Likainen somesota on kritiikki yleisen julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta, jonka oleellinen osa kietoutuu perussuomalaisten ympärille.
Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.
Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.
Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.
Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:
”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”
Puheet ovat tekoja
Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.
Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.
Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.
Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.
Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.
Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.
Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.
Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos
Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.
Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.
Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.
Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.
Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.
Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.
Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.
Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.
Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.
Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.
Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä
Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.
Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.
Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.
Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.
Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.
Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.
Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.
Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.
Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva
Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.
Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.
Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.
Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin. Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.
Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.
Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.
Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.
Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.
Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.
Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.
Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.
YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.
Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash
