Koulujen tilasuunnittelun politiikka kaipaa tuekseen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta

Suomessa on viimeisen vuosikymmenen aikana uudistettu koulutiloja innovatiivisten oppimisympäristöjen hengessä. Uudistusten perustana ovat kuitenkin useammin olleet trendit kuin tutkittu tieto. 

Tiukentuva kuntatalous, väestörakenteen muutokset sekä koulujen sisäilmaongelmat ovat luoneet paineita yhtäältä koulujen lakkauttamiseen, toisaalta remontoimiseen ja rakentamiseen. Valtaosa Suomen uusista peruskoulurakennuksista on vuodesta 2016 saakka rakennettu innovatiivisiksi oppimisympäristöiksi, joiden keskeisin piirre on perinteisten luokkahuoneiden korvaaminen avoimemmilla ja joustavammilla tiloilla.

Suunnanmuutos perustuu näkemykseen, jonka mukaan muuttuva yhteiskunta edellyttää uudenlaisia oppimisympäristöjä. Ei olekaan tavatonta lukea koulutuspoliittisista visioista, joiden mukaan suomalainen peruskoulu opettajajohtoisine opetusmenetelmineen ja suorine pulpettiriveineen on jämähtänyt teolliselle aikakaudelle. Tilojen ja pedagogiikan ei katsota palvelevan työmarkkinoilla kipeästi tarvittavaa kykyä innovatiiviseen ajatteluun ja sisäiseen yrittäjyyteen.

Samaan aikaan mediassa on käyty vilkasta keskustelua “avokonttorikoulujen” ongelmista. Yksi keskeisimmistä kritiikeistä on ollut, että uudet tilat eivät vastaa sen paremmin opettajien kuin oppilaidenkaan tarpeita. Avoimet, seinättömät opetustilat koetaan levottomiksi ja meluisiksi. Tilojen toimimattomuus näkyy myös koulupäivän rakenteessa: Siirtymiä tilasta toiseen kertyy runsaasti ja käytävättömissä kouluissa liikkuminen tapahtuu ajoittain jopa käytössä olevien opetustilojen läpi. Myöskään ruokaloiden, aulojen tai muiden keskeisten yhteistilojen tilasuunnittelussa ei aina huomioida kouluarjen realiteetteja. 

Koulutiloja vimmaisesti uudistavien visioiden ja kouluarkea muovaavien tilaratkaisujen välille syntyy tällä tavoin jännite, joka paljastaa syviä ongelmia koulusuunnittelun tietoperustassa. Koulujen tilasuunnittelua ohjaavat tällä hetkellä arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit sekä taloudelliset reunaehdot, mutta suunnittelulta puuttuu riittävä yhteiskuntatieteellinen tutkimusperusta. Ilman kriittistä, tutkimukseen perustuvaa tarkastelua jää huomiotta, miten koulutilat vaikuttavat koulutukselliseen tasa-arvoon ja arjen toimivuuteen.

Joustavuutta ja oppimisen vyöhykkeitä

Koulujen rakentamisesta säädetään rakennuslailla sekä rakennusasetuksilla. Lisäksi niin sanotuilla rakennuskorteilla (RT-kortit), joita julkaisee Rakennustietosäätiö, annetaan ohjeita koulurakennuksen hyvästä tila- ja sisustussuunnittelusta. Näiden puitteissa kunnille jää kuitenkin paljon harkinta- ja päätäntävaltaa.

Mikään taho ei siis velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia. Erityisesti Australiaa ja Uutta-Seelantia on pidetty esimerkkeinä rohkeasta innovatiivisten oppimisympäristöjen soveltamisesta kouluissa. Ideat leviävät myös kouluvierailuilla ja koulurakentamisen koulutuksissa.

Mihin arkkitehtonisiin tai pedagogisiin ideoihin uudet ja innovatiiviset oppimisympäristöt sitten perustuvat – mikä tekee niistä lopulta uudenlaisia? Monesti koulusuunnittelun visioissa viitataan niin sanottuihin 21. vuosisadan taitoihin (21st century skills), joiden katsotaan vaativan uudenlaista pedagogiikkaa ja uudenlaisia oppimisen tiloja. Suomessa monitila-ajattelun mukaista tilasuunnittelua on myös usein perusteltu Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteilla ja erityisesti siinä mainituilla laaja-alaisen oppimisen alueilla, vaikkei dokumentissa yksiselitteisesti ohjatakaan uudenlaiseen tilasuunnitteluun.

Mikään taho ei velvoita kuntia erityisesti avoimien, perinteisistä poikkeavien tilojen rakentamiseen. Kuitenkin koulurakentamisessa seurataan laajasti sekä toimistotyön tilasuunnittelun trendejä että kansainvälisiä koulusuunnittelun virtauksia.

Niin sanotun monitila-ajattelun mukaisesti koulujen opetustilat tulee suunnitella erilaisia oppimis- ja vuorovaikutustapoja silmällä pitäen. Koulu voidaan esimerkiksi jakaa erilaisiin vyöhykkeisiin, jotka palvelevat ryhmätyötä, yksin hiljaa lukemista tai esitelmien pitämistä. Usein innovatiiviset oppimisympäristöt on myös suunniteltu tukemaan pari- ja tiimiopettajuutta sekä oppilaiden pedagogisesti tarkoituksenmukaista ryhmittelyä.

Muuntojoustavuuden periaate puolestaan tarkoittaa sitä, että oppimisympäristöjä on voitava helposti muunnella eri tarpeisiin, esimerkiksi tilanjakajilla sekä liikuteltavilla tuoleilla ja pöydillä. Lisäksi innovatiivisten oppimisympäristöjen keskeisenä tunnuksena pidetään digitaalisen teknologian (esim. robotiikka, laajennettu todellisuus eli XR) helppoja ja tarkoituksenmukaisia käyttömahdollisuuksia.

Niin Suomessa kuin maailmallakin on hyödynnetty erilaisia oppimistieteiden ja arkkitehtuurin guruja sekä esimerkiksi huonekaluyrityksiä ja niiden vyöhykemalleja, joissa pedagogiset periaatteet yhdistyvät huonekalujen ja digitaalisten teknologioiden kokonaisratkaisuiksi.

Koulujen tilasuunnittelu politiikan välineenä

Koulujen tilasuunnittelu ei tapahdu arvotyhjiössä, vaan sitä ohjaavat aikamme koulutus- ja yhteiskuntapoliittiset ihanteet. Koulun tilat ovat tutkitusti kietoutuneita esimerkiksi ylikansallisissa koulutuspoliittisissa diskursseissa rakentuviin visioihin, kielipolitiikkaan sekä paikallisissa yhteisöissä rakentuvaan, edellisiä näkökulmia yhdistelevään koulu- ja kuntapolitiikkaan.

Julkista keskustelua kouluarkkitehtuurista leimaa kuitenkin historiaton puhe innovaatioista ja kokeiluun perustuvasta kehittämisestä. Innovaatiopuhe ja kokeilukulttuuri koulusuunnittelun ohjenuorina hämärtävät sen suhdetta sekä koulutilojen suunnittelun historiaan että vallitseviin poliittisiin ja taloudellisiin ideologioihin, kuten uusliberalismiin ja sen korostamiin yksilökeskeisyyteen, valinnanvapauteen, itsensä johtamiseen ja yrittäjämäiseen ajattelutapaan.

Tutkimustietoa uusista oppimisympäristöistä on yleisesti ottaen saatavilla rajallisesti. Erityisesti arkkitehtuurin ja kasvatustieteen näkökulmat yhdistävää tutkimusta on peräänkuulutettu esimerkiksi keväällä 2025 julkaistussa Terveet tilat -selvityksessä. Suomessa, kuten monissa muissa maissa – esimerkiksi Uudessa Seelannissa – innovatiivisten oppimisympäristöjen periaatteen mukaisia uudistuksia on tehty koko koulutusjärjestelmän mittakaavassa lähes täysin vailla tukeutumista kasvatustieteelliseen tutkimukseen tai toteutuksen arviointiin.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää.

Havaintojemme mukaan poissaolollaan loistavat erityisesti kriittisesti ja yhteiskunnallisesti orientoituneet kysymyksenasettelut. Ilman näitä näkökulmia on vaikeaa rakentaa ymmärrystä siitä, kuka käyttää valtaa koulujen suunnitteluprosesseissa ja millaiseksi arki uusissa tiloissa lopulta muodostuu.

Koulusuunnittelua määrittää myös läpinäkymättömyys: tutkittua tietoa eri toimijoiden rooleista suunnitteluprosesseissa on vaikea löytää, mikä on todettu myös edellä mainitussa selvityksessä. Läpinäkymättömyyttä ilmentävät myös tiloihin liitetyt käsitteet ja puhetavat. Sellaiset väljiksi ja epämääräisiksi jäävät käsitteet, kuin “joustavuus” ja “avoimuus” saavat koulujen tilasuunnittelua koskevissa keskusteluissa monenlaisia merkityksiä, ja mahdollistavat niiden hyväksymisen agendoiltaan ja intresseiltään poikkeavissa ryhmissä. Tällaiset käsitteelliset lupaukset eivät kuitenkaan välttämättä siirry paperilta koulun käytäntöihin.

Historiallista heijastuspintaa tarjoaisivat esimerkiksi 1960- ja 70-lukujen keskustelut kouluarkkitehtuurista peruskoulujärjestelmään siirryttäessä. Uudessa opetussuunnitelmassa oppilaiden yksilöllisiä tarpeita huomioitiin mm. tasoryhmien, tukiopetuksen ja valinnaisaineiden muodossa, minkä katsottiin edellyttävän opetustiloilta muuntojoustavuutta ja avoimuutta.

Uusien koulurakennusten akustisia ongelmia käsiteltiin esimerkiksi Arkkitehti-lehden numerossa 7/1971, jossa haastateltu rehtori totesi koulunsa olevan suoritettujen melumittausten perusteella niin opettajille kuin oppilaillekin epäterveellinen työympäristö. Sittemmin näitäkin ratkaisuja on päädytty korjaamaan kouluarjen tosiasialliset tarpeet paremmin huomioiviksi.

Tilasuunnittelun kauaskantoiset seuraukset

Koulujen tilasuunnittelu rakentuu haastavan asetelman varaan: keskenään neuvottelevat erilaiset arkkitehtoniset, pedagogiset ja ekonomiset intressit sekä asiantuntijuuden muodot.

Suomesta löytyy esimerkkejä uusista tilaratkaisuista, jotka toimivat silloin kun erityisesti opettajien näkemyksiä on kuultu. Samalla on kuitenkin huolestuttavaa, että monissa kouluissa mittavia tilamuutoksia on tehty vailla perusteita kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ja opettajien tarpeissa. Jos koulurakennuksen elinkaareksi oletetaan vaikkapa 50 vuotta, voidaan todeta, että tämän päivän tilasuunnittelun seuraukset ovat kauaskantoisia.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja.

Uuden tilasuunnittelun politiikan seuraukset ovat jo nähtävillä. Arkkitehtoniset ja pedagogiset trendit, törmätessään kuntatalouden niukkuuteen ja kouluarjen realiteetteihin, tuottavat ennakoimattomia seurauksia, kuten ahtaita ja meluisia luokkahuoneympäristöjä. Osassa uusista koulurakennuksista on päädytty kalliisiin remontteihin avotilojen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tammikuussa 2025 Helsingin kaupunki ilmoitti päivittäneensä ohjeensa päiväkotien ja koulujen tilasuunnitteluun ja luopuneensa avoimien oppimisympäristöjen rakentamisesta.

Pedagogisesti toimivat koulutilat vaativat demokraattista vuorovaikutusta tilojen käyttäjien kanssa, mutta pelkkä toiveiden kuuleminen ei yksin riitä ohjaamaan suunnittelua kohti pedagogisesti toimivia tiloja. Eri käyttäjäryhmien osallistamisen lisäksi suunnittelussa olisi tärkeää hyödyntää tutkimusta, joka tarkastelee koulun yhteiskunnallisia tehtäviä ja sen roolia demokraattisessa yhteiskunnassa.

Koulutila ei ole ainoastaan sosiaalisen elämän staattinen näyttämö, vaan sen aktiivinen muokkaaja. Yhdenvertaisen kouluarjen näkökulmasta onkin välttämätöntä ymmärtää syvällisesti, millaisia sosiaalisia suhteita ja erontekoja koulun tilasuunnittelu tulee tuottaneeksi esimerkiksi suhteessa yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai toimintakykyyn. Ilman yhteiskuntatieteellistä tutkimusta jää piiloon se, miten koulutilat voivat sekä vahvistaa että heikentää koulutuksellista tasa-arvoa.

FT Tuuli From on tutkijatohtori Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

KT Antti Saari on apulaisprofessori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.

 KT Anna Kristiina Kokko on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Helsingin Kalasataman peruskoulu. Finna / Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja: Anne Pietarinen, CC 4.0