Kumpi uhkaa ihmiskunnan tulevaisuutta vakavammin, ydinsuursodan vaara vai ilmaston lämpeneminen? Millainen tarkastelukulma on valittava globaaliongelmien hallinnan tehtävien ja mahdollisuuksien oikeanlaiseksi hahmottamiseksi? Onko YK:n perusteellinen uudistaminen mahdollista näiden tehtävien entistä menestyksellisemmäksi hoitamiseksi?
Ilmaston muutoksesta on tullut toinen kahdesta pelottavuutensa nojalla omaan superluokkaansa erottuvasta globaaliuhasta. Toinen niistä on jo 1950-luvulla ihmiskunnan tietoisuuteen vahvasti iskostunut, viime vuosina jälleen uusia kärjistymisen merkkejä osoittanut, ydinsuursodan uhka. Eero Palmujoen tutkimustyön keskiössä on tällä vuosikymmenellä ollut kysymys ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuksista ja rajoista.
Tuomiopäivän kellon tikitys ja lämpötilan katastrofitrendi
Atomitieteilijöiden ydinsuursodan uhkaa mittaava ja jatkuvasti tikittävä tuomiopäivän kello näytti vuonna 1995 – kylmän sodan päättymisen toiveikkaissa jälkitunnelmissa – lukemaa 14 minuuttia vaille kohtalokasta puolen yön lyöntiä. Kymmenen vuotta myöhemmin jäljellä oli enää 3 minuuttia.
Tänä vuonna aikaa katastrofiin on tuon kellon mukaan enää kaksi minuuttia, mikä on sama kuin Korean sodan viimeisen vuoden 1953 lukema. Vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin aikaista lukemaa ei ole saatavilla, mutta silloin näissä asioissa Albert Einsteinin kanssa läheistä yhteistyötä tehnyt Bertrand Russell julisti: ”Huomenna olemme kaikki kuolleet”. Näin ei kylläkään käynyt kriisin osapuolten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen politiikassa viime hetkillä tapahtuneiden suunnantarkistusten vuoksi.
Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole.
Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole. Ja vaikka se tuntuvasti edistäisikin, sen osoittamien vuosilukemien keskinäinen vertailu on joka tapauksessa varsin informatiivista.
Ilmastonmuutoksen todellisuudesta, etenemisvauhdista, syistä ja kohtalokkuudesta esiintyy tutkijoiden, politiikantekijöiden ja yleensäkin ihmisten keskuudessa erilaisia käsityksiä. Selvänä yleistrendinä kuitenkin on tämän ilmiön todellisuuden ja sen kohtalokkuuden kiistäjien ynnä ihmisen oman syypäisyyden epäilijöiden joukon supistuminen.
Kiistäjät ja epäilijät joutuvat yhä ahtaammalle enemmistönäkemysten taholta tulevan paineen puristuksessa. Ja tämä enemmistö on vaihtelevin korostuksin sillä kannalla, että kyseessä on mitä todellisin, trendimäisesti kasvava katastrofin uhka, jonka jatkuvan pahenemisen pysäyttäminen on ihmiskunnan nykyisistä haasteista kaikkein vakavin.
Pakostikin näyttää siltä, että tällainen prosessi voi vuosikymmenten ja -satojen vuosien kuluessa tehdä ihmiselämän ensin sietämättömän vaikeaksi ja lopulta täysin mahdottomaksi tällä planeetalla. Lopulta jäljelle saattaisi jäädä vain joitain erityisen sitkeähenkisiä matolajeja ja bakteereja merien pohjalle. Tämä näyttäisi puoltavan ilmaston lämpenemisen arvioimista ydinasesuursotaakin vakavammaksi uhaksi ihmiskunnalle ja sen luomalle sivilisaatioille.
Palmujoen tutkimuksissa ilmastonmuutoksen kansainvälisen hallinnan problematiikka kytkeytyy usein globaalipolitiikan muihinkin kysymyksiin, kuten kansainvälisen talouden ongelmiin, metsien suojeluun ja uusiutuvan energian käytön näkymiin. Palmujoen tutkimuksissa ilmastopolitiikan analyyseihin yhdistyy usein myös globaali (kansainvälis)alueellinen ja valtiollisen ulkopolitiikan näkökulma, mikä onkin varsin ymmärrettävää ottaen huomioon hänen tutkimusuransa varhaiset vaiheet maa- ja aluespesialistina.
Ilmaston lämpenemisen ja ydinsodan vaaran vertaamista toki suuresti hankaloittaa näiden kahden superuhan moninainen yhteismitattomuus. Joka tapauksessa huolenaiheita ja uhkakokemuksia selvittävien mielipidetutkimusten valossa näistä uhista etummaisempana ihmisten mielissä on nykyisin ilmaston lämpeneminen.
Omaa kieltään sitä koskevan yleisen huolen kasvusta puhuu muun muassa kaikkialla viime vuosina ponnahdusmaisesti kasvanut kiinnostus siihen sinänsä vanhaan kysymykseen, löytyisikö avaruudesta toinen ihmiselämälle sovelias planeetta.
Kohti ”kokonaisvaltaisempaa” ymmärrystä ja hallintaa
Globaalihallinta on globaalitoimijoiden yhteistä ja rinnakkaista – käytännössä enemmän tai vähemmän sopuista tai ristiriitojen sävyttämää – pyrkimystä globaaliuhkien rajoittamiseksi tai ratkaisemiseksi. Tämän toiminnan suurimpana haasteena voidaan pitää tehtäväkentän yhä kompleksisempaa luonnetta.
Globaaliongelmia on yhä vaikeampi käsitellä ja ratkoa yksittäin, sillä niitä kytkee toisiinsa alati tihenevä keskinäisten riippuvuuksien verkosto. Siinä ilmastonmuutos muodostaa yhden moniyhdisteisimmistä kohdista.
Tämä verkosto on mutkistunut siihen pisteeseen, että siitä ei enää saa kunnon otetta pelkän keskinäisriippuvuuden ajatuksenkaan avulla. Kyseessä on ”rikasyhdisteinen systeemi”, jollaisessa – Robert Jervisin mainiosti pelkistävän ilmauksen mukaan – ”ei koskaan voi muuttaa yhtä asiaa”.
Tällaisen globaaliuhkien järjestelmän puitteissa on ylen vaikea arvioida muun muassa sitä, mitä mahdollisuuksia tai todellisia vaikutuksia tällä tai tuolla hallintahankkeella on tai voisi olla. Yleishaasteena on entistä kokonaisvaltaisemman kuvan muodostaminen globaalihallinnan tehtäväkentästä. Ja kokonaisuushan tarkoittaa sellaista, mikä on määräävässä asemassa osiinsa nähden, kuten esimerkiksi filosofi Oiva Ketonen kirjassaan Se pyörii sittenkin aikanaan kiteytti.
Uusi YK
Ainoa nykymaailman kansainvälinen organisaatio, joka jäsenistönsä ja tehtäväkenttänsä laajuuden ja toimintakoneistonsa moninaisuuden nojalla voisi ottaa globaaliongelmien ja niihin sisältyvien uhkien hallinnasta kokonaisvastuun on YK.
Sen todelliset edellytykset tämän vastuun kantamiseen ovat kuitenkin hyvin tunnetuista reaalipoliittisista syistä jääneet varsin vajavaisiksi. Esimerkiksi pääsihteeri Kofi Annanin harvinaisen pontevat yritykset YK:n uudistamiseksi johtivat Yhdysvaltain tiukkaan vastarintaan, esteeseen, jonka ylittämiseen Annanilla ei riittänyt keinoja.
Luin äskettäin sattumoisin tähtitieteilijä Esko Valtaojan tyyliniekkamaisesti kirjoitetun kirjan Maailmanloppu peruttu, jossa hän selittää maailman tilan ja kehitystendenssin hyvinkin suotuisaksi lukien tämän pääasiassa valistushengen ja luonnontieteiden ansioksi. Pääteemojensa ohessa Valtaoja ohimennen hilpeilee silläkin, että yhteistyökyvyttömyyden leimaamaa suomalaista politiikkaa sentään onneksi nykyisin johtaa insinööri eikä valtiotieteilijäpoliitikko.
Luonnontieteillä ja teknologialla epäilemättä onkin tieteistä suurimmat mahdollisuudet edesauttaa globaaliongelmien hallitsemista ja ratkaisemista kumuloituvasti karttuvan tietonsa ja ajoittaisten läpimurtokeksintöjensä kautta.
Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka.
Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka, joiden luonteen, mahdollisuuksien ja rajojen selvittäminen on politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden tehtävä. Useat maailmanongelmien kehitystrendejä koskevat todistelut pysyvät Valtaojan kirjassa joten kuten pystyssä vain keskeisten poliittisten näkökohtien huomaamatta jäämisen tai mainitsematta jättämisen vuoksi.
Lopuksi palaan vielä lyhyesti kysymykseen YK:n tulevaisuudesta. Sen laajasuuntaisten uudistamispyrkimysten historiaa leimaavat lukuisat enemmän tai vähemmän täydelliset epäonnistumiset. Usko sen uudistamis- ja uudistumiskykyyn on tämän seurauksena päässyt pahoin horjumaan. Silti on syytä myös optimismiin – erityisesti juuri ilmaston lämpenemiskehityksen esiin nostaman katastrofin uhan takia.
Historia ei laajasti ottaen tue sitä käsitystä, että YK:n perusteellinen reformi kertaheitollakaan olisi mahdottomuus. Kaikki kolme tähänastista maailmanorganisaatiota – 1800-luvun kongressijärjestelmä, Kansainliitto ja YK – ovat syntyneet nopeasti suursodan katastrofista ja sellaisen toistumisen pelosta. Jotakuinkin kaikki vanhemmat suurisuuntaiset rauhansuunnitelmat ovat perustuneet suurten sotien toistumisen uhkaan ja toiveeseen tällaisten murhenäytelmien välttämisestä.
Epäilemättä myös YK:n uudistaminen tai ”uudella YK:lla” korvaaminen vaatii esteensä murtaakseen jonkin sokkimaisen mullistuksen tai uhan sellaisen lähestymisestä. Kohti tällaista käännettä saattaa olla viemässä ilmaston lämpenemisen jatkuminen riittämättömästi hallittuna. Pakottavan pakon edessä maailmanorganisaation perusteellisesta uudistamisesta tulisi ehdoton välttämättömyys.
Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.
Harto Hakovirta on valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Turun yliopistossa ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopistossa.
