Kuntavaaliohjelmat kertovat toinen toistaan upeammista kunnista, mutta ei siitä, minkälaiseen yhteispeliin puolueet ovat valmiita ja minkälainen kunta siitä seuraa.
Kolmisen vuotta sitten totesimme sosiaalista kestävyyttä käsitelleessä raportissamme, että isommissa kaupungeissa eriarvoisuus on suurempaa kuin pienemmillä paikkakunnilla. Tämä johtuu siitä, että kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin, mikä kasvattaa eroja.
Pienemmillä paikkakunnilla elämänmeno on tasaisempaa: yltäkylläisyydessä kylpijöitä ja köyhyysrajan alapuolella sinnitteleviä on vähemmän kuin kasvukeskuksissa. Raportin lopussa teimme ehdotuksia siitä, mitä voitaisiin tehdä, että kaupungit olisivat hyviä elinympäristöjä kaikille, ei vain hyvillä asuinalueilla asuville kaupunkilaisille.
Ehdotuksissa painottuivat paikallisen päätöksenteon mahdollisuudet. Kunnat ovat kaikin puolin erilaisia, joten on selvää, että paikallistuntemukselle on käyttöä, kun mietitään, miten kuntalaisille käytännössä järjestetään lakisäätäiset palvelut tai yritetään poistaa huono-osaisuuden taskuja.
Kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin. Eriarvoisuutta voidaan vähentää paikallisella päätöksenteolla.
Kansallinen lainsäädäntö pyrkii osaltaan varmistamaan kuntalaisten yhdenvertaisuutta, mutta vahaiskasvatuksen, perusopetuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon tai yhdyskuntajätteen käsittelyn järjestäminen onnistuu parhaiten siellä, missä olosuhteet tunnetaan.
Parhaimmillaan kunnan ja sen asukkaiden tuntemus, erilaiset näkemykset ja arvot tuottavat monipuolisen keskustelun, jossa omia näkemyksiä joudutaan perustelemaan ja tarkistamaankin. Tällainen keskustelu voi synnyttää sellaisia ratkaisuja, mitä kukaan ei olisi osannut yksin keksiä. Kuntapäätöksenteko voi parhaimmillaan toimia näin.
Väestörakenteen muutokset ja asumisen keskittyminen kasvukeskuksiin tarkoittavat sitä, että tarvitaan ymmärrystä alueellisista eroista kaupunkien sisällä ja välillä.
Valtakunnallisesta näkemyksellisyydestä paikallista politiikkaa
Eri puolueiden mahdollisuuksia toteuttaa omaa ideologiaansa kunnissa rajoittavat toiset puolueet. Mikäli tätä rajoitetta kunnassa ei ole, eli puolueella on määräenemmistö valtuustossa, asettaa kuntatalous rajoitteita. Kuntapolitiikkaa muokkaavat paikalliset kysymykset ja olosuhteet, joten valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat antavat vain karkean kuvan siitä, mitä asioita puolueet kunnissa edistävät. Ohjelmat kertovat kuitenkin siitä, miten puolueet tunnistavat kuntien mahdollisuudet kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjinä.
Kaikki puolueet haluavat Suomeen elinvoimaisia kuntia, joissa riittää osaavaa työvoimaa yritysten ja kunnan työntekijöiksi. Kuntalaisille halutaan taata nopea pääsy palveluihin sekä lapsille ja nuorille halutaan turvata hyvä tulevaisuus. Hyvästä tahdosta ei ohjelmissa ole pulaa. Mikäli puolueista on kiinni, esimerkiksi koulukiusaamista ei enää seuraavan valtuustokauden jälkeen Suomessa tavata. Koulukiusaamisen lopettamisesta puolueet ovat ohjelmissaan hyvin samanmielisiä.
Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa. Poikkeuksen linjasta tekee perussuomalaisten ohjelma, joka tuottaa kuvan syvässä kriisissä rypevästä Suomesta, jossa mikään ei ole hyvin.
Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa — perussuomalaisia lukuunottamatta.
Ohjelman mukaan ääni perussuomalaisille on ääni hallituspolitiikkaa vastaan. Puolue ilmeisesti tavoittelee protestiääniä, sillä se ei oikeastaan kerro, mikä sen tarjoama vaihtoehto on. Suomi halutaan korostetusti takaisin jostain tai joiltain. Retoriikka on tuttua Atlantin takaa entisen presidentti Donald Trumpin tai hänen tukijoidensa puheenvuoroista.
Kokoomuksen ja kristillisdemokraattien ohjelmissa niin ikään näkyy tyytymättömyys hallituspolitiikkaan. Hallituspolitiikan mielekkyyttä epäillään esimerkiksi oppivelvollisuusiän noston ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen suhteen. Vaikka kuntavaaliohjelmissa yleisesti heijastuu hallitus-oppositio-asetelma, uhkakuvat pysyvät kuntavaalien raameissa, ainakin jos niitä vertaa perussuomalaisten ohjelman linjauksiin.
Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin.
Tämä on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että erityisesti kokoomus on päässyt toteuttamaan politiikkaansa monissa kasvukeskuksissa ja se oli myös pitkään hallitusvastuussa. Olisi kovin kummallista, jos se kävisi aktiivisesti kunnissa ”vallitsevaa valtaa” vastaan.
Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin. Keskusta ja RKP näkevät mahdollisuuksia monipaikkaisuudessa. Vasemmistoliiton ohjelmassa kerrotaan, miten oppivelvollisuuden laajentaminen avittaa nuoria tutkinnon saamisessa. Vihreiden vaaliohjelmassa kirjoitetaan reilusta muutoksesta siirryttäessä ekologisesti kestävämpään kuntaan. Pääministeripuolue SDP:n kuntavaaliohjelmassa kerrotaan, miten pohjoismainen hyvinvointivaltio on hyvä turva pandemiassa ja myös tulevissa kriiseissä. Kuntavaaliohjelmien linjaukset eivät pääse yllättämään.
Keskiössä oma politiikka – entä eriarvoisuuden kaventaminen?
Kuntavaaliohjelmat kertovat toinen toistaan upeammista kunnista, mutta ei siitä, minkälaiseen yhteispeliin puolueet ovat valmiita ja minkälainen kunta siitä seuraa. Suuressa osassa kunnista joudutaan neuvottelemaan valtuustokauden tavoitteista. Kaikkien valtuustossa edustettujen puolueiden pitäisi tulla neuvotteluissa kuulluksi.
Kauniit sanat kuulunevat vaaliohjelmiin, mutta olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.
Kuntavaaliohjelmissa ei mainittavasti löydy keskustelua siitä, mitä voidaan oppia tekemällä yhteistyötä toisten puolueiden kanssa tai hakemalla parhaat toimintatavat muista kunnista. Käytännössä yhteistyötä ja mallioppimista tapahtuu, mutta sitä voisi kenties olla enemmän, jos nämä teemat olisivat näkyvästi esillä jo puolueiden kuntavaaliohjelmissa.
Olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.
Miltei kaikissa ohjelmissa toivotaan kuntalaisten olevan aktiivisia toimijoita ja mainitaan erilaisia menetelmiä, kuten osallistuva budjetointi, jolla voidaan tukea kuntalaisten osallistumista. Ottaen huomioon, miten suuresti olosuhteet voivat vaihdella samankin kunnan sisällä, ohjelmissa kirjoitetaan aika vähän siitä, miten voidaan vahvistaa niiden osallistumista, joilla edellytyksiä siihen on syystä tai toisesta vähän.
Toisin sanoen kuntavaaliohjelmien aktiivisen kuntalaisen mallin optimismi saattaa peittää alleen aitoja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa
Kunnan peruspalveluiden tai niiden järjestämisen merkitystä hyvinvoinnille ei voi vähätellä, mutta keskustelun laajentaminen reippaammin järjestämistavan ja rahoituksen ulkopuolelle saattaisi tuottaa erilaisia näkemyksiä kuntalaisten hyvinvoinnin tukemiseen. Ongelmien ennaltaehkäisy nähdään järkevänä, mutta sekin pääosin näyttää tapahtuvan hallintosektoreittain.
Ohjelmissa tehdään joitakin kiinnostavia avauksia. Esimerkiksi kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa, mikä saattaisi vähentää myös yksinäisyyttä sekä mahdollisesti tukea työllisyyttä joillakin pienillä ikääntyvän väestörakenteen paikkakunnilla.
Syrjäseudulla osittainen etäopetus voi laajentaa valinnaisaineiden kirjoa koululaisille, kunhan digiopetusta jaksettaisiin kehittää vielä koronan jälkeen ja sielläkin, missä lähiopetukseen riittää vielä oppilaita. Ohjelmista toki löytyy ehdotuksia tai lupauksia palveluiden laajentamisesta tai takaamisesta, mutta ne tehdään nykyisen järjestelmän uomissa.
Isoista uudistuksista uuteen ajatteluun?
Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat ovat siten kapea kuva siitä politiikan kirjosta, mitä kunnissa käytännössä harjoitetaan. Tästä huolimatta on silmiinpistävää, miten perinteistä linjaa ne noudattavat.
Ohjelmissa toki huomioidaan megatrendejä, joilla on vaikutusta kuntapolitiikkaan sekä otetaan esimerkiksi kantaa ilmastotoimien puolesta tai niitä vastaan. Ohjelmissa ei kuitenkaan ole merkittäviä ehdotuksia siitä, miten kuntapolitiikkaa voisi harjoittaa 2020-luvulla.
Ohjelmissa voisi kuvata esimerkiksi digitalisaation tuottaman datan hyödyntämistä kuntapalveluiden parantamisessa ja ylipäänsä tietopohjaisessa kuntapäätöksenteossa. Data tai edes seurantaindikaattorit eivät tee autuaaksi, mutta informaation läpinäkyvä hyödyntäminen esimerkiksi huono-osaisuudesta voisi kirkastaa myös kuntapäätöksenteon arvovalintoja kuntalaisille vaalien välillä sen sijaan, että painotukset ovat lähinnä kuntalaisten oman aktiivisuuden lisäämisessä.
Erityisen innovatiivisia kuntavaaliohjelmat eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole.
Hyvinvoinnin edistäminen edellyttää hallinnon sektorirajoja ylittämistä muutenkin kuin tilojen käytössä. Lapsiin kohdistuvien vaikutusten lisäksi voisi olla aika jo keskustella sukupolvivaikutuksista, siis siitä miten esimerkiksi kaavoitus muovaa elinympäristöä pitkälle tulevaisuuteen tai karkaako omistusasuminen kunnassa tavallisten palkansaajien ulottumattomiin, kuten esimerkiksi Karla Kempas ja Veera Tegelberg esittävät kirjassaan Voittajien ja häviäjien Suomi (2021).
Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat toistavat puolueiden ajatusmaailmoja kiitettävästi, mutta erityisen innovatiivisia ne eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole. Kunnissa on toteutettu lukuisia kokeiluja ja niillä on ennestään erilaisia toimintatapoja, parempia ja huonompia. Näistä kuntalaiselle jää väistämättä heikko kuva ohjelmien myötä, jotka eivät käytännönläheisesti kerro mikä on toiminut ja mitä kannattaa jatkaa.
Kunnissa on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten päätöksentekoa paikallisesti muotoillaan ja miten palveluita järjestetään, joten tilaa olisi myös uudelle ajattelulle. Joissakin kaupunginosissa ikääntyvän väestön yksinäisyyden lieventäminen, ruokahävikin vähentäminen ja ravitsemuksen parantaminen voi onnistua samanaikaisesti järjestämällä ikäihmisille pääsy kunnan henkilöstöravintoloihin tai vastaaviin. Tällaiset mahdollisuudet pitää kuitenkin ensin tunnistaa.
Erilaisia tulevaisuusorientoituneita lähestymistapojakin on jo kehitteillä – ne vain pitää ottaa käyttöön, paikallisesti soveltaen.
Paula Saikkonen työskentelee erikoistutkijana sosiaalisen kestävyyden tiimissä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.
