UPIn vaalipaneeli: Onko Venäjä liian erilainen?

Ulkopoliittisen instituutin vaalipaneelin osallistujat 13.4.2015. Kuva: Tuukka Niemi

Ulkopoliittisen instituutin maanantaisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta vaalipaneelista muodostui odotetusti Venäjä-paneeli: jälleen kerran Venäjä, Venäjä, Venäjä. Paneelin loppupuolella ehdokkaat äityivätkin kritisoimaan kysymysten konfliktikeskeisyyttä.

Thomas Wallgrenin (sd.) mukaan pitäisi keskustella rauhanaatteesta ja Suomen roolista sen levittäjänä. Jostain syystä suomalaisessa poliittisessa keskustelussa halutaan usein kertoa, mistä pitäisi puhua, mutta ei kuitenkaan itse puhuta siitä. Näin tälläkin kertaa, kuten paneelin puheenjohtaja Teija Tiilikainen ansiokkaasti huomautti.

Heikki Patomäki (vas.) puolestaan totesi, että paneelin kysymykset osaltaan kärjistävät Suomen ja Venäjän välistä turvallisuuspoliittista tilannetta luomalla tarpeettomia uhkakuvia. Kuitenkin Patomäki toimi itse samoin maalaamalla länsimaista syypään nykyiseen tulehtuneeseen tilanteeseen. Eikö tämä ole nimenomaan sitä kahtiajaon ajattelua ja tarpeettomien uhkakuvien luomista?

Tästä metakritiikistä huolimatta keskustelu jatkui kovan turvallisuuden teemalla – siis Venäjällä. Eli puhutaan sitten Venäjästä. Tai oikeastaan siitä ikuisuuskysymyksestä, miten puhumme Venäjästä.

Integraatiota ja jakolinjoja

Paneelikeskustelua ohjasi synekdokeen ja metonyymin trooppeihin perustuva ajattelu siitä, että ympäröivä todellisuus on lähtökohtaisesti joko integratiivinen tai jakautunut.

Jos maailma näyttäytyy integratiiviselta, Venäjä on loppujen lopuksi hyvin samanlainen muun maailman kanssa. Venäjällä saattaa olla eri intressejä kuin Suomella tai vaikeasti määriteltävissä olevalla entiteetillä nimeltä ”länsi”, mutta Venäjä ei ole perustavanlaatuisesti erilainen muista valtioista tai kulttuureista.

Jakautunut maailma taas muodostuu toisilleen vieraista ryhmistä, joiden yhteiselo on lähtökohtaisesti vaikeaa. Samuel Huntington puhui kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Eri sivilisaatiot eivät yksinkertaisesti voi ymmärtää toisiaan, koska niiden kulttuuri ja todellisuusnäkemykset ovat niin erilaisia. Jos maailmaa havainnoi tästä vinkkelistä, yhteistyö Venäjän kanssa on jatkuvaa kipuilua – rajan takana kun ollaan niin perustavanlaatuisen erilaisia kuin täällä.

Yhteistyön puolesta

Pekka Haavisto (vihr.) ja Eva Biaudet (r.) edustivat kaikkien vahvimmin integratiivista ajattelua. Haaviston mukaan suomalainen helposti ajattelee, että Venäjä on tuomittu ikuiseen pimeyteen. Tämä, hän lisäsi, on eräänlaista rasismia.

Venäjällä käydään kamppailua demokratiasta, eikä venäläinen kulttuuri ole jollain mystisellä tavalla yhteensopimaton demokratian tai muiden länsimaisten arvojen kanssa. Haavisto ei ole tähän mennessä törmännyt länsimaista arvopohjaa parempaan normistoon, joka toimisi universaalilla tasolla. Haavisto myös muistutti, että esimerkiksi radikaalin islamin uhka yhdistää Venäjää ja EU:ta, ja ne voisivat tehdä tiivistä turvallisuuspoliittista yhteistyötä sen kitkemiseksi.

Biaudet painotti, että arvot ovat universaaleja, joten voimme liittoutua kenen tahansa kanssa ja toimia esimerkin voimalla. Naisten oikeudet pätevät kaikkialla. Hän myös peräänkuulutti, ettei Suomen tai EU:n pidä vähentää ruohonjuuritason yhteistyötä venäläisen kansalaisyhteiskunnan kanssa arkipäiväisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Yhteistyötä pitäisi päinvastoin lisätä, jotta yhteisten asioiden ajaminen ei unohdu Putinin aggressiivisen politiikan vuoksi. Suomen pitäisi vahvistaa erityisesti Etyjin ja YK:n roolia juuri tästä syystä. Biaudet myös muistutti, että kansallismielisyys on kasvussa joka puolella Euroopassa. Se ei ole ainoastaan venäläisen yhteiskunnan erityispiirre.

Venäjä on liian erilainen

Kovaäänisin jakautuneen maailman edustaja oli Patomäki, jonka mukaan EU:n Venäjä-politiikan ongelma on, että se pukee omat partikulaariset arvonsa universaaleiksi. Ei voida puhua universaaleista arvoista, koska EU on perustavalla tavalla erilainen kuin Venäjä. Patomäen mukaan nykyinen konflikti juontaa juurensa juuri tästä ”vinoumasta”, joka EU:n pitäisi korjata.

Patomäen asemoituminen tässä kysymyksessä on jossain määrin paradoksaalinen: hän haluaa ymmärtää venäläisiä mutta samaan aikaan luo kahtiajakoa toisesta suunnasta. Ongelma ei ole liian erilainen Venäjä vaan liian erilainen länsi. Lopputulos on kuitenkin sama ja vahvistaa huntingtonilaista ajattelua sivilisaatioiden välisestä yhteentörmäyksestä.

Haavisto kutsui ajatusta siitä, että EU levittää kaaosta Venäjällä ihmisoikeuksien varjolla narratiiviksi, joka on myynyt erityisen hyvin juuri venäläisten kansallismielisten toimijoiden parissa. Siis niiden, jotka kannattavat kahtiajaon ajattelua meidän ja niiden välillä.

Myös Olli Rehn (kesk.) ja Pertti Salolainen (kok.) käyttivät jakautuneen maailman diskurssia puhuessaan Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin ehdotuksesta Suomen mallista Ukrainalle (lue lisää täältä ja täältä).

Rehnin mukaan ehdotusta on tarjottu ”vähän liiankin aktiivisesti” ratkaisuna Ukrainan kriisiin. Vertailulle ei ole perusteita, koska Suomella ja Ukrainalla on niin ”erilaiset historiat”. Epäselväksi jäi, miten tämä erilaisuus estää vertailun. Suomea verrataan mielellään Ruotsiin, vaikka näiden maiden historiat vasta erilaiset ovatkin.

Salolainen puolestaan ”kavahtaa” sitä, että Suomea verrataan Ukrainaan. Se on ”äärettömän turmiollista” eikä hän halua ”missään tapauksessa tällaista harmaan vyöhykkeen ilmiötä Suomelle”.

Vaikuttaakin siltä, että Rehn ja Salolainen tyrmäävät vertailun turvallisuuspoliittisten motiiveiden lisäksi identiteettipoliittisilla syillä: Suomi ja Ukraina kuuluvat eri sivilisaatioihin, ja näin on hyvä.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Pekka Peitsi 19.4.2015 at 23:37

    Edustaako jakautunutta maailmaa jos kritisoi sitä?

    Erikoinen analyysi. Harvoin kukaan kykenee kirjoittamaan jostain analyysiä, jonka sivullinen kykenee tunnistamaan pupuksi näkemättä alkuperäistä analyysin kohdetta 😀 😀

    Toisaalta ajaa asiansa, sillä herättää kiinnostuksen sen suhteen mitä Haavisto ja Biaudet todella sanoivat, jos Patomäen puheet on käännetty noin päälaelleen 🙂

    Kanadassa käytiin taannoin mielenkiintoinen paneelikeskustelu aiheesta Venäjä (engage or disengage). Löytyy netistä nimellä Monk debate. Vastakkainasettelun ilmapiiri on lännessä (täsmälleen kuten Venäjälläkin) aivan ilmeinen – on epäälyllistä väittää muuta.

  2. johannavuorelma 20.4.2015 at 16:43

    Hei! Kiitos kommentistasi.

    En kuitenkaan täysin ymmärrä argumenttiasi. Tässä yksinkertaisesti käännetään Patomäen esittämä teesi toisin päin. Hän kritisoi sitä, että Venäjän esittäminen potentiaalisena uhkana lännelle kärjistää konfliktia. Eikö samalla logiikalla lännen esittäminen uhkana Venäjälle kärjistä konfliktia? Vai onko niin, että länttä voi kritisoida ilman, että on samaan aikaan luomassa kahtiajakoa lännen ja Venäjän välille, kun taas Venäjän kritisoiminen tai esittäminen uhkana on tilanteen tarpeetonta kärjistämistä?  

    terv. Johanna Vuorelma

Leave a comment

Your email address will not be published.


*