Tiedolla oikeuttaminen ja demokratia käyvät jatkuvaa kamppailua. Miten asetelma näkyi koronaviruskriisissä?
Viimeaikaisessa politiikan ja hallinnon tutkimuksessa on usein korostettu tiedontuotannon ja tiedolla oikeuttamisen merkityksen kasvua. Vaikka päätöksiä on sinänsä aina parempi tehdä hyvin informoituina, tiedolla oikeuttamisen yleistymiseen liittyy myös mahdollisia ongelmia. Se voi merkitä vallan siirtymistä vaaleilla valituilta poliitikoilta teknokraateille, vähentäen politiikan läpinäkyvyyttä ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.
Samalla politiikka voi näyttäytyä pelkkänä poliitikkojen vuorovaikutuksena, sen sijaan, että se nähtäisiin demokraattisen yhteisön monimutkaisena vuorovaikutuksena.
Tiedon ja demokraattisen politiikan välinen suhde on kuitenkin dynaaminen ja muuttuva. Asiantuntijatiedon, politiikan, ja demokraattisen osallisuuden välisiin suhteisiin liittyy jatkuvaa neuvottelua. Yhteiskunnalliset mullistukset vaikuttavat tällaisiin neuvotteluihin huomattavasti, eikä käynnissä oleva koronaviruspandemia ole luonnollisestikaan poikkeus.
Pandemia-aika merkitsee vallan, roolien ja legitimiteetin uudelleenorganisoitumista.
Pandemia-aika merkitsee vallan, roolien ja legitimiteetin uudelleenorganisoitumista. Suuri osa tästä on epäilemättä tilapäistä, mutta joidenkin ilmiöiden voi olettaa jäävän pysyvämmiksi. Alla teen muutamia huomioita asiantuntijuuden ja demokraattisen politiikan merkityksestä ja suhteesta pandemia-aikana.
Asiantuntijuuden merkitykset
Pandemia-aika on selvästi lisännyt asiantuntijavaltaa. Erityisesti kriisin alkuvaiheissa hallitus vetosi jatkuvasti asiantuntijoiden suosituksiin ja korosti kuuntelevansa asiantuntijoita ”erittäin tarkkaan”. Tämä on sinänsä luontevaa uudenlaisen ilmiön kohdalla, mutta sisältää yllä mainitut mahdolliset ongelmat. On myös syytä kysyä, mitä asiantuntijuus tässä yhteydessä tarkoittaa, ja miten se edustaa uskomusta neutraalista politiikasta ja toisaalta demokraattisen osallisuuden sivuuttamista.
Tyypillisesti asiantuntijalla viitataan puheena olevan ilmiön tutkijaan. Metodologisen ymmärryksensä ansiosta hänellä on etuoikeutettu pääsy maallikoille saavuttamattomissa olevaan tietoon.
Yhteiskuntapolitiikan yhteydessä asiantuntijuus näyttäytyy kuitenkin hieman toisin. Politiikkasuositusten tekeminen edellyttää pikemmin saatavilla olevan tiedon prosessointia kuin varsinaista tutkimusta. Tällöin korostuu kyky suodattaa olennaisin tieto jatkuvasti kasautuvista tutkimustuloksista sekä suhteuttaa uudet tulokset muuhun tietoon ja tiedonhankintamenetelmän rajoituksiin.
Myös tiedon ajallinen näkökulma muuttuu: kasautuvan empiirisen tiedon sijaan asiantuntijatieto tarkoittaa politiikan yhteydessä pikemmin perusteltuja ennakointeja.
Asiantuntijoiden odotetaan olevan puolueettomia asiantuntijoita, mikä toistaa ajatusta arvoista vapaasta tiedosta.
Asiantuntijoilta odotetaan kuitenkin ”puolueettoman neuvonantajan” ihanteen mukaisia suosituksia. Heidän oletetaan osaavan katsoa asioita kokonaisuuden näkökulmasta, kun suurin osa ihmisistä on yksilöllisestä kokemuksestaan lähtevän perspektiiviharhan vankina. Tämä toistaa ajatusta politiikasta ilman politiikkaa tai arvo- ja intressivapaasta tiedosta.
Käytännössä asiantuntijan poliittisena neuvonantajana erottaa perinteisistä tieteenihanteista myös asiantuntijuuden institutionaalinen ulottuvuus. Asiantuntijat eivät ole vain yksilöitä tai tieteellisen prosessin osallisia, vaan organisaatioihin kytkeytyviä toimijoita. Pandemia-aikaan erityisesti THL on noussut toisinaan lähestulkoon asiantuntijuuden synonyymiksi.
Olennaista tällöin on oikeiden tutkimusmenetelmien ja tiedon arvioinnin ohella asiantuntijaorganisaation toimintakyky. THL:n kohdalla huomiota ovat saaneet laitoksen resursseihin muutama vuosi sitten tehdyt huomattavat leikkaukset.
Monitieteisyys ja eksaktiuden ongelma
Vaikka asiantuntijatiedon merkitys korostuu, ei ole yksiselitteistä, ketkä ovat vallitsevan tilanteen asiantuntijoita. Uuden kysymyksen, ilmiön tai näkökulman tapauksessa ilmeistä asiantuntemusta ei välttämättä ole. Toisinaan tutkijat ovat myös ilmaisseet suoraan, että käsitykset heidän tiedoistaan ovat liioiteltuja.
Pandemian monien ulottuvuuksien arviointiin tarvitaan väistämättä varsin monitieteistä joukkoa. Tämä johtaa myös neuvotteluun siitä, minkä tieteenalojen tulokset ovat ensisijaisia.
Asiantuntijoiden status ja uskottavuus riippuu aina osittain tieteelle ulkoisista kulttuurisista tekijöistä. Näistä keskeisimpiä ovat numeroiden ja eksaktiuden ihannointi. Pandemia-aikaan erityisesti epidemiologiset mallinnukset ovat saaneet tällaisen erityisaseman: koronaviruspandemiaa on luonnehdittu jopa ”ensimmäiseksi globaaliksi kriisiksi, jota käsitellään matemaattisena ongelmana”.
Julkisuudessa vain yksittäiset äänet ovat varoittaneet antamasta malleille liikaa painoarvoa. Myös täsmällisiä lukuja rajoitustoimien taloudellisista kustannuksista esitetään jatkuvasti , vaikka niitä on jokseenkin mahdotonta arvioida luotettavasti.
Numeroita ihannoidaan. Erityisesti epidemiologiset mallinnukset ovat saaneet erityisaseman.
Epidemiologisessa mallintamisessa joudutaan aina yksinkertaistamaan ihmisten käyttäytymistä, erityisesti siksi että on vaikeaa ennakoida, miten ihmiset reagoivat uudessa ja uhkaavassa tilanteessa. Säädökset ja suositukset eivät ohjaa ihmisten käytöstä mekaanisesti, vaan käyttäytymismuutokset riippuvat valittujen politiikkatoimien koetusta hyväksyttävyydestä ja siitä, miten erilaisia viestejä ja signaaleja tulkitaan.
Merkittävää osa poikkeustoimien mahdollisuuksista, toimivuudesta ja haittavaikutuksista ei voidakaan arvioida niiden tieteenalojen välineillä, joita pidetään tilanteen ”kovana” asiantuntemuksena. Tarvittaisiin ymmärrystä massapsykologiasta, ihmisten tavasta lukea hiljaisia viestejä, yhteisön moraalisesta organisoitumisesta ja moraalisesta vertaiskontrollista, sekä poliittisesta suostuttelusta ja poikkeustoimien legitimiteetistä eli hyväksyttävyydestä.
Julkisuudessa vain yksittäiset äänet ovat varoittaneet antamasta malleille liikaa painoarvoa.
Poikkeustoimien legitimiteetti taas riippuu yhteiskunnallisista asemista ja kokemuksesta taakanjaon kohtuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Jos säädöksiä pidettäisiin laajasti ylimitoitettuina, niiden vaikutus olisi vähäisempi, vaikka niiden rikkomisesta koituisi seuraamuksia.
Nämä eivät ole eksaktien menetelmien avulla lähestyttäviä ongelmia. Lisäksi itse mallit voivat myös muuttaa ihmisten käyttäytymistä, jolloin niistä tulee osittain itseään toteuttavia tai itseään kumoavia.
Politiikan välttämättömyys
Perustavanlaatuiset politiikan tekemisen tapaan ja oikeutukseen liittyvät kysymykset ovat itse asiassa pandemia-aikana varsin samankaltaisia kuin koska tahansa. Tärkeimmät kysymykset eivät ole ulkoistettavissa asiantuntijoille sikäli, että nämä osaisivat tuottaa politiikan, näkökulmien ja intressien yläpuolella olevia politiikkasuosituksia tai optimointeja.
Väistämättä poliittisia kysymyksiä ovat esimerkiksi täysin yhteismitattomien hyötyjen ja haittojen punninta, siedettävän riskitason arviointi sekä painotusten valinta erilaisia tutkimusotteita edustavien asiantuntijoiden väliltä.
Yhteismitattomiin haittoihin kuuluvat vallitsevassa tilanteessa esimerkiksi kansanterveydelliset ja sosiaalipoliittiset haitat: minkä verran vaikkapa lastensuojelun alueella voidaan tuottaa vahinkoa toimilla, jotka toisaalta suojelevat terveyttä? Tällaisia kysymyksiä ei voi ratkaista tutkimuksen avulla, eikä niiden punnitsemiseen ole olemassa optimointityökaluja, jotka tekisivät asioista politiikasta riippumatonta hallinnointia.
Minkä verran vaikkapa lastensuojelun alueella voidaan tuottaa vahinkoa toimilla, jotka toisaalta suojelevat terveyttä? Tällaisia kysymyksiä ei voi ratkaista tutkimuksen avulla.
Päätöksissä on myös jatkuvasti tulkittava varovaisuusperiaatteen soveltamisalaa: jos esimerkiksi suurin osa tutkimuksista viittaa siihen, ettei koulujen sulkeminen hyödytä epidemian hallinnassa ja muutamat väittävät päinvastaista, tulisiko koulut pitää kiinni varmuuden vuoksi? Lisäksi osa ennakoinneista vaikuttaa aina luotettavammilta ja varmemmin toteutuvilta, kun taas osa on lähinnä varoituksia mahdollisista tapahtumakuluista ja epätodennäköisistä riskitekijöistä, jotka on kuitenkin otettava huomioon.
Myös asiantuntijatiedon erilaiset painotukset pakottavat valintoihin. Jos esimerkiksi lääkäri sanoo yhtä ja tilastotieteellinen mallintaja toista, kumpaa uskotaan? Tietoa ei myöskään tuoteta automaattisesti, vaan itse tiedontuotannon kohdistuminen on myös poliittinen kysymys.
Asiantuntijatiedon erilaiset painotukset pakottavat valintoihin. Jos lääkäri sanoo yhtä ja tilastotieteellinen mallintaja toista, kumpaa uskotaan?
Normaalioloissakin selvitystyö joidenkin ryhmien asemasta tai jostakin näkökulmasta voi olla parasta vaikuttamista. Siitä, mitä puolia rajoitustoimien vaikutuksista selvitetään, on tullut poliittinen kysymys. Nämä kysymykset liittyvät kuitenkin vain päätösten väistämättömään poliittisuuteen. On oma kysymyksensä, mikä on päätöksenteon suhde demokraattiseen osallisuuteen tällaisena aikana. Silloinkaan, kun asiantuntijan ja maallikon ero korostuu, demokratiaa ei voida ohittaa.
Demokratian mahdollisuus
Poikkeuksellisen voimakas asiantuntijanäkemykseen vetoaminen sekä hallituksen viestinnässä että yleisesti on luonut demokraattiselle keskustelulle suorastaan vihamielistä ilmapiiriä. Erityisesti kriisin alkuvaiheessa keskustelut täyttyivät ”itseoppineiden epidemiologian asiantuntijoiden” pilkkaamisesta.
Myös virallisen asiantuntijamielipiteen kritiikeissä on tyypillisesti korostettu kritisoijien akateemista asemaa. On kuitenkin selvää, että ihmiset ottavat kantaa elämäänsä merkittävästi vaikuttaviin kysymyksiin ilman esimerkiksi epidemiologin pätevyyttä. Yhteiskunta, jossa kansalaiskeskustelua ei esiintyisi arkielämän mullistuessa täysin, olisi pikemmin dystooppinen kuin rationaalinen.
On selvää, että ihmiset ottavat kantaa elämäänsä merkittävästi vaikuttaviin kysymyksiin ilman esimerkiksi epidemiologin pätevyyttä.
Kun tavallista merkittävämpiä päätöksiä tehdään, demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen voisi katsoa pikemmin vahvistuvan kuin katoavan. Demokraattinen osallisuus on paitsi poliittinen oikeus, myös keino lisätä toimien koettua hyväksyttävyyttä.
Toisaalta joissakin puheenvuoroissa tietoa on pyritty pelkistämään pelkäksi mielipiteeksi. Nähtävissä on siis voimakas polarisoituminen: yhtäältä demokratian roolia yksinkertaistetaan sen tyyppisillä lausahduksilla kuin ”pitäisikö asiat sitten päättää huutoäänestyksellä”, toisaalta tutkimusperustaisia suosituksia kutsutaan ”mielipiteiksi muiden joukossa” ja vaaditaan esimerkiksi, että THL:n professori valittaisiin vaaleilla.
Yhtä lailla täysin samanarvoisiin mielipiteisiin uskominen kuin ”huutoäänestyksen” pelko sivuuttavat kysymyksen demokratian kehittymisestä.
Näiden kärjistysten ongelma on, että yhtä lailla täysin samanarvoisiin mielipiteisiin uskominen kuin ”huutoäänestyksen” pelko sivuuttavat kysymyksen demokratian kehittymisestä. Molemmat linjat johdonmukaisesti tulkittuna tarkoittaisivat esimerkiksi sitä, että koulutustason nousu tai medialukutaidon kehittyminen ovat demokratian kannalta yhdentekeviä, jos argumentti on perusteista riippumatta ”vain mielipide” tai jos asiantuntijuuden ulkopuolella on aina ”vain huutoäänestystä”.
Kotiepidemiologeille naureskelun varjoon jää helposti se näkökulma, että keskivertosuomalainen ymmärtää epidemiologian perusteista ja esimerkiksi poikkeusaikojen juridiikasta huomattavasti enemmän nyt kuin muutama kuukausi sitten.
Mielenkiintoisempi näkökulma vaikuttaisikin olevan kysymys oppivasta demokraattisesta yhteisöstä. Oppimista ei tapahdu ainoastaan muodollisen asiantuntijuuden parissa. Kotiepidemiologeille naureskelun varjoon jää helposti se näkökulma, että keskivertosuomalainen ymmärtää epidemiologian perusteista ja esimerkiksi poikkeusaikojen juridiikasta huomattavasti enemmän nyt kuin muutama kuukausi sitten.
Oppiminen liittyy myös yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun käsittelyyn ja ymmärrykseen itsestä väestön osana, mikä on paljon enemmän kuin toimintaohjeiden seuraamista.
Demokratian ja asiantuntijuuden yhtymäkohtia
Keskustelun kärjistyminen ja trivialisoituminen estävät myös näkemästä demokratian ja asiantuntijatiedon yhtymäkohtia. Vaikka poliittisen oikeutuksen muotoina nämä ovat jyrkän vastakkaisia, käytäntöinä niillä on myös merkittäviä samankaltaisuuksia.
Demokratiaan, aivan kuten tieteeseenkin, kuuluu kriittinen arviointi ja ennen kaikkea tuon arvion kehittäminen yhteisesti ja julkisesti. Demokraattinen yhteisö ei ole mielivaltaisten mielipiteiden joukko tai oppimaton lauma, eikä myöskään tieteentekijä ole yksinäinen nero.
Siinä missä asiantuntija-arvioiden tekeminen edellyttää aina moninäkökulmaisuutta, myös demokratia — kaikessa hälyisyydessään — on näkökulmien laajentamisen keino. Erityisesti nykyisten rajoitustoimien monien vaikutusten ymmärtäminen edellyttää kokemusten moninaisuuden kuulemista.
Demokratiaan, aivan kuten tieteeseenkin, kuuluu kriittinen arviointi ja ennen kaikkea tuon arvion kehittäminen yhteisesti ja julkisesti.
Tieteellinen tieto ei myöskään ole enää niin suljettua kuin aiemmin: Nykyisin kohtuullinen määrä tutkimustiedosta on helposti ja avoimesti saatavilla, tiedonvälitys nopeaa ja koulutustason noustua monille ihmisille on luontevaa lukea tutkimusten johtopäätöksiä. Asiantuntijat eivät voi odottaa ylitsepääsemätöntä kuilua itsensä ja demokraattisen keskustelun väliin. Demokraattinen osallisuus merkitsee myös vaatimusta perustella asiantuntijanäkemyksiä muutenkin kuin auktoriteettiin vetoamalla.
Toisaalta demokraattinen keskustelukin on triviaalimpaa, ellei mielipiteitä pystytä ankkuroimaan erilaisiin toimintamalleihin. Esimerkiksi kun joukko näkyviä tutkijoita julkaisi Eroon koronasta –vetoomuksen, kilpailevien toimintalinjojen vertailusta tuli yleisesti helpompaa. Demokratian näkökulmasta asiantuntijoiden rooli voikin olla pikemmin perustellun erimielisyyden kuin kiistattomina esitettävien faktojen tuottamista.
Lopuksi
Tiedontuotannon ja tiedolla oikeuttamisen on syystäkin katsottu olevan nykypolitiikan keskeisiä ilmiöitä. Kaikki politiikan käytännöt ovat kuitenkin jatkuvan neuvottelun kohteita ja potentiaalisesti muuttuvia. Käynnissä olevan viruspandemian kaltainen poikkeustilanne muuttaa asiantuntijuuden ja demokraattisen oikeutuksen välisiä suhteita – toistaiseksi korostaen asiantuntijuutta.
Vaikka tiedolla oikeuttaminen on ollut poikkeuksellisen voimakasta, itse asiantuntijuuden sisältö ei ole yksiselitteinen. Tieteellinen asiantuntijuus on korostetun erikoistunutta ja siiloutunutta, mutta juuri kriisitilanteen politiikkatoimien valinnassa korostuu moninäkökulmaisuuden tarve.
Moninäkökulmaisuus tulee epäilemättä korostumaan tulevaisuuden kriiseissä, joissa mutkikkaat ekologiset ja hallinnolliset vuorovaikutukset korostuvat. Myös poikkeustilassa demokraattisen oikeutuksen tarve olisi erityisen suuri, mutta mahdollisuudet siihen vähäisemmät.
Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.
