Europuolueet yhdistävät kansallisia puolueita ja vaikuttavat vahvasti Euroopan unionin päätöksentekoon. Suomalaiset puolueet ovat olleet haluttomia nostamaan europuolueita esille kampanjoissaan.
Lähestyvät Euroopan parlamentin (EP) vaalit tuovat ainakin hetkellisesti medianäkyvyyttä europuolueille. Europuolueilla tarkoitetaan Euroopan tasolla toimivia puolueita, jotka koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja vaikuttaakseen unionin politiikkaan. Keskeisillä europuolueilla on Euroopan parlamentissa omat poliittiset ryhmänsä, jotka puolestaan vaikuttavat unionin lainsäädäntöön ja muuhun politiikkaan EP:n lisääntyneen toimivallan kautta.
Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on looginen seuraus unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.”
Europuolueilla on yhtäältä todellista valtaa ja merkitystä EU:ssa, mutta toisaalta niiden päätöksenteko nojaa edelleen jäsenpuolueiden konsensukseen.
Kirjoituksessa tarkastellaan europuolueiden toimintaa ja vaikutuskanavia sekä roolia alkukesän eurovaaleissa.
Laaja kirjo europuolueita
Vanhin europuolue on kristillisdemokraattien ja konservatiivien vuonna 1976 perustama Euroopan kansanpuolue (EPP), johon Suomesta kuuluvat kokoomus ja kristillisdemokraatit. Sosiaalidemokraatit ovat Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen (PES) jäsen. Keskusta ja RKP kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liittoon (ALDE). Vihreät lukeutuvat Euroopan vihreään puolueeseen (EGP).
Muita europuolueita ovat parlamentin liberaaliryhmässä istuva Euroopan demokraattinen puolue (EDP); vihreiden kanssa parlamenttiryhmän muodostava alueellisten puolueiden Euroopan vapaa allianssi (EFA), johon Suomesta kuuluu Ålands Framtid; kansallismielinen Identiteetti ja demokratia -puolue (ID); arvokonservatiivinen Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue (ECR); vasemmiston Euroopan vasemmistopuolue (PEL), jonka jäsen on Suomen Kommunistinen Puolue ja tarkkailijajäsen on vasemmistoliitto; sekä oikeistolainen Euroopan kristillinen poliittinen liike (ECPM). Oma mielenkiintoinen lukunsa on Volt, liittovaltiohenkinen, paneurooppalainen liike, jonka ainoa europarlamentaarikko istuu vihreiden ryhmässä.
Mitä europuolueet tekevät?
Europuolueiden rakenne vastaa kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto, puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä poliittinen ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueen ja EP-ryhmän yhteistyö on tiivistä, ainakin vakiintuneempien europuolueiden kohdalla. Europuolueilla on myös alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.
Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita.
Kansallisten puolueiden tavoin europuolueet omaksuvat niin kannanottoja ajankohtaisista asioista kuin erilaisia ohjelmia, eurovaaliohjelmat mukaan lukien. Eurovaaleissa europuolueet kampanjoivat aktiivisesti, mutta kansalliset puolueet ja niiden ehdokkaat ovat Suomessa ja muissa jäsenvaltioissa kuitenkin kampanjoineet lähes poikkeuksetta omien ohjelmiensa pohjalta.
Europuolueiden päätöksenteko on konsensushakuista. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.
Puoluetukea ja Euroopan laajuisia verkostoja
Vuodesta 2004 europuolueet ovat saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta ja se on myötävaikuttanut uudempien europuolueiden syntyyn. Puoluetukea saavat myös Euroopan tason poliittiset säätiöt, jotka järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tuottavat taustaselvityksiä europuolueidensa käyttöön.
Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Ajankohtainen esimerkki on Ukraina: presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on ALDE:n täysjäsen. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja myötävaikuttavat sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.
Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa.
Kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi jäänyt heikoksi. Europuolueissa on henkilöjäseniä, mutta puolueaktiivien verkosto on ohut. Europuolueet voisivat osallistaa jäsenistöään esimerkiksi antamalla heille mahdollisuuksia vaikuttaa europuolueiden vaaliohjelmiin. Mutta tässäkin portinvartijan roolissa ovat kansalliset puolueet, jotka eivät ole tuoneet jäseniään mukaan ohjelmien laadintaan.
Tiiviimmän integraation asialla
Keskeiset europuolueet ovat johdonmukaisesti tavoitelleet tiiviimpää integraatiota ja ylikansallisempaa unionia. Ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden parlamenttiryhmien kautta.
Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys perussopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on 27 jäsenmaata kun taas parlamentin kannanmuodostus tapahtuu enimmäkseen kahden suurimman ryhmän EPP:n ja S&D:n johdolla. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.
Poliittiselta painoarvoltaan merkittävä vaikutuskanava on varsinkin EPP:n ja PES:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto, kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista.
Unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.
Suomesta esimerkiksi sekä nykyinen pääministeri Petteri Orpo että edeltävä pääministeri Sanna Marin ovat osallistuneet europuolueidensa kokouksiin ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Puheenjohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.
Europuolueet koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja myös hallitustenvälisissä konferensseissa. Tutkimusten mukaan europuolueet ovat vaikuttaneet ratkaisevastikin perussopimusten sisältöön. Europuolueiden vaikutusvalta on kuitenkin riippuvaista niiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja edustuksesta Eurooppa-neuvostossa. Täten nimenomaan EPP on suurimpana europuolueena vaikuttanut vahvasti integraation syventymiseen.
Kriisien myötä huippukokousten merkitys EU:ssa on korostunut. Media mieltää Eurooppa-neuvoston jäsenvaltioiden kamppailuareenaksi, vaikka jäsenmaiden pääministerit ja presidentit ovat samalla europuolueidensa edustajia.
Komission puoluepoliittisuus
Samoin unohtuu komission puoluepoliittisuus: esimerkiksi vuonna 2019 aloittaneessa Ursula von der Leyenin (EPP) johtamassa komissiossa oli kymmenen EPP:n, yhdeksän PES:n ja viisi ALDE:n komissaaria. Komissaarit osallistuvat yleensä aktiivisesti europuolueidensa toimintaan. Europuolueet ja parlamentin poliittiset ryhmät ovatkin keskeisiä toimijoita komission valintaprosessissa.
Vuoden 2014 eurovaaleissa sovellettiin ensimmäistä kertaa varsinaista kärkiehdokasmenettelyä. Mediassa käytetään yleensä saksankielistä termiä Spitzenkandidat tai englanniksi lead candidate. Taustalla oli tavoite lisätä EU-poliittista keskustelua ja luoda suorempi yhteys kansalaisten ja komission välille, mutta toki europuolueet ja parlamentti tavoittelivat samalla oman asemansa vahvistamista. Suurimman puolueryhmän EPP:n kärkiehdokas Jean-Claude Junckerista valittiinkin komission puheenjohtajaksi.
Vuoden 2019 eurovaaleissa europuolueet asettivat jälleen kärkiehdokkaat, jotka kampanjoivat varsin näkyvästi ympäri unionia. Eurooppa-neuvosto kuitenkin ohitti kärkiehdokkaat ja valitsi komission johtoon Ursula von der Leyenin. Suurimman ryhmän EPP:n kärkiehdokas Manfred Weber ei saanut riittävää tukea muilta europuolueilta ja lisäksi erityisesti Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti hänen ehdokkuuttaan. PES:n ja ALDE:n kärkiehdokkaat Frans Timmermans ja Margrethe Vestager valittiin kuitenkin von der Leyenin komission varapuheenjohtajiksi.
Kärkiehdokasmenettelystä epävarmuutta
Europuolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaitaan myös vuoden 2024 eurovaaleissa. Kokoomuksen puheenjohtaja Orpo osallistui EPP:n kärkiehdokkaan, nykyisen komission puheenjohtajan, von der Leyenin kampanjanavaustilaisuuteen Bukarestissa maaliskuun alussa. Vastaavasti SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli mukana PES:n kampanjastartissa Roomassa, jossa sosialidemokraattien kärkiehdokkaaksi nimitettiin luxemburgilainen Nicolas Schmit. Hän on istuvan komission työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari.
Liberaalilla puolueperheellä on peräti kolme kärkiehdokasta: Saksan liittoparlamentin alahuoneen eli Bundestagin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marie-Agnes Strack-Zimmermann (ALDE) sekä Euroopan parlamentin jäsenet Sandro Gozi (Italia, EDP:n kärkiehdokas) ja Valérie Hayer (Ranska, Macronin puolueen kärkiehdokas).
Median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.
Vihreillä on kaksi kärkiehdokasta, Euroopan parlamentin jäsenet saksalainen Terry Reintke ja alankomaalainen Bas Eickhout. PEL on nimennyt kärkiehdokkaakseen puheenjohtajansa itävaltalaisen Walter Baierin. EFA:n kärkiehdokasduo on katalonialainen Raül Romeva ja Saksan tanskalaiseen vähemmistöön lukeutuva Maylis Roßberg. ECPM:n kärkiehdokas on puolueen puheenjohtaja, moldovalainen Valeriu Ghilețchi. Tätä kirjoitettaessa ECR ja ID eivät ole nimenneet kärkiehdokkaita. Sisäisistä riidoista kärsivä ID ei välttämättä tuota myöskään omaa vaaliohjelmaa.
Kärkiehdokasmenettelyn tulevaisuus on epävarma. Ennen kaikkea paljon riippuu jäsenvaltioista. Istuvan komission puheenjohtajan von der Leyenin ehdokkuus nostaa menettelyn painoarvoa, mutta Eurooppa-neuvosto tekee lopullisen valinnan.
Suomalaiset puolueet ovat kuitenkin olleet varsin haluttomia nostamaan kärkiehdokkaita ja laajemmin eurooppalaisia viiteryhmiään esille vaalikampanjoissaan. Myös median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.
YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.
Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.
Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.
Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash
