Vanhustenhoito: jäähyväiset hyvinvointivaltiolle?

Toisin kuin esimerkiksi lastenhoidossa, vanhustenhoidossa ei ole nähty vastakkainasetteluja eikä tehty ratkaisuja erilaisten politiikkavaihtoehtojen suhteen. Vanhuksilla ei ole subjektiivista oikeutta palveluihin, eikä esimerkiksi kirjavien käytäntöjen asiakasmaksuja ole yhtenäistetty. Vastuu valuu omaisille, jos sellaisia on. Kuva: Hanna-Kaisa Hoppania

Vanhustenhoito on taas tapetilla. Hallitus on alentamassa vanhuspalveluiden nykyistä hoitajamitoitusta syksyn aikana. Perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehulan mukaan muutoksella haetaan säästöjä kuntien talouteen.

Hoitajamitoituksesta on kiistelty moneen otteeseen, mikä liittyy vuonna 2013 voimaantulleeseen vanhuspalvelulakiin. Lailla pyrittiin sekä varmistamaan vanhuspalvelujen riittävyys ja laatu että parantamaan ikääntyneiden asemaa ja hyvinvointia laajemminkin.  Vuonna 2012 silloinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vertasi vanhuspalvelulain merkitystä peruskoulu-uudistukseen ja kansanterveyslakiin.

Voimaantullessaan kunnianhimoinen laki oli kuitenkin vesitetty. Uusia, vahvoja oikeuksia hoivapalveluihin ei vanhuspalvelulain myötä luotu, vaikka periaatteellinen, joskin epämääräinen konsensus vanhusten hoidon turvaamisen tärkeydestä oli laaja.

Silloiset oppositiopuolueet keskusta ja perussuomalaiset vaativat tiukkaan sävyyn varmistamaan riittävän rahoituksen vanhuspalvelulain toimeenpanoon. Nyt samat puolueet ovat leikkaamassa vanhustenhoidosta ja madaltamassa nykyistä mitoitusta, 0,5 hoitajaa vanhusta kohden, uudeksi suositukseksi 0,4 hoitajaan.

Kansallisessa laatusuosituksessa suositus henkilöstön ehdottomaksi vähimmäismääräksi on tehostetussa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa 0,5 hoitotyöntekijää asiakasta kohden. Aiemman valtakunnallisen suosituksen mukaan hyvä mitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa oli 0,7–0,8.

Kun kotihoitoa ja kotona asumista niin pitkään kuin mahdollista painotetaan, ei ympärivuorokautisessa hoidossa käytännössä ole vain vähän hoitoa vaativia vanhuksia. On selvää, että resurssien leikkaaminen johtaa hoidon tason ja laadun laskemiseen.

Vanhustenhoidon joutumisessa juustohöylän – tai pikemminkin viidakkoveitsen – alle, ei ole kyse vain siitä, että nyt täytyy (väitetysti) säästää vähän kaikkialla. Tempoilu hoitajamitoituksesta on oire ja osoitus siitä, että poliittista päätöstä vanhushoivan yhteiskunnallisen vastuun tasosta ei ole tehty.

Toisin kuin esimerkiksi lastenhoidossa, vanhustenhoidossa ei ole nähty vastakkainasetteluja eikä tehty ratkaisuja erilaisten politiikkavaihtoehtojen suhteen. Vanhuksilla ei ole subjektiivista oikeutta palveluihin, eikä esimerkiksi kirjavien käytäntöjen asiakasmaksuja ole yhtenäistetty.

Sen sijaan vanhushoivaa ohjataan lukuisilla hallinnollisilla toimenpiteillä ja rakenne- ja lakiuudistuksilla, joihin liittyvät arvoratkaisut verhotaan välttämättömyyden retoriikkaan. Laitoshoitoa on esimerkiksi karsittu kun taas kotihoidolle asetetut tavoitteet ilman riittävää resursointia ovat käytännössä johtaneet palvelujen laadun heikentämiseen: palvelutarjontaa on supistettu, palvelujen myöntämiskäytäntöjä on kiristetty ja asiakaskäyntien kestoja on lyhennetty. Vastuu valuu omaisille, jos sellaisia on.

Vanhusten hoivan eriarvoistava politiikka

Vaikka julkista vastuuta vanhusten hoivasta hyvinvointivaltion periaatteiden mukaan kannatetaan laajasti, viime vuosina on hivutettu läpi rakenteellisia uudistuksia, jotka käytännössä siirtävät vastuun enenevässä määrin yksilön omille harteille, perheille ja läheisille, tyypillisesti naisille. Ammattihoitajat taas toimivat monin paikoin jo nyt jaksamisensa äärirajoilla.

Vanhusten hoivaan liittyvät poliittiset kysymykset ovat siis auki: Takaako julkinen valta riittävät palvelut kustannuksista huolimatta, kuten perustuslain ja vanhuspalvelulain mukaan voisi olettaa? Kerätäänkö tarvittavat varat verotuksella, tai kenties suuremmilla asiakasmaksuilla? Vai velvoitetaanko aikuiset lapset osallistumaan vanhempiensa hoitokustannuksiin? Luovutaanko universaalien palvelujen ihanteesta ja tavoitteista, ja annetaan markkinoille ja hyväntekeväisyydelle suurempi rooli?

Peruskoulu-uudistuksessa sitouduttiin maksuttomaan, kaikille yhtäläiseen opetukseen opintososiaalietuuksineen. Kansanterveyslain myötä kuntia velvoitettiin rakentamaan kattava perusterveydenhuolto. Suomi on ikääntymässä kovaa tahtia. Mitä tehdään vanhustenhoidon suhteen?

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*