Ulkoapäin voi näyttää siltä, että Britannia on yksi yhtenäinen maa, jota johtaa pääministeri Lontoosta. Todellisuudessa saarivaltion eri puolilla haaveillaan itsenäisyydestä.
Maanantaina 14.9.2026 Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin johtajat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jossa muun muassa todettiin, että Westminsterin, eli Yhdistyneen kuningaskunnan keskushallinnon aika on ohi. Johtajat vaativat perustuslaillisia muutoksia, jotta maat saisivat enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Heidän mukaansa keskushallinnon ei pitäisi rajoittaa maiden oikeutta järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.
Yhdistynyt kuningaskunta (eli Britannia) on suvereeni valtio, johon kuuluu neljä maata: Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Englanti on näistä maista selvästi suurin niin väkiluvultaan kuin bruttokansantuotteeltaan: Englannin osuus koko Britannian bruttokansantuotteesta on yli 85 prosenttia, ja noin 85 prosenttia Britannian väestöstä asuu Englannissa.
Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat paikalliset hallitukset ja parlamentit, joilla on lainsäädäntövaltaa. Englannissa ei ole vastaavaa omaa paikallishallintoa, mutta siellä toimii koko valtiota johtava keskushallinto.
Itsenäisyys nousee Britannian maissa aina aika ajoin esiin. Vaikka itsenäisyyttä kannattaakin suuri joukko, on sen vastustajia tai vähintään epäröiviä myös merkittävät määrät. Maiden sisällä ei siis vallitse yksimielisyyttä siitä, onko itsenäisyys tavoiteltava asia.
Irtaantuminen Britanniasta jälleen esillä
Keväästä 2026 alkaen Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Walesissa ovat olleet yhtä aikaa vallassa kansallismieliset puolueet: Skotlannin kansallispuolue Skotlannissa, Sinn Féin Pohjois-Irlannissa ja Plaid Cymru Walesissa. Maiden pääministerit tavoittelevat kansanäänestystä itsenäisyydestä.
Vaikka maiden pääministerit nyt allekirjoittivatkin yhteisen sopimuksen, jossa pitkän aikavälin tavoitteeksi asetettiin irtaantuminen Britanniasta, on näiden maiden välillä suuria eroja siinä, missä tahdissa mahdollinen itsenäistyminen voisi tapahtua.
Walesin itsenäistyminen vaikuttaa vielä kaukaiselta, sillä se on poliittisesti lähellä Englantia. Pohjois-Irlannissa paikallinen hallinto perustuu Good Friday -sopimukseen, joka allekirjoitettiin vuonna 1998. Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti pysyy osana Britanniaa niin kauan, kunnes enemmistö irlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannattaa yhteen liittymistä.
Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.
Skotlannissa on jo kerran järjestetty äänestys itsenäisyydestä. Vuoden 2014 äänestyksessä valtaosa skotlantilaisista kuitenkin vastusti itsenäistymistä. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, että äänestyksen tulos olisi lopullinen eikä asiaa käsiteltäisi enää sen jälkeen, on tulos mikä tahansa.
Vuonna 2016, vain kaksi vuotta Skotlannin itsenäisyysäänestyksen jälkeen, Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli eroamisesta Euroopan unionista. Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.
Tämä nosti Skotlannin itsenäistymisen jälleen keskusteluun. EU:sta eroaminen koettiin päätöksenä liian merkittäväksi, jotta se olisi voitu tehdä muualla kuin Skotlannissa. Ajateltiin, että pääministeri Cameronin puheet edellisen äänestyksen lopullisuudesta eivät enää päteneet.
Millaisena brittiläiset näkevät itsensä ja maansa?
Niin Britannian EU-erossa kuin sen eri maiden itsenäistymispyrkimyksissäkin kansallisidentiteetillä voi olla merkittävä rooli. Se, millaisena maa näkee itsensä ja kansainvälisen roolinsa, vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi kansainvälisistä suhteista.
Kansallisidentiteettiä voi tarkastella vähintään kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen näistä koskee yksilöä ja sitä, mihin maahan tai kansaan hän kokee ensisijaisesti kuuluvansa. Tätä kartoitetaan Britanniassa noin kymmenen vuoden välein väestönlaskennan yhteydessä tehtävillä kyselyillä, joissa brittiläisiltä kysytään mm. heidän etnisestä taustastaan, kansallisidentiteetistä ja kielestä.
Vuosina 2021–22 tehtyjen kyselyiden mukaan valtaosa, yli 60 prosenttia, Skotlannin väestöstä koki olevansa ensisijaisesti skotlantilaisia, kun vain noin viidennes koki olevansa myös tai ainoastaan brittiläisiä. Walesissakin yli puolet vastanneista ilmoitti olevansa ensisijaisesti walesilaisia. Pohjoisirlantilaisista noin kolmannes koki olevansa brittiläisiä, kolmannes irlantilaisia ja noin viidennes pohjoisirlantilaisia. Englantilaisten vastauksissa ero brittiläisen ja englantilaisen identiteetin välillä ei ole selvä.
Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään.
Kansallisidentiteettiä voidaan tarkastella myös koko maan näkökulmasta. Silloin keskeistä on se, millaisena kansa näkee itsensä ja oman maansa, ja millaisia tarinoita kansaan liitetään. Tätä kansallisidentiteettiä rakennetaan teksteissä ja puheissa ja esimerkiksi historian, kulttuurin ja maailmankatsomuksen kautta. Lisäksi siihen kuuluvat ajatukset siitä, millaisiin kansainvälisiin ryhmiin me kuulumme tai emme kuulu.
Kumpikaan näistä kansallisidentiteetin tyypeistä ei ole pysyvä. Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään. Amerikassa tai Afrikassa asuessaan suomalainen voi ensisijaisesti kokea olevansa eurooppalainen ja vasta sen jälkeen suomalainen. Keski-Euroopassa asuessaan hän saattaa identifioitua suomalaiseksi erottuakseen ympärillään olevasta ryhmästä.
Epävarmuus ja erimielisyydet kansainvälisestä roolista heikentävät yhtenäisyyttä
Kertomuksiin ja historiaan perustuvaan Britannian kansallisidentiteettiin kuuluvat vahvasti tarinat imperiumista ja sen menetyksestä. Vaikka brittiläiset saattavat kokea jopa häpeää kolonialismista, ovat tarinat maailmanlaajuisesti merkittävästä ja vaikutusvaltaisesta mahtimaasta edelleen osa maan kansallisidentiteettiä. Britannia on perinteisesti nähnyt itsensä erityisenä maana, jolla on suuri globaali vastuu.
Maan erityisyyttä on korostettu esimerkiksi poliittisissa puheissa. Niissä on nostettu esiin saarivaltion identiteettiä, joka katselee manner-Euroopan politiikkaa hieman etäältä. Toisaalta Britannia on halunnut olla eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä päättämässä siitä, mihin suuntaan Eurooppaa viedään.
Ajatusta Britannian erityisyydestä on nostattanut myös sen suhde Yhdysvaltoihin. Britannia on usein toiminut välikätenä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, luoden ja vahvistaen transatlanttisia suhteita. Ero EU:sta vuonna 2020 ja lopulta Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2024 ovat kuitenkin siirtäneet Britanniaa enemmän sivustakatsojan rooliin.
Jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.
Imperiumin hajottua Britanniassa on ollut epävarmuutta ja erimielisyyttä sen globaalista asemasta, mikä on osaltaan heikentänyt maan yhtenäisyyttä. Erityisesti suhde EU:hun on hiertänyt Britannian maiden välejä. Jo EU-jäsenyyden aikana Britanniassa oli sisäisiä erimielisyyksiä siitä, miten paljon Britannian pitäisi osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU-jäsenyyden koettiin yhtäältä uhkaavan maan suvereniteettia. Toisaalta jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.
Suhtautuminen Euroopan unioniin onkin yksi merkittävä erottava tekijä Britannian maiden välillä. Ero EU:sta ei lupauksista huolimatta parantanut Britannian tai brittiläisten taloudellista tilannetta. Erityisesti Skotlannissa, jossa EU-eron nähtiin muun muassa heikentävän merkittävästi maan taloutta, toive paluusta EU:n jäseneksi motivoi osaltaan itsenäistymishaaveita.
Pohjois-Irlannissa Brexit nosti jälleen pintaan keskustelut Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisestä rajasta. Neuvotteluissa päädyttiin lopulta siihen, että näiden maiden välille ei nouse kovaa rajaa, joka olisi estänyt vapaan liikkuvuuden. Sen sijaan EU:n ulkoraja rajamuodollisuuksineen nostettiin Irlannin ja Iso-Britannian saarten väliin.
Hajoaako Britannia?
Myös keskushallinnon vaikeudet ovat vauhdittaneet Britannian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Tavallisia kansalaisia koskettavat erityisesti taloushuolet. Tällä hetkellä elämisen kustannukset ovat korkealla muun muassa energian hinnan nousun vuoksi, ja kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Britanniassa on ollut yhteensä kuusi pääministeriä, mikä kertoo siitä, miten vaikeaa maan johtaminen on. Sisäisten poliittisten ristiriitojen lisäksi johtamista vaikeuttaa merkittäväksi journalistinen media, joka on pääministereitä kohtaan armoton. Britanniassa media ei pyri olemaan poliittisesti sitoutumaton, vaan lehdet kannattavat avoimesti joko poliittista oikeistoa tai vasemmistoa.
Nykyinen Britannian pääministeri, Labour-puolueen Andy Burnham on luvannut paikallishallinnoille enemmän valtaa. Nähtäväksi jää, riittääkö se tukahduttamaan itsenäistymishaaveet. Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä vaatisi luvan keskushallinnolta. Sitä ei anneta, ellei merkittävä enemmistö ole itsenäistymisen kannalla.
On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.
Maiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Skotlannissa ero Britanniasta on lähempänä kuin muualla. Siellä kannatus liikkuu noin 50 prosentissa. On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.
Yhtenäisyydellä on etunsa, ja itsenäisen maan järjestäytyminen olisi monimutkainen prosessi. Ovatko edes skotlantilaiset valmiita ottamaan tässä epävarmassa maailmantilanteessa riskin, jonka lopputuloksesta ja vaikutuksista esimerkiksi talouteen ei ole varmuutta?
FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla. Räikkösen vuonna 2024 valmistuneen väitöskirjan osajulkaisu käsittelee Britannian kansallisidentiteettiä suhteessa Euroopan unioniin.
Artikkelin kuvituskuva: Ian Taylor / Unsplash
