Terveenä käännytettäväksi? Huomioita paperittomuuden politiikasta

Hoivan politiikassa sairaudesta tulee ihmisyyden kriteeri, tapa todistaa ihmisyys.

Keväällä 2015 eduskunnassa jätettiin käsittelemättä hallituksen esitys (HE 343/2014) kunnan velvollisuudesta järjestää ”eräitä terveydenhuollon palveluita eräille ulkomaalaisille”. Julkisessa keskustelussa puhuttiin yleisesti paperittomien oikeudesta julkiseen terveydenhuoltoon.

Esitys olisi koskenut ainoastaan kolmannen maan kansalaisia, ja siten palvelujen ulkopuolelle rajautuivat EU-kansalaiset, käytännössä Itä-Euroopan romanit. Lisäksi ulkomaalaiselta perittäisiin normaalien asiakasmaksujen – kuten Helsingissä tehdään tällä hetkellä – sijaan todellisia tuotantokustannuksia vastaava maksu, mutta valtio korvaisi kustannukset kunnalle, mikäli asiakas on maksukyvytön.

Esitys oli hyvin tulkinnanvarainen, koska se jättää lääkäreiden harkittavaksi tarjottavan terveydenhuollon välttämättömyyden sekä avoimeksi maksuvelvoitteen toimeenpanon. Onkin epäselvää, olisiko esitys toteutuessaan muuttanut nykykäytäntöjä merkittävästi.

Puutteista huolimatta esityksen kaatuminen herätti laajaa paheksuntaa, mihin vaikutti osaltaan kevään vaalien läheisyys ja ulkomaalaisten oikeuksien polkijana kunnostautuneen Kari Rajamäen (sd.) keskeinen rooli esityksen kaatumisessa. Terveydenhoidon ohella eduskunnan käsittelyssä oli myös kaksi vähälle huomiolle jäänyttä ulkomaalaisten asemaa heikentävää lakiesitystä, vapaaehtoisen paluun järjestelmän vakiinnuttaminen (HE 170/2014) ja säilöönoton käytäntöjen tiukentaminen (HE 172/2014). Näiden kohdalla ulkomaalaisten ihmisoikeudet eivät herättäneet laajempaa kiinnostusta. Kuitenkin vapaaehtoisen paluun velvoite kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille, joiden maasta poistaminen ei onnistu, luo satoja käytännössä paperittoman asemassa olevia henkilöitä – ja siten nimenomaan lisää terveyspalvelujen ulkopuolella jäävien henkilöiden määrää.

Keskustelun perusteella voisi ajatella, että paperittomuudesta on muodostunut poliittinen kysymys myös Suomessa. Terveyspalveluiden laajentamien on ensimmäinen lakiesitys, jossa paperittomuutta käsitellään laajemmin kuin ”laittoman maahanmuuton” torjunnan kontekstissa. Keskustelussa on kuitenkin hyvin vähän puhuttu paperittomista siirtolaisista, heidän ongelmistaan ja kamppailuistaan – siitä, miten he ovat päätyneet paperittomiksi. Sen sijaan esillä ovat sairaudet, kärsimys ja jopa mahdollisten tartuntatautien leviämisen vaara. Samalla terveys näyttäytyy paperittomien keskeisenä ongelmana: biologinen ruumis on ensisijainen kärsimyksen kohde, ei siirtolaisten elämä paperittomana. Näin ollen on syytä pohtia, mitä paperittomuus on ja minkälaisia ongelmia voi liittyä terveydenhoidon irrottamiseen laajemmasta maahanmuuttopolitiikan kehyksestä.

Paperittomuuden tuottaminen

Paperittomat ovat usein kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita tai muulla perusteella maassa laillisesti oleskelleita henkilöitä, jotka eivät ole saaneet (uusittua) oleskelulupaa. Paperittomuus on sidoksissa oleskelulupien myöntämisen kriteereihin – ja Suomessa ennen kaikkea turvapaikkapolitiikkaan. Paperittomuutta ei ole olemassa ilman ulkomaalaislainsäädäntöä, joka määrittäessään laillisen maahantulon ja maassa oleskelun ehdot luo ”laittomuuden” mahdollisuuden. Vapaaehtoisen paluun hanke on esimerkki paperittomuuden tuottamisesta lainsäädännön tiukentamisen kautta (ks. Dauvergne 2009).

Maahanmuuttopolitiikkaa määrittää keskenään erilaisessa asemassa olevia oikeussubjekteja, joiden pääsy palveluiden piiriin vaihtelee kansalaisuudesta ja oleskeluluvan perusteesta riippuen (ks. Könönen 2014). Terveydenhoitokeskustelussa paperittomalla tarkoitetaan varsinaisten paperittomien eli ilman oleskeluoikeutta asuvien henkilöiden lisäksi myös maassa laillisesti oleskelevia henkilöitä, joiden yksityinen sairausvakuutus ei ole riittävä tai voimassa (käytännössä opiskelijat) tai EU-kansalaisia, jotka ovat vakuutusturvan ulkopuolella (käytännössä Itä-Euroopan romanit). ”Paperittomien kaltaisessa asemassa olevien” käsite kertoo siitä, että kaikki lailliset asemat eivät aina takaa riittäviä perusoikeuksia.

Hallituksen esityksessä (s. 22) mahdollisuutta terveyspalveluihin perustellaan sillä, että kyse on ”usein haavoittuvissa olosuhteissa elävistä ihmisistä, joiden ihmis- ja perusoikeuksien toteutumiseksi tarvitaan julkisen vallan toimenpiteitä.” Kuitenkin nämä haavoittuvat olosuhteet ovat osaltaan lainsäädännön ja viranomaistoimenpiteiden itsensä tuottamaa. Esimerkiksi maistraattien vaihtelevien kotikunnan kirjaamiskäytäntöjen seurauksena oleskeluluvan saanut turvapaikanhakija voi jäädä terveyspalveluiden ulkopuolelle. Vaikka perustuslaki takaa periaatteessa perusoikeudet kaikille maassa oleskeleville, se ei estä hallitusta säätämästä lakeja (tai sallivan käytäntöjä), jotka vievät nämä oikeudet käytännössä, kuten Markus Himanen (2015, 25) huomauttaa vapaaehtoisen paluun esityksestä.

Ulkomaalainen sijoittuu eri tavoin oikeuksien universaalisuuden ja kansalaisuuteen sidottujen oikeuksien risteävälle kentälle (Bosniak 2006). ”Paperittomuuden” käsite laajenee terveydenhoidon kontekstissa rajallisten oikeuksien legitimoijana mutta muissa konteksteissa (esim. oleskeluluparatsiat) ”laittomuus” toimii kontrollien oikeuttamisen välineenä. Luettaessa terveydenhoitoesitystä yhdessä laittoman maahanmuuton torjuntaohjelmien kanssa huomataan kaksoisdynamiikka: toiminnalla siirtolainen siirtyy laittomuuden rekisteriin, mutta sairaana rajallisten oikeuksien piiriin. Samalla sairaus näyttäytyy legitiimimpänä perusteena oleskella ”laittomasti” maassa kuin halu luoda parempaa elämää esimerkiksi tekemällä työtä.

Hoivan antipolitiikka

Palvelujen rajaaminen johtaa väistämättä eron tekemiseen sekä sairauksien että hoivan kohteiden välille. Kaikki sairaudet eivät ole hoitamisen arvoisia eikä kaikkien siirtolaisten sairaudet näyttäydy yhtä kiireellisinä. Hallituksen esityksessä kyse oli ”terveydenhuollon ammattihenkilön välttämättömiksi arvioimista lyhytkestoisista terveyspalveluista”. Alaikäisille olisi taattu laajemmat terveyspalvelut, lisäksi esityksessä korostetaan raskaana olevien naisten asemaa. Sen sijaan Itä-Euroopan romanien – todennäköisesti merkittävin palveluita tarvitsevan ryhmän – pääsy terveyspalveluihin rajattiin esityksen ulkopuolelle. Epäselväksi jää, miten käytännössä erotettaisiin hoitoon oikeutetut paperittomat muista hoitoa tarvitsevista ja minkälaisia seurauksia tällaisella mallilla olisi Itä-Euroopan romanien asemaan.

Paperittomia avustavia tahoja Ranskassa tutkineen Miriam Ticktinin (2011) mukaan hoivan politiikka johtaa paperittomuuden epäpolitisoimiseen ja erottelujen vahvistumiseen harvojen myötätunnon arvoisten ja muiden kriminalisoitujen välille. Terveyden korostaminen paperittomien käytännössä ainoana oikeutena luo erityisen uhri-subjektin, jonka on esitettävä itsensä moraalisesti apua ansaitsevana uhrina. Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien sairaiden siirtolaisten pelastamisen diskurssissa yhteiskunnalliset kamppailut korvautuvat passiivisten uhrien ja aktiivisten pelastajien suhteella. Ticktinin mukaan hoivan politiikka onkin antipolitiikkaa, sillä se sivuuttaa laajemmat eriarvoisuutta tuottavat rakenteet ja samalla syrjäyttää mahdollisuuden laajempiin poliittisiin muutoksiin.

Humanitaarinen kärsimyksen lieventämiseen pyrkivä toiminta johtaakin helposti perverssiin tilanteeseen: saadakseen palveluja ja päästäkseen rajallisten oikeuksien piiriin on oltava poikkeuksellisessa tilanteessa, joko riittävän sairas, raskaana tai alaikäinen. Kuten Ticktin huomauttaa, hoivan politiikassa sairaudesta tulee ihmisyyden kriteeri, tapa todistaa ihmisyys. Ihmisten moninaisten tilanteiden sijaan hoivan politiikan keskiössä on siirtolaisen ruumis ja sen tarpeet; ruumis, joka on viaton, sillä sairauksista kukaan toimija ei ole suoraan vastuussa. Samalla hoivan ehtona on, että siirtolainen säilyy äänettömänä apua tarvitsevana paljaana elämänä, eräänlaisena ideaalisena uhrina, joka on erotettu muista hyväksikäytön muodoista.

On mahdollista ajatella, että terveys välttämättömänä perusoikeutena sijoittuu politiikan ulkopuolelle. Haluttiinpa sitä tai ei, paperittomuus on aina väistämättä poliittinen ilmiö, koska paperittomuus kategoriana on aina valtion ja ulkomaalaislainsäädännön toimeenpanon oheistuote. Huomion rajaaminen ruumiiseen liittyvän kärsimyksen lievittämiseen sivuttaa maahanmuuttopolitiikan, jonka seurauksena erityiset hoivan kohteet ilmaantuvat. Paperittomuuden irrottaminen oleskelulupajärjestelmästä ajasta ja paikasta irralliseksi ilmiöksi voikin johtaa paitsi paperittomuuden epäpolitisoimiseen, myös siirtolaisten kamppailujen mitätöimiseen.

Terveenä käännytettäväksi?

Suurin osa paperittomista ei ole akuutin terveydenhoidon tarpeessa, vaan heidän elämäänsä rajoittavat oleskeluluvan puuttuminen ja käännytyksen pelko. Paperittomat tekevät töitä ja saattavat maksaa verojakin, koska ilman laajempia resursseja ja verkostoja työ on välttämätön selviytymisen ehto. Oleskelulupahakemus tulee kuitenkin jättää henkilökohtaisesti poliisiasemalle, mikä uhkaa sysätä paperittomat limbo-tilaan, josta ei ole ulospääsyä, vaikka heillä olisikin peruste oleskeluluvan saamiselle. Jos paperittomuutta tarkastellaan suhteessa siirtolaisten konkreettisiin kamppailuihin, keskeistä olisi esimerkiksi oleskeluluvan turvallinen jättämisen mahdollistaminen tai työlupapolitiikan uudelleen arviointi.

Nähtäväksi jää, mihin suuntaan keskustelu paperittomuudesta kehittyy Suomessa. Käytännön työtä siirtolaisten parissa tekevät tahot – kuten Global Clinic, Pro-tukipiste ja Vapaa liikkuvuus -verkosto – tarkastelevat paperittomuutta laajemmassa kontekstissa ja neuvovat myös siirtolaisia oleskelulupien hakemisessa. Kuitenkin julkisessa keskustelussa vapaaehtoisen paluun saama vähäinen huomio viittaa vaikeuteen käsitellä rajajärjestelmään liittyvää rakenteellista väkivaltaa. Voidaan toki ajatella, että terveydenhoito on ensisijainen ratkaisua vaativa akuutti ongelma, minkä jälkeen on mahdollista käsitellä muita vähemmän kiireellisiä teemoja. Huomion rajaaminen määrättyyn teemaan voi kuitenkin johtaa siihen, että kysymys paperittomien mahdollisuudesta laillistaa oleskelunsa jää huomioimatta.

On selvää, että terveys on kaikille kuuluva perusoikeus. Terveyspalvelujen laajentaminen vähentää väliaikaisesti joidenkin kärsimystä, mutta ei ratkaise paperittomien ongelmia. Keskeinen akuutti ongelma paperittomalle on juuri oleskelulupa, jonka saaminen usein ratkaisee terveydenhoidon saatavuuden. Moraalinen velvollisuus auttaa hädässä olevia näyttääkin rajautuvan lyhytaikaiseen kärsimyksen helpottamiseen, mikä voi toimia myös ulkomaalaisiin kohdistuvien kontrollien oikeuttamisena. Joka tapauksessa vaatimus terveydenhoidosta ilman oleskelulupapolitiikan artikuloimista voi johtaa paradoksaalisesti siihen, että paperittoman oikeus on tulla terveenä käännytettäväksi.

Lähteet

Bosniak, Linda (2006) The Citizen and the Alien. Princeton: Princeton University Press.

Dauvergne, Catherine (2008) Making People Illegal: What Globalization Means for Migration and Law. Cambridge: Cambridge University Press.

Himanen, Markus (2015) ”Hallitus: lisää paperittomia Suomeen!” Signal – kirjoituksia liikkumisen vapaudesta -lehti.

Könönen, Jukka (2014) Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Ticktin, Miriam (2011) Casualties of Care: Immigration and the Politics of Humanitarianism in France. Berkeley: University of California Press.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*