Yhteisöllisyyden tukemisesta on muodostunut lähes muoti-ilmiö asuinalueiden, erityisesti lähiöiden, kehittämisessä. Paikallisyhteisöt ja -identiteetit syntyvät kuitenkin tehokkaasti arjen rutiinien sivutuotteina, eikä niitä aina tarvitse erikseen kehittää. Tämä vaatii yhteisön ja yhteisöllisyyden uudelleenmäärittelyä ja -tarkastelua.
Lähiöiden yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä on puhuttu paljon. Etenkin väestöltään moninaisten lähiöiden yhteishengen parantaminen on muodostunut varsin merkittäväksi politiikan tavoitteeksi.
Usein jää kuitenkin tarkemmin määrittelemättä, mitä yhteisö tarkoittaa tai millaiset yhteisöllisyyden rakennuspalikat ovat. Pahimmassa tapauksessa yhteisöpuheesta tulee vallankäytön väline, jolla sivuutetaan asukkaiden omat kokemukset ja arjessa muodostuvat yhteisöllisyyden idut.
Poliittisesti motivoitunut yhteisöpuhe painottaa usein erojen häivyttämistä tai vähemmistöjen tapauksessa erojen korostamista. Molemmat ajatukset pohjautuvat staattiseen ajatukseen yhteisön rajoista ja olemuksesta. Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa.
Kaupunkisosiologi Talja Blokland kehottaa kuitenkin tarkastelemaan yhteisöjä urbaaneina käytäntöinä. Mitä ovat ne ohikiitävät ja merkityksiltään moninaiset kohtaamiset, joiden kautta yhteisöjä ja yhteisyyttä muodostetaan?
Tämä kirjoitus pohjautuu Ympäristöministeriön Lähiöohjelmasta rahoitetun Ekososiaalinen osallisuus -hankkeen ja Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoittaman, erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien arjen rinnakkaiseloa tutkivan EmergentCommunity-hankkeen yhteistyöhön.
Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa.
Valtakunnallisen lähiöohjelman laaja tavoite on vähentää asuinalueiden eriytymistä ja vahvistaa niiden sosiaalista kestävyyttä. Siitä rahoitetaan sekä tutkimusprojekteja että kaupunkikehittämisen hankkeita. Myös Tampereella sijaitsevien Peltolammin ja Multisillan alueilla toimi sekä tutkimushanke että Tampereen kaupungin lähiökehittämisohjelma.
Lähiöohjelma korostaa asukkaiden kohtaamispaikkojen ja kohtaamisia mahdollistavien toimintojen merkitystä väestöryhmien suhteiden kehittämisessä sekä turvallisuuden ja luottamuksen luomisessa. Kaupungin ohjelman painopisteenä on yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, minkä nähdään synnyttävän asukasylpeyttä ja merkityksellisyyttä. Yhteisöllisyys näyttäytyy ryhmä- tai paikkaperustaisena, ja sen jännitteet kytketään ainakin implisiittisesti ryhmien välisiin eroihin tai oletukseen niiden merkityksestä.
Valtakunnallisen lähiöohjelman piiriin kuuluvat asuinalueet ovat sosioekonomisesti moninaisia, ja niihin liittyy usein ulkoapäin liitetty stigma tai maine. Näin on myös Peltolammin ja Multisillan kohdalla.
Tässä asukashaastatteluihin perustuvassa tekstissä pohdin asukaslähtöisestä ja arjen käytäntöihin juurtuvasta näkökulmasta, mitä yhteisöllisyys on, miten se muodostuu ja miten ihmiset puheellaan ja teoillaan luovat yhteisöjä. Teksti kyseenalaistaa ajatuksen, jonka mukaan yhteisöä määrittää sosiaalinen, poliittinen tai kulttuurinen ryhmäperustainen identiteetti, tai jonka mukaan alue ja yhteisö ovat yhtenevät käsitteet.
Yhteisöjen rapautuminen vai kukoistavat paikallisyhteisöt?
Niin kutsutuilla hyväosaisilla alueilla päätöksentekijät ja viranhaltijat eivät juuri puhu yhteisöjen vahvistamisesta. Tarve vahvistaa yhteisöllisyyttä tulee usein esiin nimenomaan eriytyvillä tai sellaisiksi luokitelluilla kaupunkialueilla. Lähtöoletuksena tuntuu olevan, että alueilla joko ei ole yhteisöllisyyttä tai se on vääränlaista.
Kun asukkailta kysytään yhteisöllisyydestä, myös asukkaat harmittelevat sen rapautumista, kuten käy ilmi erään tutkimushaastateltavan sitaatista:
”Kyllä meillä taloyhtiössä, […] toivois, että olis vähän enemmänkin yhteisöllisyyttä. Kyllä me moikkaillaan tietysti toisiamme, mutta jokainen tuppaa olemaan enemmän ja vähemmän omassa kotona ja omissa harrastuksissa ja menoissa.”
Siinä missä haastatelluista osa aktiivisesti kaipasi yhteisöllisempää menoa, jollekulle muulle yhteisöllisyys oli enemmän nostalginen muisto, kuten käy ilmi seuraavasta:
”Semmonen yhteisöllisyys täs on tietysti nykypäivänä, vähenemään ja vähenemään päin koko ajan. […] Mutta toki aika on ehkä ajanu hiukan siitä ohi.”
Yhtä vahvana tulee esiin asukkaiden puhe alueellista leimaa vastaan: yhteisöllistä identiteettiä muodostetaan suhteessa muihin lähiöihin ja asuinalueisiin tai kaupunkiin. Leimaamiseen vastataan sekä oman alueen kylämäisyyttä korostamalla tai huonoa mainetta ja ennakkoluuloja vastaan puhumalla. Ongelma-aluepuhe korvataan ajatuksella lähiökylästä, kaupunkisosiologiaa tutkivan Lotta Junnilaisen termiä lainatakseni.
Haastatteluissa Peltolammin ja Multisillan asukkaat puhuivat paikallisten palvelujen ja paikallistoimijoiden merkityksestä kohtaamisille. Heille lähikauppa, koulu, päiväkoti ja kirjasto olivat tärkeitä paitsi perusfunktionsa takia, myös koska asioinnin myötä syntyi kiinnikkeitä alueelle. Samoin vapaa-ajan toimintaa ja harrastusryhmiä järjestänyt Me-talo, Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminta, seurakunta ja asukasyhdistys olivat yhteisöllisyyden paikkoja. Niissä voi kohdata muita alueella asuvia omaa välitöntä arkea laajemmin.
Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.
Myös taloyhtiöt toivat ihmisiä yhteen, olipa kyse talkoista, ”pihapaneeleista”, pihakalusteiden tai nurmikoiden kunnostuksesta, parkkipaikkojen viivojen maalauksesta, grillauspaikkojen rakentamisesta tai niiden huollosta. Taloyhtiöiden tapaamisia motivoi oman arjen sujuvoittaminen ja käytännöllisten ratkaisujen tai toimenpiteiden tarve. Tätä varten monet asukkaat kertoivat vastavuoroisen huolenpidon verkostoista ja yhteisistä chat- tai sosiaalisen median ryhmistä WhatsAppissa tai Facebookissa.
Osa haastatelluistamme kertoi, että taloyhtiöihin on hankittu yhteiskäyttöomaisuutta, kuten esimerkiksi harrastevälineitä, ja että yhteiskäyttötilat olivat ahkerassa käytössä. Toiset harmittelivat, ettei tällainen toiminta onnistu tai ole mielekästä. Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.
Yhteisöt ja niistä osaksi pääseminen eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi kaupunkitilan käyttöön liittyy jännitteitä, eikä naapuriapukaan ole kaikille yhtäläisesti saatavilla. Peltolammilaisten ja multisiltalaisten haastatteluista välittyy se, että sosiaaliset eronteot ja niihin liittyvä vallankäyttö sekä turvattomuuden kokemukset haittaavat sosiaalisesti kestävän yhteisöllisyyden muodostumista.
Useampi haastateltu mainitsi myös asukaspysyvyydestä nousevat jännitteet, jotka liittyivät taloyhtiöissä pitkään – usein vuosikymmeniä – asuneiden ihmisten ja nuorempien ikäluokkien välille. Asukaskokemuksissa esiintyi myös kieli- ja kulttuuritaustoihin liittyviä rajanvetoja sekä sosiaaliseen luokkaan kuulumisen erontekoja, jotka tuottivat tunteen ulkopuolisuudesta.
Ei siis voida kieltää, etteikö ryhmä- tai paikkaperusteisia yhteisöjä koettaisi merkityksellisiksi. Tällaisen yhteisökäsityksen ongelma juontuu siitä, että eronteoista muodostuu yhtä merkittävä yhteisön määrittäjä kuin ihmisten välisistä sidoksista. Yhteisen sijasta aletaan helposti puhua siitä, mikä erottaa tai tekee jaetun mahdottomaksi. Tästä puolestaan saattaa tulla itseään toteuttava sykli, jolloin sivuutetaan se, miten yhteisöjä ja yhteisyyttä – kuulumisen tunnetta ja juuria – kasvatetaan arjessa ja eletään todeksi.
Kuulumisen tunne ja alueelle juurtuminen
Aineistostamme käy ilmi, että osa haastatelluista identifioi itsensä vahvasti juuri oman asuinalueensa asukkaaksi. He antoivat asuinalueelleen merkityksiä ja tulkintoja, jotka olivat rakentamassa vahvaa paikkaidentiteettiä.
Osa asukkaista taas ei kokenut voimakasta kuulumista alueelle, mutta silti halusi asua siellä:
”Tää [Multisillan] ympäristö […] oli luotaantyöntävä sillon. Mutta me koko perhe ihastuttiin tähän asuntoon, ja sen takii me ollaan sitte, viihdyttykin täällä nytten kuus vuotta. Ja nyt on tää ympäristökin muuttunu vähän paremmiks omissa silmissä.”
Alueen merkitys tihentyy suhteessa esimerkiksi kotiin tai luontoon, ei paikkaan yleisesti tai itsessään. Tällainen kiinnittyminen ei synnytä väestöryhmien välistä yhteisöllisyyttä tai lisää niiden välistä luottamusta, mutta kuulumisen tunnetta se synnyttää. Vaikka tämä ymmärrys ei vastaa perinteistä yhteisökäsitystä, ei sitä asukasnäkökulmasta voida sivuuttaa, kun yritetään ymmärtää, miksi ja miten ihmiset sitoutuvat asumaan tietyllä alueella ja miten he siteitä siellä muodostavat.
Arkielämä ja sen paikat eivät ole yhteiskunnallisista kehityskuluista irrallista. Arjen valinnat, tulkinnat, reitit ja toimet ovat paitsi yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden myös eriytymisen rakennusainetta. Arjen käsitettä pohtineet Xavier Guillaume ja Jef Huysmans esittävät, ettei arki anna myöten teoria- ja käsitelähtöiselle tarkastelulle. Arjen tutkiminen muuttaa ja pakottaa ajattelemaan käsitteitä uudelleen.
Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.
Antropologi Sarah Pink toteaa, että arjen käytäntöihin keskittyminen siirtää huomion paikkakeskeisestä tarkastelusta paikallisuuden tai paikantuneisuuden tarkasteluun. Se kutsuu painottamaan ihmisten omia tulkintoja, käytäntöjä ja rutiineja sekä miettimään, miten nämä muokkaavat tutkimuksen ja politiikan käsitteistöä – tässä tapauksessa yhteisön käsitettä.
Tarve ajatella yhteisöstä toisin ei ole vain – tai ensisijaisesti – teoreettis-käsitteellinen. Tämän osoittavat Peltolammilla ja Multisillassa asuvien haastattelut. Asukasnäkökulmasta tarkasteltuna yhteisöä ei ole mahdollista pitää samanlaisten tai samanmielisten ihmisten tai samassa paikassa asuvien kollektiivina. Arkeen pohjautuva tarkastelu nostaa vahvasti esiin yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden dynamiikan, jossa yhteisöllisyyttä tehdään näkyväksi ja sitä muotoillaan uudelleen.
Jäljittämällä ja etsimällä ihmisten omia reittejä, merkityksiä, tarinoita ja paikkoja on mahdollista tunnistaa, mikä on heille tärkeää ja miten yhteiselo jatkuvasti rakentuu muuttaen muotoaan ja ilmiasujaan. Kyse on juurtumisen ja kuulumisen dynamiikasta sekä siitä, millaiset asiat tai tapahtumat arjessa tulevat jaetuiksi rakentaen siteitä, kohtauspintoja ja merkitysten verkkoja paitsi ihmisten, myös ihmisten ja ympäristön välille.
Peltolammin ja Multisillan asukkaat kertoivat yksittäisten tapahtumien ja kohtaamisten merkityksistä: osa oli ollut ainutkertaisia, osasta oli tullut pysyvämpää vuorovaikutusta tai uusia rutiineja.
Yksi asukas puhui siitä, miten oli kerran koiralenkillään kohdannut neljä peuraa: kokemus oli ainutkertainen, mutta sen muistijälki säilyi ja merkitsi paikan hänelle erityiseksi. Toinen kertoi naapurin lapsesta, jonka kanssa hän oli alkanut tehdä pitkiä metsäkävelyitä sunnuntaisin – sattumalta, ilman sopimusta, kunnes tästä muodostui tapa. Kolmas löysi uimakaverin koiraa ulkoiluttaessaan, ja neljäs puhui lämpimästi koulun kautta tutuksi tulleista ihmisistä, joita edelleen katukuvassa kohtasi, ja joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa.
Yllä kuvatut sosiaaliset suhteet eivät olleet syntyneet järjestetysti tai suunnitellusti. Silti ne kiinnittivät ihmisiä alueeseen ja täyttivät kaupunkitilaa merkityksillä: ne tekivät alueesta kodin täyttäen paikat merkityksillä. Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.
Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki
Arjen rutiinit yhteisön rakennusaineina ovat sattumanvaraisia, mutta niiden merkitys asukkaille on kiistaton. Juuri siksi tällaisia yhteisöllisyyden ja kuulumisen ituja tulisi etsiä tarkasti asukkaiden tarinoista ja ymmärtää, miten niiden syntymistä voidaan tukea.
Asuinalue ei välttämättä herätä suuria intohimoja, mutta toimivan ja omanlaisen arjen eläminen kiinnittää ihmisiä ympäristöönsä. Tätä kuvaa myös seuraava haastattelukatkelma:
”Kyllä tästä [Peltolammista] on muodostunu semmonen koti. [M]ul on semmonen olo et mä haluaisin muuttaa, mut mä en haluis muuttaa täältä pois. [M]ä en osaa täältä lähtee pois, kun tästä on tullu semmonen koti tästä koko alueesta. … [T]äällä on semmonen, luonteva ja […] normaali olo.”
Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Tällainen yhteisöllisyys ei perustu asukkaiden samankaltaisuuteen, eikä se synny pelkästä jaetusta asuinalueesta. Sitä on myös hyvin vaikea, ellei mahdoton, koordinoida ylhäältä käsin.
Tällainen yhteisö on luonteeltaan jännitteinen, kuten seuraavasta lainauksesta aineistostamme selviää:
”Välillä pitää kärsiä vaikka niitten toisten ihmisten läsnäoloa, tai sitä että on vähän liukasta et vähä sataa tai muuta. … [A]rjessa kuuluu olla pientä karheutta, et toisaalt se on sillon ehkä toimivimmillaan, ku se ei suju aina, niin hyvin.”
Asukaskokemuksista kumpuava ajatus yhteisöstä on löyhempi kuin miten yhteisö perinteisesti ymmärretään. Sitä luonnehtivat arjen rytmien saman- ja eritahtisuus sekä erilaiset verkostot ja käytännöt – ei väestöryhmään kuuluminen tai paikka sinänsä.
Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa.
Aukotonta, yhteisesti jaettua ja vakiintunutta käsitystä yhteisöstä on mahdotonta luoda. Yhteisön olemus on ilmaantuva, ei vakaa. Asukkailla on kuitenkin erilaisia tapoja rakentaa yhteyksiä, omaa osaansa ja arkeaan tavoilla, jotka ovat mielekkäitä.
Yhteisön affektiivinen kokemus liittyy asukkaiden arvostuksiin ja mahdollisuuteen tehdä niiden mukaisia arkisia valintojailman, että oletetaan näiden arvostusten olevan kaikille yhteisiä – kuten eräs tutkimushaastateltava kuvaa osuvasti:
”Tää maailma muuttuu. Toivon, et yhteisöllisyys ei loppuis, se muuttais jotenki muotoonsa. … Jos sie pystyt, rakentaa sun elämästä ja olemisesta sellasen, et on itellä hyvä olla, ni sittenhän kaikki on hyvin.”
Eeva Puumala on sosiaalipolitiikan yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa EmergentCommunity-hanketta, joka tarkastelee yhteisödynamiikkaa ja rinnakkaiselon käytäntöjä sosioekonomisesti moninaisilla kaupunkialueilla.
Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.
Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.
