Arter: Retrospektiivi Suomen politiikasta

Lukuaika: 4 min. 

Arvio: David Arter: Terve-Suomesta moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. Käännös Maarit Ritvanen. Vastapaino, 2018.

Kuinka suomalainen politiikka on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana? Politiikan tutkija David Arter vastaa kysymykseen Vastapainon julkaisemassa teoksessa ”melkein suomalaisena” – tai ainakin vähän niin kuin Tampereen kansalaisena.

Manchesterista Tampereelle nääs

David Arter kertoo käyneensä ensimmäistä kertaa Suomeen vuonna 1965 ja palanneensa kaksi vuotta myöhemmin opettamaan englannin kieltä Imatralle valmistuttuaan sitä ennen Manchesterin yliopistosta. Kiinnostus Suomen politiikkaan heräsi Arterin omien sanojen mukaan kun hänen oppilaansa yrittivät selittää hänelle vuoden 1961 noottikriisin aiheuttamaa massapsykoosia.

Seuraavina vuosina Arter matkusti ahkeraan Suomen ja Britannian väliä. Hän opetti ja työskenteli kummassakin valtakunnassa. Väitöskirjansa hän kirjoitti sekä näiden väliä matkustaessaan rahtilaivalla että Helsingin yliopiston kirjastossa. Valmista tuli vuonna 1975, mutta väitöskirjan tarkka aihe jätetään nyt julkaistussa retrospektiivissä lukijalle arvoitukseksi.

Arterin retrospektiivi on kivaa kertausta suomalaisen politiikan paljon kansalaisia, tutkijoita ja mediaa puhuttaneista tapahtumista viimeisten vuosikymmenten aikana

Myöhemmin saamme lukea Arterin tien vieneen muun muassa Skotlannin Aberdeenin yliopistoon Pohjoismaiden tutkimuksen laitokselle, jossa hän työskenteli professorina kahdeksan vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen hän on luonut vielä uuden uran muutettuaan kaupunkiin, joka on Juice Leskisen sanoin yksi kahdesta elämisen arvoisesta kaupungista, eli Tampereelle (se toinen on Lontoo).

Tässä välissä Arter ennätti haastatella suomalaisia poliitikkoja ja virkamiehiä sekä kirjoittaa monografioita ja useita tieteellisiä ja journalistisia artikkeleita Suomen politiikasta englanninkieliselle yleisölle – aikana, jolloin suomalaista yliopistoväkeä ei vielä niin sanotusti rohkaistu julkaisemaan kansainvälisissä lehdissä tutkimuksistaan.

Teos Terve-Suomesta moi-Suomeen on siis eräänlainen kertaus Arterin Suomea käsittelevistä tutkimuksista. Se pohjautuu Suomen satavuotisvuonna 2017 Tampereen yliopistossa perustutkinto-opiskelijoille pidettyyn luentosarjaan.

Maalaisliittosentrinen näkökulma

Arterin lähestymistapaa suomalaiseen politiikkaan voisi kutsua vaikkapa maalaisliittosentriseksi. Teoksen neljässätoista luvussa kaikissa käsitellään enemmän tai vähemmän jotain maalaisliittoon tai oikeastaan sen perillisiin liittyvää tapausta ja samalla käydään tärkeimpien vaalien tuloksia läpi.

Listasta löytyy SMP:n ja perussuomalaisten vaalivoittoja, Ilkka Suomisen ja Paavo Väyrysen solmimaa kassakaappisopimusta, Suomen EU-jäsenyyttä edeltänyttä keskustelua, Anneli Jäätteenmäen eroa, Juha Väätänen kestävyysjuoksijana, keskustalaisena ja myöhemmin perussuomalaisena poliitikkona – ja niin edespäin.

Lisäksi Arter eksyy kertomuksissaan aina kuin vahingossa ennen vaaleja (sikäli, kun oli Suomessa) milloin Olli Rehnin vaaliteltalle tai Matti Vanhasen vaalivalvojaisiin Nurmijärvelle.

Tässä ei siinä sinänsä ole mitään vikaa: onhan entisen maalaisliiton tai keskustapuolueen eli nykyisen Suomen keskustan korkea kannatus myöhäismodernin ja globaalista kapitalismia hengittävän Suomen poliittisen järjestelmän erikoisuus. Niin ikään poliitikkojen kanssa hengaaminen, eli etnografia, on aivan validi tutkimusmenetelmä suomalaisenkin politiikan ymmärtämiseksi.

Arterin lähestymistapaa suomalaiseen politiikkaan voisi kutsua vaikkapa maalaisliittosentriseksi.

Mutta ongelma on siinä, ettei Arter ainakaan tämän teoksen mukaan kykene tuomaan asiaan uutta näkökulmaa tai auta näkemään ”metsää puilta”, kuten kirjan takakansitekstissä luvataan.

Ehkä mielenkiintoisimpia kohtia kirjassa on Arterin pohdinta vuoden 1979 juhannuspommista, jolloin Johannes Virolainen sanoi haastattelussa julkisesti, että ”yleiset syyt” olivat olleet syy pitää kokoomus hallituksen ulkopuolella puolueen vaalivoitosta huolimatta.

Vuonna 1987 kirjoittamassa analyysissään Arter myöntää näin jälkikäteen painottaneensa juhannuspommin tulkinnassaan liikaa sisäpoliittisia tekijöitä, kuten esimerkiksi työmarkkinaneuvotteluiden tilannetta. Joka tapauksessa, keskustalle kokoomuksen pitäminen puoliväkisin oppositiossa sopi tuolloin enemmän kuin hyvin.

Syitä keskustan korkeaan kannatukseen voisi lähteä hakemaan pidemmältä historiasta, vaikkapa maalaisliiton tukimiesjärjestelmästä. Se loi 1940-luvun lopussa suojeluskuntajärjestelmän korvaavan erinomaisen vahvan puolueorganisaation seuraaviksi vuosikymmeniksi, kuten tutkijat ovat esittäneet sotien jälkeistä vaalikampanjointia käsittelevässä teoksessa.

Toinen selittävä tekijä voisi olla uskonto: Keskusta on ylivoimainen kirkkopuolue, sen takataskussa on muitakin luterilaisia herätysliikkeitä kuin paljon puhututtanut lestadiolaisuus.

Mutta uskonnon ja politiikan kytköksistä Arter vaikenee – samoin kuin rahasta ja politiikasta. Ehkä metodologia rajoittaa kysymyksenasettelua? Arter ei voi ottaa sellaisia asioita esille, mistä hänen haastattelemansa poliitikot ja virkamiehet eivät puhuneet. Ehkä hän ei ole haastatellut Timo Kallia?

Timo Soinin – jota niin ikään Arter on kirjansa mukaan useampaan kertaan tuttavallisesti jututtanut – eroa vuonna 2017 puolueen puheenjohtajan tehtävistä Arter jäljittää maalaisliittolaiseen perinteeseen. Lisäksi hän ymmärtää perussuomalaiset erillispopulistisena puolueena, josta vasta Jussi Halla-ahon puheenjohtajaksi valinnan myötä tuli eurooppalainen populistipuolue, samanlainen toisten vastaavien puolueiden joukossa.

Voisikin sanoa, että korostaessaan maalaisliitosta polveutuvia puolueita ja poliitikkoja Arter sivuuttaa nimenomaan ison kuvan Suomen politiikasta: poliittisen kentän oikeistolaistumisen ja liberalisoitumisen ja vallan keskittymisen kokoomukselle ja elinkeinoelämän etujärjestöille, kuten vaikkapa Ilkka Ruostetsaari on eliittitutkimuksissaan osoittanut.

Keskustakin on Urho Kekkosen ajan jälkeen joutunut yhä enemmän ottamaan vastaan vaalirahaa ja – kauniisti sanottuna – neuvoja Etelärannasta eli elinkeinoelämän edustajilta noustakseen hallitukseen. Myös SDP ja ammattiyhdistysliikkeen kuviot jäävät lähes olemattomalle käsittelylle Arterin kirjassa, vaikka myös kolmikanta on ollut suomalaisen politiikan erikoisuus.

Väitän, että ymmärtääksemme metsää puilta näillä on ollut ja tulee olemaan enemmän merkitystä suomalaiselle politiikalle ja yhteiskunnalle kuin vaikkapa jo mainittujen SMP:n ja perussuomalaisten sinänsä mielenkiintoisten vaalivoittoihin johtaneilla tekijöillä ja yksittäisten poliitikkojen tempauksilla. Toki kirjassa on myös taulukoita tärkeimmistä vaalituloksista.

Arter myös mainostaa kirjassa pitäneensä luentoja Tampereen yliopistossa jalkapallosta ja politiikasta, mikä onkin erinomaisen mielenkiintoinen aihe. Miksi niin monella suomalaisella miespoliitikolla on tarve kertoa potentiaalisille äänestäjilleen kannattavansa jotain Englannin valioliigan joukkuetta?

Silti suomalaisen politiikan sukupuolittuneisuutta ja maskuliinisuuden rakentumista tai homososiaalisia tiloja Arter ei käsittele teoksessa eksplisiittisesti. Näin Arter olisi voinut osoittaa myös itsekritiikkiä käyttämäänsä etnografista lähestysmistapaa kohtaan.

Miksi Terve-Suomesta moi-Suomeen?

Arterin retrospektiivi on helppoa ja miellyttävää luettavaa sekä kivaa kertausta suomalaisen politiikan paljon kansalaisia, tutkijoita ja mediaa puhuttaneista tapahtumista viimeisten vuosikymmenten aikana. Mutta silti jää hieman epäselväksi, miksi se on julkaistu tai kenelle suunnattu.

Sen sisältämät tapaukset ovat perin tuttuja suomalaista politiikkaa seuraavalle tai poliittista historiaa opiskelleille, eli niille, joiden voisi kuvitella olevan kiinnostuneita kyseisestä opuksesta.

Edes kuriositeetiksi varmasti tarkoitettu maininta 1960-luvulla Suomea kiertäneestä birminghamilaisyhtye The Renegadesista ei nuoremmillekaan ole niin vieras kuin voisi kuvitella. Yhtyeen tarinasta on hiljattain julkaistu kirjanen, ja ainakin kuuntelemalla vanhempien juttuja on saattanut kyseisestä yhtyeestä kuulla aikaisemminkin.

Arterin kuvaamien poliittisten tapausten lisäksi niin moneen kertaan kuullut vitsit Väyrysestä eivät jaksa enää naurattaa. Viimeisissä luvuissa käsitelty politiikan henkilökohtaistuminen ja medioituminen jää pinnalliseksi. Tosin tässä Arter ei ole yksin: sosiaalisen median vaikutus ja siirtymä yleisödemokratiasta konvergenssikulttuuriin on tutkijoille vielä jäsentymätöntä.

Teos on alun perin kirjoitettu englanniksi, joten ehkä se on ollut tai on tarkoitus julkaista myöhemmin kansainväliselle yleisölle. Tai sitten Vastapainolla on ajateltu, että suomalaisista on yhtä hauskaa kuin Kekkosen aikana lukea siitä, miten aito britti eli melkein suomalainen – kuten Arter itseään nimittää – kirjoittaa Suomen politiikasta.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

1 kommentti

  1. In his recent review of my book Terve-Suomesta Moi Suomeen (Vastapaino 2018), Jiri Nieminen asks an important question: ‘Miksi se on julkaistu tai kenelle suunnattu? I cannot answer the first part of the question but I assume it was because Vastapaino liked it. As to the second, this was not intended to be a revelatory academic opus, presenting new interpretations based on exciting, untouched archive material. The archive material is in my memory and in my mind. Rather, the book is simply a modest attempt to interest political science students – and potentially too lukiolaiset and members of the general public – in recent political history by documenting a personal journey through my half-century association with Finland. The sub-title ‘henkilokohtaisia kohokohtia’ tells it all. If the highlights are deemed not too high, everything is of course relative. In any event, my 10-year experience in Tampere has taught me that political science/IR students are surprisingly ignorant of, and disinterested in the recent past. Two years ago, nobody in a class of 30 students was sure who Esko Aho was/is. My challenge then was to write something they might read, even find interesting and follow up on. It is a personal account, not a comprehensive account of aspects of socio-political change in Finland and I present a basic decade-by-decade chronology of events to point them in the right direction.
    In the book I consciously avoid hindsight, except when reflecting on my interpretation of the 1979 Juhannuspommi, when I admit I got it wrong. I tell it as I experienced it at the time: the tears of my adult students in Suomussalmi on witnessing the black-and-white television pictures of the Warsaw Pact tanks rolling into Prague on August 21 1968; ‘SMP Ville’ in Haukivuori; Ingvar Carlsson’s bombshell in a Helsinki hotel; Paavo Lipponen’s concern over Mara’s election in 1994; and the fear of the Finnish elite over the outcome of the EU membership referendum on the Royal Yacht Britannia. And so on. In many ways the book is self-indulgent. I recall incidents with a rueful, at times awkward smile. But I do not take myself too seriously.
    It is a pity the reviewer found really nothing positive about the book. As the Finns would say a ‘matter of taste’ I suppose. However, I feel I must respond to Nieminen’s charge that I do not give any details of my PhD and his depressing inference that a main point of the book is to showcase my publications – written at a time, he notes, when Finns did not have the confidence to publish abroad. My doctoral dissertation is a comparative study of agrarian parties with particular reference to the Norwegian, Czech and Finnish cases and a shortened version was published by Tampere University Press with the title ‘Bumpkin against Bigwig’. Perhaps he would care to read it?
    PS Apologies. I cannot do Finish vowels on the internet on this British laptop – and that is even before Brexit! DA

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*