja siksi se pakottaa alan toimijat kehittämään uudenlaisia käytäntöjä sen käsittelemiseksi.

Turvallisuuskeskustelun käyminen tai uusien asioiden siihen liittäminen ei siis itsessään ole hyvä tai huono ilmiö, mutta sillä on vaikutuksia sekä politiikkatoimiin että vallitsevaan turvallisuuskäsitykseen. Toteutuvat seuraukset puolestaan riippuvat pitkälti turvallisuusväittämien taustalla olevista pyrkimyksistä.

Suomalaisen turvallisuuskeskustelun anatomiaa

Presidentinvaalien yhteydessä virinnyt keskustelu ilmastoturvallisuudesta on merkittävä erityisesti siksi, että sitä ei aikaisemmin ole Suomessa juuri käyty. Mielenkiintoista on, miksi juuri vaalit herättivät kiinnostuksen.

Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin. Kansainvälisesti tarkasteltuna ilmastoturvallisuus ei ole marginaalinen kysymys, vaan esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusvoimat on kartoittanut ilmastonmuutoksen turvallisuusriskejä jo pitkään. Pienistä maista varsinkin Ruotsi ja Alankomaat ovat määrätietoisesti ajaneet ilmastoasioita globaalin turvallisuuden agendalle. Miksi Suomessa ollaan jälkijunassa?

Yksi tekijä on tiukkaan iskostunut jaottelu kovaan ja pehmeään turvallisuuteen. Vaikka kokonaisturvallisuus on Suomessa strategiatasolla keskeinen ohjenuora, se on nähty pääasiassa keinona varautumiseen ja elintärkeiden toimintojen turvaamiseen, ei turvallisuuden teemojen laajentamisena.

Julkisessa keskustelussa varsinkin median huomio kiinnittyy ensisijaisesti Nato-jäsenyyden ja Venäjän uhkan kaltaisiin kysymyksiin. Presidenttitenteissä tämä näkyi, kun toimittajat vaativat ehdokkailta ”todellisia” ulko- tai turvallisuuspoliittisia avauksia ilmastonmuutokseen liittyvien lisäksi.

Jako ei kuitenkaan ole tiedotusvälineiden luoma. Minkä tahansa maan turvallisuuspolitiikan taustalla on historiallisia ja poliittisia tekijöitä, jotka määrittävät sen reunaehtoja. Suomen tapauksessa on helppo nähdä, että Venäjän eri aikoina muodostama uhka toimii edelleen merkittävänä motivaationa ja pelotteena kaiken turvallisuuskeskustelun takana. Tämä on epäilemättä fokusoinut huomiota ”koviin” maanpuolustuksellisiin aiheisiin.

Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä.

Tähän viittaa myös se, että Suomessa ilmastoturvallisuutta ei juuri ole kritisoitu militarisoitumisesta tai epädemokratisoitumisesta, vaan sitä ei yksinkertaisesti ole pidetty vakuuttavana turvallisuuden aihepiirinä. Huolena siis on, että ilmastoasiat vievät tilaa todellisten uhkakuvien käsittelyltä. Samalla kuitenkin turvallisuuspolitiikka näyttää suljetulta ja tarkkaan vartioidulta sektorilta, joka voisi hyötyä laajemmista näkökulmista.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Ruotsissa on ollut enemmän liikkumatilaa käsitellä turvallisuutta hyvinkin laajassa perspektiivissä, mikä näkyy toimeliaisuutena muun muassa ilmastoturvallisuuden saralla. Se oli myös yksi Ruotsin menestyksekkään turvallisuusneuvostokampanjan teemoista. Suomelle yksipuolinen keskittyminen perinteiseen turvallisuuteen voi siten merkitä myös hukattua mahdollisuutta profiloitua toimijana kansainvälisissä yhteyksissä.

Vaikuttaa siltä, että laajan turvallisuuden kysymykset nousevat esiin silloin, kun perinteistä turvallisuutta ei syystä tai toisesta haluta käsitellä. Kiistämättä presidenttiehdokkaiden huolta ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkista voi ajatella, että aihe tarjosi vaihtoehdon poliittisesti hankalille Nato- ja Venäjä-kysymyksille. Tähän viittaa myös asian yhtäkkinen nousu marginaalista keskeiseksi teemaksi.

Parhaimmillaan turvallisuuspuhe voi korostaa konkreettisia uhkia ja siten edistää toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jos kuitenkin tarkoituksena on vältellä muita aiheita, se tuskin johtaa uusiin käytäntöihin tai muihin hyödyllisiin toimenpiteisiin. Ilmastonmuutoksen siirtäminen sellaisenaan osaksi turvallisuusliturgiaa ei palvele sen ilmastotavoitteita sen paremmin kuin turvallisuussektorin uudistumistakaan.

Ilmastoturvallisuuskeskustelu heijastelee useita kriittisiä pisteitä suomalaisissa turvallisuuskäsityksissä. Siksi sen mahdollinen jatko voi kertoa paljon koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksista. Toistaiseksi joitakin viitteitä tästä on jo esitetty. Ilmaston kannalta olennainen kysymys on, johtaako turvallisuuskeskustelu konkreettisiin toimenpiteisiin ja onko niillä vaikutusta muutoksen hallintaan.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hänen väitöskirjansa käsittelee ympäristöturvallisuuden käsitettä.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*