Ulkorajavalvonnasta on tullut maaginen taikakalu, jolla Euroopan johtajat yrittävät ratkaista sekä pakolaiskriisin että terrori-iskujen uhkan. Rajavalvonta ja laillisten maahantuloreittien vähentäminen EU:hun pahentavat humanitaarista kriisiä eivätkä pysty estämään esimerkiksi terroristien tuloa unionin rajojen sisäpuolelle.
Vietin pari viikkoa marraskuusta matkoilla EU-alueella. Ensimmäinen matka suuntautui Schengen-alueen ulkopuolelle Britanniaan, joten minun piti kulkea passintarkastuksen läpi, vaikka matkustinkin EU-maasta toiseen.
Vajaa viikko tuon rajanylityksen jälkeen Pariisissa räjähti. Terrori-iskut kylvivät kuolemaa keskellä Eurooppaa ja osuivat viikon aherruksen jälkeen rentoutuviin pariisilaisiin. Terrorismi tuli taas iholle, minä olisin voinut olla siellä, moni ajatteli.
Lontoon-matkallani osallistuin Euborderscapes-projektin tiimoilta järjestettyyn konferenssiin, jonka teema Borders and Bordering in Contemporary Europe oli erittäin ajankohtainen. Vuonna 2012 alkaneessa projektissa tutkitaan monista eri näkökulmista rajoja ja niiden rakentamista. Arjen yhteiskunnallisten rajojen lisäksi on tutkittu Israelin muureja, entisen Neuvostoliiton rajojen politisointia sekä kulttuurisia rajoja.
Ukrainan kriisi ja tänä vuonna kärjistynyt pakolaistilanne ovat asettaneet projektin uuteen valoon. Kolme vuotta sitten Eurooppa näytti kovin erilaiselta. Taloudelliset huolet olivat pääosassa ja EU:n suurin huoli koski euroalueen tulevaisuutta.
Nyt taloushuolet näyttävät pieniltä verrattuna siihen, että naapurustossa palaa. Strateginen kumppanuus Venäjän kanssa on ajanut karille ja naapuruuspolitiikka on umpikujassa. Lisäksi Syyrian tilanne on katastrofaalinen ja Isis niittää tuhoa aivan ”Euroopan porteilla”.
Rajaturvallisuus on noussut viimeisen vuoden aikana yhdeksi polttavimmaksi päivänpolitiikan kysymykseksi. Se puhutti meitä tutkijoita myös Lontoossa.
Tässä artikkelissa pohdin konferenssin pohjalta, voidaanko valtiollisilla rajoilla ja niiden valvonnan tiukentamisella luoda turvallisuutta. Auttavatko Schengen-rajojen tarkastusten palauttamiset pakolaiskriisin hoidossa? Millaisia keinoja EU:lla on toimia lähialueiden vakauttamiseksi?
Rajat kiinni ja ongelma on ratkaistu?
Väliaikaisista rajatarkastuksista Schengen-rajoilla on tulossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Suomessa pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kommentoi tuoreeltaan Pariisin iskujen jälkeen, että sisärajatarkastukset voidaan ottaa käyttöön, mikäli EU ei saa ulkorajavalvontaansa kuntoon. Ranskassa asetettiin kolmen kuukauden poikkeustila, mikä ulottaa valvonnan rajoilta myös yhteiskunnan sisälle.
EU:n tiukka ulkorajavalvonta on yksi osatekijä, joka mahdollistaa salakuljetusbisneksen.
(Ulko)rajavalvonnasta on tullut maaginen taikakalu, jolla Euroopan poliittiset johtajat yrittävät ratkaista sekä pakolaiskriisin että terrori-iskujen uhkan. Valitettavasti niin helppoa se ei ole. Rajavalvonta ja laillisten maahantuloreittien vähentäminen EU:hun pahentavat humanitaarista kriisiä eivätkä toisaalta pysty estämään esimerkiksi terroristien tuloa unionin rajojen sisäpuolelle.
Ulkorajavalvonnalla tai Schengen-järjestelmän purkamisella ei pakolaisia auteta. Toimet eivät tee Syyriasta, Irakista, Somaliasta tai Libyasta yhtään stabiilimpaa valtiota. Rajoilla ei vähennetä sosioekonomista kuilua, joka talousvaikeuksista huolimatta on vain syventynyt EU:n ja sen naapurimaiden välillä.
Eurooppa on edelleen toivon, vaurauden ja tulevaisuuden maanosa monelle levottomuuksien, köyhyyden ja epävarmuuden keskeltä lähteville. Eurooppa on sitä myös heille, joilla on asema ja toimeentulo lähtömaassa. Erinomaisessa Kuoleman matkatoimisto –teoksessa Italiassa asuva pakistanilainen Kabir, ihmissalakuljettaja, kertoo, kuinka edes varoitukset eivät tehoa maanmiehiin.
Kabirin mukaan mielikuvat Euroopasta ovat niin vahvoja, että ihmiset ovat valmiita jättämään työnsä ja toimeentulonsa. Kabirin esimerkissä nuori laboratorionhoitaja jätti kaiken varoituksista huolimatta ja lähti Italiaan:
”Poika halusi jättää kotimaansa ja lähteä etsimään onneaan, hänen ajatuksissaan pyöri ainoastaan Italia. Minä varoitin niin isää kuin poikaa. Olin rehellinen, varotin heitä, mutta oli kuin olisin puhunut kuuroille korville.”
Kaksi vuotta myöhemmin Kabirin Italiaan auttama nuori mies työskenteli pimeästi maataloudessa. Toimeentulo oli niukkaa. Todellisuus ei vastannutkaan mielikuvia. Hän katui.
Esimerkin poika ei ole pakolainen, vaan siirtolainen. Hän lähti tietoisesti etsimään parempaa elintasoa ja tulevaisuutta Italiasta – haaveiden Eldoradosta. Hän turvautui salakuljettaja-Kabirin apuun, koska laillisesti EU-alueelle tuleminen ei ollut helppoa. Ei ilman työtä.
Ulkorajavalvonta ei kyennyt estämään pojan matkaa. Sen sijaan ulkorajavalvonta ja laillisten reittien vähyys ajavat jopa hänen kaltaisensa siirtolaiset käyttämään ihmissalakuljettajien palveluita. Bisnes kukoistaa ja rikolliset vaurastuvat.
EU:n tiukka ulkorajavalvonta on yksi osatekijä, joka mahdollistaa salakuljetusbisneksen.
Rajavalvonnasta orwellilaiseen yhteiskuntaan
Vasta-argumentiksi EU:n rajavalvonnan kritisoinnille ja EU-linnakkeesta puhumiselle usein heitetään, että ”jotain täytyy tehdä”. Mikäli EU avaa rajansa, kansainvaellukset täyttävät maat ja elintaso, ellei jopa ”sivistys”, romahtaa.
Pakolaiskriisin syyt ovat moninaiset, joten ratkaisuehdotuksetkaan eivät voi olla mustavalkoisia. Rajavalvonnan kiristämisellä voidaan hoitaa lyhyellä aikajänteellä seurauksia. EU:n alueelle pääsevien määrää voidaan vähentää, mutta vastaavasti epätoivoisia ajetaan entistä vaarallisimmille reiteille salakuljettajien käsiin.
Iso-Britannia on yrittänyt ratkaista ongelmia jo ennen tämän vuoden kriisiä esimerkiksi Home Officen lanseeraamien operaatioiden kautta. ”Go Home” -autoista on tullut symboli brittihallinnon ”ilmianna paperiton siirtolainen” -kampanjoille, joilla pyritään tekemään maassa laillisesti asuvista ilmiantajia. Paperittomat siirtolaiset esitetään uhkana yhteiskunnan järjestykselle ja tulevaisuudelle.
Valvonta ulotetaan rajoilta yhteiskunnan sisään, mikä johtaa paranoidiin tilanteeseen: jokainen voi olla potentiaalinen ilmiantaja tai paperiton siirtolainen. Tästä on vain lyhyt matka etniseen valikointiin. Kuka näyttää riittävän ”britiltä” ollakseen ”britti”? Ketä pitäisi epäillä paperittomaksi: bangladeshilaisen näköistä vihanneskaupan myyjää vai newcastlelaisen hiilikaivostyöntekijän työtöntä poikaa?
Brittien politiikan tehoa on vaikea arvioida. Vuonna 2013 toteutetun kampanjan tuloksena 11 paperitonta karkotettiin Iso-Britanniasta. Kuvaavaa kuitenkin on, että viranomaisten saamista 1 561 tekstiviestistä 1 034 oli turhia. Ministeriön mukaan kampanjan kokonaisvaikutus oli suurempi, sillä noin 60 lähti vapaaehtoisesti.
Vastuu ei voi olla vain Välimeren mailla.
Määrät ovat joka tapauksessa verrattain pieniä, ja kovaa kritiikkiä saanut järjestelmä ei maksa itseään takaisin. Sillä on myös laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ilmiantoon kannustava yhteiskunta muistuttaa jo pelottavassa määrin George Orwellin dystopiaa Vuonna 1984.
Avoin yhteiskunta on aina haavoittuvainen. Kansainvälinen, valtiollisista rajoista piittaamaton terrorismi iskee juuri tällaisiin yhteiskuntiin. Avointa yhteiskuntaa on puolustettava, pelolle ja vastakkainasettelulle ei pidä antaa sijaa, kuten Pariisin iskujen jälkeen laajasti muistutettiin.
Avoimen yhteiskunnan puolustaminen on tasapainoilua yksilön vapauksien ja toisaalta yhteisen turvallisuuden välillä. Siksi on syytä pysähtyä miettimään, kuinka pitkälle turvallistaminen, valvonta ja kontrolli voidaan ulottaa, ennen kuin ne alkavat tuottaa enemmän pelkoa ja epävarmuutta.
Onko meillä vaihtoehtoja?
Tutkijat saavat monesti kritiikkiä osakseen, että he kritisoivat poliittista päätöksentekoa tarjoamatta mitään vaihtoehtoja. Kyllä niitä tarjotaan. Niin tekevät sekä tutkijat että kansalaisyhteiskunnan toimijat, kuten Lontoon konferenssissakin nähtiin.
Paperittomien siirtolaisten kansainvälisen avustusverkosto PICUMin edustajana puhuneen Maria Giovanna Manierin mukaan EU:ssa tarvitaan paradigman muutos pois siirtolaisten ja pakolaisten syyllistämisestä ja kriminalisoimisesta. Tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ennen kaikkea toimivia, laillisia maahantulojärjestelmiä. Kontrolloitu järjestelmä olisi EU:n etu myös pitkällä tähtäimellä, sillä Dublinin sopimus on jo aikaa sitten menettänyt toimintakykynsä pakolaistilanteen edessä.
Rajojen rakentamisen, turvallistamisen ja sulkemisen sijaan EU:n tulisi vahvistaa rooliaan kansainvälisen politiikan toimijana. Pakolaiskriisin edessä EU on lähinnä turvautunut paniikkipolitiikkaan, jossa se yrittää laastarilla hoitaa avohaavaa.
Isisin vastaisessa operaatiossa politiikka on ollut epäselvää, ja terrori-iskujen jälkeen päävastuu näyttää siirtyvän Ranskalle muiden jäsenmaiden pohtiessa millaista apua EU:n solidaarisuuslausekkeen velvoittamana on mahdollista antaa.
Kuoleman matkatoimistossa Andrea Di Nicola ja Giampaolo Musumeci esittävät EU:lle (ja Italialle) 15-kohtaisen ohjeiston tehtävistä toimenpiteistä. Listalta löytyy muun muassa EU:n yhteisen siirtolaispolitiikan rakentaminen. Juuri siitä nyt puhutaan. Pakolaiskriisin edessä EU on herännyt todellisuuteen, joka on ollut arkea Italiassa jo vuosia. Vastuu ei voi olla vain Välimeren mailla.
Di Nicola ja Musumeci vaativat myös puuttumaan ”kysyntää ruokkiviin tekijöihin”. Tämä on avain, jolla vyyhtiä voidaan purkaa. Kuten aiemmin mainittu esimerkki kertoo, Eurooppa houkuttelee myös kotimaassaan hyvässä asemassa olevia lähtemään puhumattakaan sotaa ja kurjuutta pakenevista.
Pitkällä tähtäimellä tarvitaan investointeja, tukea ja poliittisten järjestelmien vakauttamista lähialueilla. Se onnistuu vasta sodan loputtua. Siksi tarvittaisiin laajapohjaista kansainvälistä yhteistyötä yli sotilasliiton tai muiden poliittisten raja-aitojen.
