Kysymys valtion sisäisitä konflikteista on ollut tärkeä teema läpi länsimaalaisen poliittisen ajattelun historian. Poliittista polarisaatiota ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta on pidetty oman aikamme erityisenä piirteenä, mutta ensisijaisesti olisi pyrittävä erottamaan mitkä konfliktit edistävät ja mitkä heikentävät demokratiaa.
Filosofit ovat pohtineet konfliktien luonnetta sekä niiden mahdollisia haittoja ja hyötyjä jo 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Kaksi merkittävää länsimaalaista teoreetikkoa, antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles (384–322 eaa.) ja italialainen valtiomies Niccolò Machiavelli (1469–1527), käsittelivät kirjoituksissaan valtion sisäisiä kahinoita.
Sekä Aristoteles että Machiavelli kuvaavat eliitin ja kansan välistä sovittamatonta ristiriitaa. Molemmat heistä pitivät konfliktin ratkaisuna sekoitettua valtiomuotoa, eli yhdistelmää demokratiasta, monarkiasta ja aristokratiasta tai sekoitusta oligarkiasta ja demokratiasta.
Silti Aristoteles ja Machiavelli ymmärsivät eri tavoin sen, miten ristiriita käytännössä ratkaistaisiin. Aristoteles piti konfliktin ratkaisuna vahvaa keskiluokkaa, joka olisi hallitsevassa asemassa. Machiavelli sen sijaan sivuutti keskiluokan ja piti ihanteellisena tilannetta, jossa kansa valvoo eliittiä.
Aristoteleen ja Machiavellin näkemykset nostavatkin esiin kysymyksen: Onko poliittinen konflikti väistämättä aina uhka vai piileekö siinä mahdollisuuden siemen?
Konflikti jatkuvana valtakamppailuna
Aristoteleen mukaan erilaiset taloudelliset ja poliittiset ongelmat voivat aiheuttaa valtiomuodon muutoksen tai jopa tuhon. Hän kuvasi kirjoituksissaan, kuinka sisäisestä epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuva sairaus voi saada kaupunkivaltion oireilemaan ja lopulta syövän tavoin rappeuttaa sen sisältäpäin ilman ulkoista vaikutusta. Aristoteleen keskeinen politiikan teoriaa käsittelevä teos Politiikka tulisikin nähdä ensisijaisesti pyrkimyksenä paikantaa sairauden aiheuttaja sekä yrityksenä löytää lääke kyseiseen tautiin.
Aristoteles oli ajattelussaan erityisen kiinnostunut konflikteista, jotka ilmenivät kahden sosiaaliluokan, rikkaiden ja köyhien välillä. Hän pohti distributiivisen oikeudenmukaisuuden – jolla tarkoitetaan lähinnä virkojen ja varallisuuden jakamista – merkitystä konfliktien taustalla, tasavertaisuuden ja hallitsemisen suhdetta sekä kysymystä vakaimmasta hallitusmuodosta.
Ratkaisuna sisäisiin konflikteihin Aristoteles ehdotti valtiomuotoa, jossa keskiluokka olisi suurempi kuin kaksi muuta luokkaa eli rikkaat ja köyhät. Tällöin keskiluokka tasapainottaisi muiden luokkien välisiä kiistoja ja estäisi vain yhden luokan valtaannousun.
Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa.
Vaikka Aristoteles myönsikin, että suuri keskiluokka on ilmiönä harvinainen, oli hänen ajatuksensa vallan jakautumisesta merkittävä. Aristoteleelle sisäiset konfliktit aiheutuivat pääosin kahden ryhmän, rikkaiden ja köyhien, välisestä valtakamppailusta ja ratkaisu ongelmaan löytyisi ensisijaisesti valtiomuodosta.
Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa. Aristoteles kirjoittikin, että muutoksissa sekavaltiomuodosta yksinkertaiseksi valtiomuodoksi joudutaan väistämättä epätasapainoiseen tilanteeseen.
Jos köyhät saavat yliotteen, valtiosta tulee demokratia, ja mikäli rikkailla on valta, siitä tulee oligarkia. Aristoteles totesi, ettei yhteinen ja tasapuolinen valtiomuoto olisi mahdollinen tämänkaltaisessa tilanteessa. Suuri keskiluokka tai sekoitettu valtiomuoto toimisi eräänlaisena takeena sille, ettei kahden sosiaaliluokan konfliktista aiheuttaisi valtiomuodon jatkuvaa murrosta.
Instituutioiden rooli konfliktien ennaltaehkäisemisessä
Lähes 1900 vuotta Aristotelesta myöhemmin Machiavelli kirjoitti teoksessaan Valtiollisia mietelmiä Aristoteleen tavoin, kuinka rikkaiden ja köyhien välinen ristiriita aiheuttaa jatkuvan sisäisen konfliktin. Aristoteleesta poiketen Machiavelli näki sisäisen konfliktin myös mahdollisuutena muodostaa tasapuolisempi valtiomuoto.
Machiavelli ei ollut yksinomaan kiinnostunut sisäisistä konflikteista, vaan hän tutki myös ulkoisten ja sisäisten konfliktin välistä vastakkainasettelua. Spartan ja Rooman esimerkkejä käyttäen Machiavelli pohti teoksessaan, kumpi olisi parempi, sisäinen harmonia vai eripuraisuus.
Kynnyskysymykseksi Machiavellille muodostui valtion ulkopolitiikka. Mikäli valtion halutaan Rooman tavoin tulevan mahtavaksi imperiumiksi, tulisi sisäiset kiistat hyväksyä. Toisaalta jos valtion halutaan Spartan tavoin elävän pienenä ja pitkäikäisenä valtiona ilman valloituksia, tulisi sen kaikin keinoin pyrkiä estämään Rooman imperiumille ominaiset ristiriidat rikkaiden ja köyhien välillä.
Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.
Machiavelli kannatti rauhallisen Spartan sijaan Rooman kaltaista imperiumia, jossa sisäisille kahinoille annettiin tilaa.
Machiavelli oli kuitenkin tarkka siitä, minkälaiset konfliktit ovat hyväksyttäviä valtioissa. Hän vastusti väkivaltaisia konflikteja ja katsoi, että ristiriidat tulisi selvittää valtion taholla. Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.
Machiavellin mukaan tällaiset konfliktit ovat vääränlaisia, ja yhteiskunnan tehtävä on pyrkiä instituutioiden avulla ennaltaehkäisemään niitä.
Faktioiden väliset konfliktit valtion sairautena
Aristoteleen tavoin myös Machiavelli oli huolissaan puolueryhmittymien eli faktioiden välisistä konflikteista. Machiavellin tulkinta faktioista on samankaltainen kuin Aristoteleen kuvaus kahden sosiaaliluokan välisestä jatkuvasta kamppailusta ja kyvyttömyydestä löytää yhteistä valtiomuotoa.
Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.
Tämänkaltaiset ryhmittymät muodostuvat usein vahvojen kansankiihottajien eli demagogisten johtajien ympärille. Sekä Aristoteles että Machiavelli pitivät ryhmäetujen ajamisesta syntyviä konflikteja negatiivisina konflikteina, joita tulisi valtioissa välttää sairauden tavoin.
Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.
Myös ateenalainen historioitsija Thukydides kuvaa 400-luvulla eaa. teoksessaan Peloponnesolaissota tilannetta, joka muistuttaa myöhemmin Aristoteleen ja Machiavellin pahekusmaa konfliktia:
”[…]väittäessään pitävänsä silmällä yhteistä hyvää ovat ajatelleet vain omaa etuansa, ovat taistelleet keskenään päästäkseen voitolle, ovat uskaltautuneet mitä kauheimpiin tekoihin ja vielä kauheamman koston harjoittamiseen. He eivät ole välittäneet oikeudesta eivätkä yhteishyvästä, vaan ovat menneet niin pitkälle kuin on mieli tehnyt.”
Thukydideen kuvaamassa tilanteessa vahvat puoluejohtajat johtavat ryhmittymiä, jotka oman edun nimissä tekevät kauheuksia toisen puolueen edustajille. Ryhmäkiistat kuvataan tässä aristokraattien ja demokraattien, eliitin ja kansan välisinä. Kysymykseksi nousee, kuinka poliittinen järjestelmä tulisi muodostaa, jotta vältyttäisiin Aristoteleen kuvaamalta jatkuvalta valtataistelukamppailulta.
Keskeinen ero Aristoteleen ja Machiavellin näkemyksissä liittyy juuri valtakamppailuihin ja vallan jakautumiseen: Aristoteles painotti sekä rikkaiden että köyhien taipumusta tavoitella valtaa. Machiavellille oli ilmeistä, että eliitti on suurempi uhka.
Konflikti mahdollisuutena tasapainoisempaan valtiomuotoon
Machiavelli oli erityisen huolissaan valtiosta, jossa valta olisi täysin eliitin käsissä ilman minkäänlaista vastavoimaa tai tarkistusmekanismeja. Eliitillä on Machiavellin mukaan muita luokkia suurempi alttius pyrkiä yksinomaiseen valtaan ja asettaa kansa alistettuun asemaan.
Machiavelli ehdottikin, että kansan tulisi valvoa eliitin valtaa, ettei näin tapahtuisi. Sekavaltiojärjestelmässä, jossa on piirteitä aristokratiasta, demokratiasta ja kuninkaanvallasta, ei eliitti voisi nousta jakamattomaan valtaan.
Roomaa esimerkkinä käyttäen Machiavelli osoitti, kuinka sisäiset kiistat voivat tuottaa uusia toimivia instituutioita ja siten muuttaa valtiomuotoa sekavaltiojärjestelmän suuntaan. Hänelle instituutiot olivat olennaisessa osassa, kun pyrittiin rajoittamaan eliitin valtaa.
Ihannetapauksissa konfliktit siis luovat vallankäyttöä rajoittavia instituutioita. Machiavelli käytti tästä esimerkkinä kertomusta Tarquinius-suvusta. Suvun kuninkaiden kuoltua kansan ei ollut enää mahdollista pyytää heiltä apua eliitin väärinkäyttäessä asemaansa. Koska kuninkaiden mahdollinen apu ei ollut enää uhka, eliitti alkoi toimia mielivaltaisesti. Machiavelli korosti, että Rooman tulisi perustaa uusi instituutio, joka takaisi kansalle suojan eliitin mielivallalta.
Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.
Eliitin ja kansan välinen jatkuva eripura johti lopulta uuden instituution, kansantribuunien, perustamiseen. Tribuunit olivat vaaleilla valittuja virkamiehiä, joiden tehtävänä oli tarkistaa ja valvoa eliitin valtaa ja toimintaa.
Machiavelli näkee siten konfliktin myös mahdollisuutena. Sen kautta voi syntyä valtaa sääteleviä instituutioita. Kahden sosiaaliluokan välinen kamppailu ei aiheuttanutkaan Aristoteleen kuvaamaa jatkuvaa valtataistelua ja valtiomuodon heilahtelua oligarkian ja demokratian välillä. Päinvastoin sekä kansa että eliitti hyväksyttiin osaksi valtiomuotoa. Valtion sisäinen konflikti voikin siis olla positiivinen ja johtaa tasapainoiseen valtiomuotoon, jossa kansa jatkuvasti vahtii eliittiä.
Vaikka valtion tulisi pyrkiä välttämään faktioiden välisiä konflikteja, voivat jotkut poliittiset ristiriidat luoda uusia tarpeellisia instituutioita terveeseen valtiomuotoon. Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.
VTM Aada Pettersson on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.
Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie-articles in english
Eurostorie artiklar på svenska
Artikkelikuva: Couleur / Pixabay
