Suomen Akatemian rahoittama Politiikan ajat -hanke (POLTE) tutkii politiikan ajallisuuksia Suomen Eduskunnassa vuodesta 1976 tähän päivään asti. Tuona aikana suomalainen kulttuuri, politiikka ja yhteiskunta ovat kokeneet suuria muutoksia. 

Hankkeessamme kysymme, miten poliitikot luovat muutosta ja jatkuvuuksia tuottavia kerronnan kaaria edistääkseen poliittisia tavoitteitaan, kuinka he tuovat esille tulevaisuutta ja menneisyyttä omissa puheissaan ja miten eri ajan ilmaukset ovat kielellisesti läsnä eri politiikan osa-alueilla. Ajalla on siis keskeinen osa politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa.

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit. Niihin kuuluvat muun muassa vaalikaudet ja hallitusten vaihtuminen sekä parlamentaarisen käytännön erilaiset aikarajat alkaen parlamenttipuheiden pituuksien säätelystä ja keskustelujen rytmityksestä puolesta ja vastaan aina lainsäädännön käsittelykertojen ajalliseen sääntelyyn. 

Parlamenttia voidaan pitää ”aikapolitiikan” pääfoorumina ei pelkästään sen vuoksi, että se on poliittisen puhunnan muodollisesti tärkein areena, mutta myös siksi, että parlamentaarista politiikkaa määrittävät sille ominaiset rytmit.

Kuten tunnettua, perustuslakeja säädetään eri nopeudella kuin tavallisia lakeja. Myös arjen lainsäädäntötyössä on lakeja, jotka nousevat erityisen akuuteiksi, kun taas jotkut lainsäädäntöprosessit saattavat olla hyvinkin hitaita. 

Hankkeessa tuodaan yhteen kertomuksen tutkimuksen, politiikan tutkimuksen ja käsitehistorian sekä tietoteknisen ja tilastollisen mallinnuksen lähestymistapoja. Siinä tutkitaan digitoituja aineistoja Suomen Eduskunnasta ja Eduskunnan muistitietoarkiston haastatteluista tiedonlouhinnan, tarkan tekstianalyysin ja kontekstuaalisen metadatan arvioinnin menetelmin, joka huomioi esimerkiksi poliittisen puheenvuoron päivämäärän, puhujan puolueen, iän ja sukupuolen.

Hankkeessa käytettävät digitoidut aineistot on jäsennetty tavalla, joka erittelee tekstilauseiden kieliopillisia suhteita (engl. universal dependencies), ja tallennettu aiemmassa hankkeessa kehitettyyn hakujärjestelmään, josta voidaan suorittaa hakuja käyttäen kriteereinä sisältöä, kieliopillisia piirteitä ja metadataa liittyen muun muassa puhujien puoluekantaan ja muihin taustatietoihin. Hakujärjestelmän tietoja analysoidaan hankkeessa kehitettävillä uusilla analyysimenetelmillä.

Äkillisyys ja kriisien retoriikka 

Kriisin käsite on viime aikoina tullut erityisen ajankohtaiseksi. Se kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta. Sota ja siihen liittyvä kansainvälinen kriisi, pandemia, ilmastokriisi, energiakriisi, pakolaiskriisi ja talouskriisi ovat esimerkkejä käynnissä olevista kriiseistä. 

Toisaalta kriisi voi olla myös vähemmän globaali ja vaaralliseksi koettu. Se on jotain, mikä kuuluu niin sanotusti normaaliin politiikkaan. Puhumme esimerkiksi hallituskriisistä ja budjettikriisistä tai hyvinvointivaltion kriisistä. 

Tällaisten kriisien ajatellaan kuuluvan normaaliin poliittiseen kulttuuriin parlamentaarisessa demokratiassa. Yhteistä näille suurille ja pienemmille kriiseille on tutkimuksessa havaittu välittömyyden kokemus. Voidaan puhua äkillisyydestä ja kiireestä sekä asioista, joihin on reagoitava nopeasti. Samalla vaaditaan toimenpiteitä tulevaisuuden nimissä ja kuvataan mennyttä koetun kriisin näkökulmasta.

Kriisi kehystää ajatteluamme politiikasta ja korostaa poliittisen toiminnan reaktiivisuutta.

Parlamentti on edustuksellisessa demokratiassa poliittisen kriisipuheen tärkein foorumi. Se on myös poliittinen areena, jossa äkillisyys ja jatkuvuus on rakennettu sisään sen käytäntöihin. Kyse voi olla lainsäädännön julistamisesta kiireelliseksi, puheiden ajan säätelystä, ajalla pelaamisesta, esityksen oikeasta ajoituksesta tai kriisin tarkoituksellisesta tuottamisesta. Ajalla politikoidaan, kuten politiikantutkija Kari Palonen on usein todennut.

Hankkeessamme tutkitaan sitä, miten eduskunnan istunnoissa poliittista agendaa muodostetaan ja miten poliittisia kamppailuja käydään siitä, kenen kriisi on tärkein. Tutkimme myös sitä, miten puheissa kriisin ja äkillisyyden retoriikka yhdistyy parlamenttipuheille ominaiseen debatin ja äänestyksen muottiin. 

Kertomus järjestää tapahtumia jatkumoon

Kertomuksia tavataan käyttää politiikassa ja poliittisessa argumentaatiossa, koska ne järjestävät tapahtumia merkityksellisiksi jatkumoiksi ja osoittavat katkoksen paikkoja. Lisäksi kertomuksella on aina vähintään yksi näkökulma, jonka puolesta tai vastaan sitä käyttämällä voi argumentoida. Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Hankkeessa kysymme erityisesti, miten nykytilannetta pönkittäviä vallitsevia kertomuksia sekä sitä horjuttamaan pyrkiviä vastakertomuksia käytetään politiikan menneestä ja tulevasta puhuttaessa. Oletamme, että politiikan todellisuuden uudelleenkuvaukset vastakertomuksissa ovat yksi tapa pyrkiä muuttamaan poliittista tilannetta ja sitä tukevia kulttuurisia ja sosiaalisia oletuksia.

Kertomukset ovat sosiaalisia tekoja, joilla asemoidaan itseä ja muita suhteessa niin kertomisen tilanteeseen, kerrottuun tarinaan kuin yhteiskunnallisiin oletuksiinkin. Kertomuksissa oman puolueen ja toisten puolueiden toimijat esitetään aiheuttamaan, tukemaan ja estämään erilaisia menneisyydessä tapahtuneita ja toisaalta tulevaisuudessa mahdollisia tapahtumakulkuja. 

Usein teoille esitetään seurauksia, jotka vaikuttavat keskusteluun suoraan osallistumattomien kansalaisryhmien tulevaisuuteen. Kerronnalliset kytkökset ja katkokset luovat merkityksiä. Kerronnallisella järjestyksellä luodaan jatkuvuutta, mutta myös sillä, mihin kerronnan katkokset sijoitetaan, on merkitystä.

Kertomukset toimivat poliittisessa puheessa niin esikuvallisina kuin varoittavinakin esimerkkeinä siitä, mihin jokin päätös on johtanut tai voi tulevaisuudessa johtaa. 

Aiempi tutkimus on tuonut esiin, että etenkin vähemmistöä edustavaa näkemystä ajavat poliitikot käyttävät tarinoita vakuuttaakseen kuulijat omasta kannastaan. Kertomusten käyttöä politiikassa on kuitenkin tarkasteltu lähinnä yksittäisten, käsin poimittujen esimerkkien kautta. 

Tutkimusryhmämme aiemmin kehittämä hakujärjestelmä mahdollistaa kertomusten melko luotettavan tunnistamisen laajoista poliittisista aineistoista. Se toimii erityisen hyvin haastatteluaineistossa, ja jatkokehitys eduskuntapuheen osalta on meneillään. Kun kertovat jaksot voidaan koneellisesti tunnistaa isoista aineistoista, voi tarkemman kertomusten analyysin kohdentaa niihin ilman työlästä koko aineiston läpikäymistä ihmisvoimin.

Hankkeessa uutena näkökulmana on sen painotus, miten olennaista kertomuksen aikojen analyysissa on erottaa toisistaan kerronnan ja tarinan ajat: edellinen kiinnittyy kertomisen hetkeen, jälkimmäinen kerrottujen tapahtumien hetkeen. Kertomuksella mennyt ja tuleva tuodaan merkityksellisiksi nykyhetkelle ja argumentoidaan vältettävien tai toivottujen kehityskulkujen puolesta. 

Hankkeemme tutkii kertovaa ajallisuutta sekä tarinajatkumoiden luomisena että puheen retorisina keinoina tuottaa nykyhetkelle merkityksiä menneen ja tulevan kautta. Koska kertomus on keskeinen inhimillinen tapa jäsentää muutosta, oletamme niiden tutkimisen paljastavan olennaisia piirteitä ja kehityskulkuja poliittisessa retoriikassa viime vuosikymmenten aikana. 

Tulevaisuushorisontin muutos 

Tuleva, mennyt ja nykyisyys ovat eri tavoin läsnä poliittisessa puheessa riippuen käsiteltävästä aiheesta, yksittäisten poliitikkojen arvoista ja ajan hengestä. Historioitsija François Hartogin hypoteesin mukaan tämän päivän politiikka määrittää eräänlainen presentismi, eli tila, jossa politiikkaa tehdään ikään kuin reagoiden päälle vyöryviin haasteisiin ja kriiseihin, mutta vailla visiota tulevasta.

Politiikan ajat -hankkeen käyttämä tutkimusmateriaali tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sitä, onko tällainen muutos todella nähtävissä poliittisessa puheessa. Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin. Eri menetelmiä yhdistäen päästään käsiksi politiikan aikahorisontin muutoksiin ja pystytään analysoimaan sekä tulkitsemaan niitä monipuolisesti.

Kysymme siis, onko Suomen eduskunnassa käydyn poliittisen puheen tulevaisuushorisontti muuttunut 1980-luvulta nykypäivään. Tarkastelu pohjaa sekä yksittäisten lausumien laadulliseen analyysiin että kvantitatiiviseen kartoitukseen, jossa tarkastellaan aikamuotoja, aikasanoja sekä kertomuksia. 

Hanke selvittää, miten kriisipuhe on muuttunut, miten kertomukset toimivat aikapuheessa ja viittaavatko eri politiikan teemat todella menneeseen ja tulevaan vai ovatko ne pikemminkin reaktioita tässä päivässä ilmeneviin haasteisiin.

Näin voidaan esimerkiksi tarkastella, oliko puolustusministeri Elisabeth Rehnin ajan puolustuspolitiikka enemmän tulevaisuuteen suuntautunutta kuin mitä se on tänä päivänä, dominoiko presentismiin nojaava argumentaatio EU-politiikkaa ja onko liberalismilla tulevaisuutta.

Teoria presentismistä puhuttelee monia, sillä ajatus kylmän sodan aikaisesta politiikasta erilaisten poliittisten visioiden kamppailun kenttänä on iskostunut populaariin historiakuvaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei aineistolähtöinen tarkastelu tuo esiin mitään dramaattista siirtymää presentismiin. Tulevaisuus ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan ja korostuu eri teemoissa kuin ennen.

Hankkeen ajat

POLTE-hanke on aloittanut työskentelynsä syksyllä 2022, ja projekti jatkuu elokuuhun 2026 saakka. Konsortiohankkeen vastuullinen johtaja on professori Mari Hatavara Tampereen yliopistosta, ja osahankkeita johtavat professori Jyrki Nummenmaa Tampereen yliopistosta sekä yliopistonlehtori Jani Marjanen Helsingin yliopistosta. Hanke nojaa samojen tutkimusryhmien aiempaan tutkimukseen Suomen Akatemian vuosina 2017–2022 rahoittamassa Demokratian äänet -hankkeessa, jota johti tutkimusjohtaja Matti Hyvärinen Tampereen yliopistossa. 

Aiemmassa hankkeessa digitoitu ja jäsennetty aineisto sekä monipuoliset haut mahdollistava hakujärjestelmämahdollistavat POLTE-hankkeen nopean siirtymisen aineistojen käsittelystä analyysiin ja tulkintaan.   

Hanke tarkastelee erityisesti parlamentin ajallista retoriikkaa, vallitsevien ja vastakertomusten poliittista käyttöä, pitkän aikavälin muutoksia ajallisissa horisonteissa sekä eri ajallisuuksien mallinnusta. Hanke etenee vaiheittain ajallisuuden yksinkertaisempien ilmentymien tunnistamisesta monimutkaisempien ajallisten muotojen mallintamiseen sekä lopulta politiikan ajallisuuksien tulkintaan. 

Yhteistyö samantapaisia kysymyksiä, aineistoja ja menetelmiä koskevien hankkeiden kanssa on aloitettu aktiivisesti syksyn 2022 aikana, ja hankejohtajat laajentavat yhteistyötä mielellään uusienkin tahojen kanssa. Hakujärjestelmä avataan kaikkien käytettäväksi julkisten aineistojen osalta, joten hanke osaltaan edistää myös avoimen tieteen periaatteita.

Professori Mari Hatavara on kirjallisuudentutkija ja monitieteisen kertomuksentutkimuksen keskuksen Narraren johtaja Tampereen yliopistossa. 

Matti Hyvärinen on sosiologi ja kertomuksentutkija, joka toimii tutkimusjohtajana ja Narraren varajohtajana Tampereen yliopistossa.

Nanny Jolma on kertomusten analyysiin ja muistelevaan minäkerrontaa erikoistunut kirjallisuudentutkija ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. 

Jussi Kurunmäki on sekä valtio-opin että poliittisen historian dosentti, joka tässä hankkeessa työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Jyrki Nummenmaa on tietojenkäsittelyn professori ja luonnollisen kielen käsittelyn tutkimusryhmän johtaja Tampereen yliopistossa. 

Timo Nummenmaa on tietojenkäsittelytieteilijä, joka toimii yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa mm. ohjelmistotuotannon alueella.

Jaakko Peltonen on tekstiaineistojen aiheiden ja niiden trendien mallinnukseen tilastollisen koneoppimisen keinoin erikoistunut tilastotieteen ja data-analyysin professori Tampereen yliopistossa. 

Martin Pettersson on käsitehistoriaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. 

Yliopistonlehtori Hanna Rautajoki on retorisiin strategioihin erikoistunut vuorovaikutussosiologi Tampereen yliopistossa.

Kirsi Sandberg työskentelee hankkeessa tutkijana ja tekee suomen kielen alalle asettuvaa kieliopillisia ilmiöitä lauseiden ja tekstin rajapinnassa käsittelevää väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. 

Kari Teräs on muistitietohistoriaan erikoistunut historiantutkija.

Risto Turunen (FT) on tekstinlouhintaan erikoistunut historiantutkija, joka työskentelee hankkeessa Tampereen yliopiston osaprojektissa.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Thomas Bormans/Unsplash.

Julkaisu Parlamentaarisen politiikan ajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallispeli on hankalasti tavoitettavissa oleva kategoria. Yhtäältä kansallispelillä on ainakin puheen tasolla oma asemansa. Pesäpalloa seuraavat tuovat mielellään esille tämän erityisaseman, mutta myös ne, jotka eivät pelistä pidä, saattavat harmitella, että Suomella on tällainen kummallinen kansallispeli, jota ei juurikaan pelata maan ulkopuolella. Toisaalta kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon. Pesäpalloa ei ole virallisesti määritelty kansallispeliksi, se ei saa erityisiä kansallispelitukia, eikä sen harrastajia noteerata erityisellä tavalla suhteessa muihin peleihin. Se on peli muiden joukossa.

Kansallispelin asema perustuu vain teksteissä ja puheessa esiintyvään toistoon.

Kansallissymboleja onkin tavallaan kahta lajia. On virallisia symboleja kuten lippu, vaakuna, itsenäisyyspäivä tai erilaiset liputuspäivät, ja sitten on kansallissymboleja, jotka ovat muodostuneet sellaiseksi kielenkäytön kautta. Tällaisia ovat Maamme-laulu tai Kalevala. Sekä virallisiin että epävirallisin symboleihin liittyy kulttuurihistoriallinen muutos. Ne on tietoisesti luotu kansallissymboleiksi ja niiden historiaan liittyy kaikenlaista poliittista kamppailua. Niihin liittyvät tunteet ja merkitykset ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja eri poliittiset ryhmittymät ovat suhtautuneet niihin eri tavoin.

Monelle ei varmaankaan ole selvää, mitkä asiat ovat virallisia kansallissymboleja ja mitkä ovat muodostuneet sellaisiksi ilman kodifikaatiota. Itse asiassa kansallis-etuliite mielletään usein jonkinlaisena virallisuuden asteena. On oletettavissa, että kansallissymboleja on vain yksi ja että niiden asema ei helposti horju.

Kansallis-etuliitettä voidaan käyttää jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle.

Siksi onkin niin, että kansallis-etuliitettä voidaan käyttää ja on usein käytettykin jonkin asian nostamiseen ikään kuin jalustalle. J. L. Runebergin kutsuminen kansallisrunoilijaksi on ollut keskeinen osa Runebergin kirjailijaroolin rakentumista, kun taas laulujoutsenen kutsuminen kansallislinnuksi on ollut keskeinen osa laulujoutsenkannan suojelupyrkimyksiä. Kun Aku Ankka -lehti vuonna 2021 julistautui Suomen kansallislehdeksi, oli pyrkimyksenä ironisoida kansallis-etuliitteen tuomaa virallisuutta, mutta samalla tuoda esille sitä kiistatonta vaikutusta, joka lehdellä on 70 vuoden aikana ollut suomalaiselle kulttuurille.

Lauri Pihkala ja kansallispeli projektina

Pesäpallo on tunnetusti Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä laji. Ei kuitenkaan ole niin, että pesäpallo olisi ensin luotu ja sitten vähitellen suosionsa myötä muodostunut kansallispeliksi. Pikemminkin oli niin, että Pihkala pyrki alun perinkin kehittämään kansallispelin. Pesäpallo oli vasta toinen vaihtoehto täksi peliksi.

Lauri Pihkalan kansallispelin etsintä käy parhaiten ilmi teoksesta Pitkäpallo. Pallonlyönnin merkitys. Säännöt. Opetusohjeita ja harjoitusneuvoja (1917). Kirja sisältää lähes 70 sivun esseen, jossa käydään läpi kansallispelin merkitystä kansakunnalle. Siinä hän päätyy lopulta toteamaan, että pallonlyönti olisi sopivin kansallispeli Suomelle.

Kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta.

Tämän jälkeen Pihkala esittää pitkäpallon säännöt sellaisina, kuin hän oli kehittänyt ne rakentamalla amerikkalaisen baseballin ja saksalaisen Schlagballin päälle. Kun Pihkala vuonna 1922 julkaisi pesäpallon säännöt, ei säännöissä enää mainita kansallispeliä, mutta jatkumo on selvä, sillä Pihkala esittää pesäpallon pitkäpallon uutena versiona.

Kansallispelin tai -urheilun tarkoitus oli Pihkalan ajattelussa kahtalainen. Yhtäältä kansallispelin olemassaolo ilmensi kansakunnan kehityksen astetta. Pihkala mainitsee, miten erityisesti Englannissa on luotu monia kansallispelejä. Ne kertovat englantilaisten erityiskyvyistä ja -ominaisuuksista. Samalla hän toteaa, kuinka monissa muissa maissa tällainen kehitystyö ei ole lähtenyt käyntiin.

Hän ajattelee, että monet englantilaiset pelit eivät olisi voineet kehittyä Saksassa, koska siellä ne olisi teoretisoitu pilalle. Englantilaiset olivat osanneet kehittää pelinsä juuri oikealle tasolle. Jalkapallon paitsiosääntö oli Pihkalalle esimerkki siitä, miten lajista oli kehitetty jalostettu muoto, mikä teki siitä yleisölle kiinnostavan ja urheilullisesti toimivan.

Kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä.

Toisaalta kansallispeli on tapa kehittää kansakuntaa, se on tapa edistää koko kansakunnan fyysistä hyvinvointia ja jalostaa väestöä. Siksi on tärkeää, että kansallispeli on sellainen, joka vetoaa laajoihin joukkoihin, on riittävän monipuolinen niin että se kehittää monia eri ominaisuuksia, ja istuu kansakunnan luonteeseen. Yhteinen kansallispeli oli Pihkalalle myös tapa luoda yksimielisyyttä.

Ei ole vaikea nähdä, kuinka Pihkalan ajattelu on reaktio suomalaisen yhteiskunnan vahvaan polarisoitumiseen sisällissodan kynnyksellä sekä osa orastavaa eugeenista ajattelua 1900-luvun alkupuolella. Pihkala kirjoittaakin tarpeesta edistää rotuterveyttä kansallispelin avulla.

Kansallispeli ja tulevaisuus

Pihkalalle kansallispeli ei ollut asia, joka juonsi juurensa kansanperinteestä. Se piti luoda, ja sen hyöty oli tulevaisuudessa. Hän kirjoittaa, että ”Kansallisen normaaliohjelman laatiminen ja varsinkin toteuttaminen leikin ja urheilun alalla ei ole ainoastaan suuritöinen, vaan myöskin kiireellinen tehtävä” (Pihkala 1917, s. 12).

Suomessa tähän aikaan pelatut kuningaspallo, neljälyönti, lukkaripallo tai neljämaali eivät kelvanneet Pihkalalle. Ne eivät ”koskaan olleet kansallispelejämme siinä merkityksessä kuin nykyään on välttämätöntä. Ne ovat olleet vain etnografisia kansallispelejämme, jos sitäkään.” (Pihkala 1917, s. 52–53). Pihkala piti niitä yleisinä peleinä, joita pelattiin ympäri maailman, mutta ilman, että ne olivat merkittäviä. Sen vuoksi pelejä piti kehittää hakemalla inspiraatiota eri puolilta maailma.

Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului.

Ottaen huomioon Pihkalan vahvan isänmaallisen ja oikeistolaisen profiilin, on ehkä hieman yllättävää, että hänen projektinsa oli hänen omin sanojensa mukaan kosmopoliittinen. Pihkala oli itse matkustanut Yhdysvalloissa hakemassa ideoita ja toteaa myös esseessään, että ”meidän ei tarvitse välittää etnografisista ja muinaistieteellisistä näkökohdista”. On vältettävä ”tuijottamasta vangitsevaan menneisyyteen” (Pihkala 1917, s 53). Sen sijaan voimme ”yhdistellä lähisukulaisten pelien ja eri lajien parhaimpia aineksia sellaiseksi kokonaisuudeksi kuin haluamme” (Pihkala 1917, s. 54).

Pitkäpallo ja sen jälkeen pesäpallo olivat siis alun alkaen eklektisesti yhdistelemällä luotuja, kansallispeleiksi tarkoitettuja pelejä. Pihkala itse kutsui pitkäpalloa ”sekasikiöksi”, mutta piti juuri sitä sen parhaana ominaisuutena.

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin.

Tästä huolimatta Pihkalan kansallispelifilosofiaan kuului ajatus pyhästä kansakunnasta, johon kyseinen peli kuului. Hän totesi, että minne englantilainen kulkeekin, hän pystyttää sinne kriketti- ja jalkapallomaalin ja että amerikkalainen vallattuaan uusia alueita käynnistää baseball-pelin. Koska Suomi ei ollut siirtomaavalta, vaan pikemminkin pyrki ylipäänsä varmistamaan oman maansa olemassaolon, ajatteli Pihkala Suomen tarvitsevan krikettiä tai baseballia vastaavan ”pyhän kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten” ja että ”Yleisesti levinnyt kansallinen urheiluleikki on pyhä perustuslaki”. (Pihkala 1917, s. 73–74)

Kansallispelin luomisella oli siis taustalla samanlainen pyrkimys rakentaa kansakuntaa kuin esimerkiksi Kalevalalla oli ollut reilu 80 vuotta aiemmin. Jo Kalevalan markkinoinnissa todettiin Elias Lönnrotin löytäneen täysipainoisen kansalliseepoksen, josta tulee lahja suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura rakensi kansakuntaa 1830-luvulla, huomion kohteena oli kirjallisuus. Silloin oli mahdotonta ajatella, että kansakuntaa pitäisi kehittää urheilun tai liikunnan alueella, mutta Pihkalan aikana kansallinen näkökulma oli lyönyt läpi laajemmin. Yhä useampi elämän osa-alue oli tullut kansallisen kehittämistyön kohteeksi.

Kansallispelin vaihtoehdot

Pitkäpalloa pelattiin kesällä 1917 ja sitä esiteltiin ajan sanomalehdissä mahdollisena uutena kansallispelinä, mutta sille ei lopulta löytynyt kovinkaan paljon vastakaikua. Säännöistä otettiin uusi painos vuonna 1920, mutta jo seuraavana vuonna kokeiltiin uutta kehitelmää, pesäpalloa.

Pesäpallon näytösottelusta elokuussa 1921 osattiin ajan sanomalehdissä povata uudelle lajille valoisaa tulevaisuutta: Aamulehti ennusti, että pesäpallo noussee pitkäpallon sijaan Suomen kansallispeliksi. Puhe pesäpallosta kansallispelinä oli aluksi hieman hapuilevaa. Sana ”kansallispeli” saattoi esiintyä lainausmerkeissä, lajiin viitattiin tulevana kansallispelinä tai toivottiin suomalaisen yleisön ottavan pelin omakseen. Tultaessa 1920-luvun lopulle oli puhe pesäpallosta kansallispelinä kuitenkin jo täysin vakiintunutta.

 Hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen.

Kansallispelin tai -urheilun status oli kuitenkin sellainen, mitä saatettiin tavoitella myös muille lajeille. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lehdet sisältävät paljon keskustelua eri maiden kansallispeleistä ja -urheiluista. Suomen osalta kansallisurheiluna mainittiin useimmiten hiihto, mutta monesti mainittiin myös soutu, uinti tai paini. Hiihto mainittiin näistä kaikkein useimmin, mutta senkään asema ei ollut kiistaton. Useasti lehdet kirjoittivat hiihdosta ikään kuin potentiaalisena kansallisurheiluna, kunhan sen harrastajamäärä kasvaisi.

Vaikka pesäpallosta puhuttiin useammin kansallispelinä kuin kansallisurheiluna, alettiin sitä 1920-luvulla kutsua välillä myös kansallisurheiluksi. Samalla hiihdon asema kansallisurheiluna ei vain ottanut vakiintuakseen. Vaikka se usein mainittiin kansallisurheiluna, löytyy lehdistä esimerkkejä läpi 1920- ja 1930-luvun, joissa hiihdosta puhutaan pikemminkin potentiaalisena kansallisurheiluna.

Se, että kansallispeli- ja kansallisurheiluehdokkaita oli monia, ei sinänsä ole yllättävää. On ymmärrettävää, että toisille joku laji oli arvokkaampi kuin toinen, ja kansallis-etuliitteellä haettiin statusta. Toisille taas oli kyse siitä, mitkä lajit kehittäisivät parhaiten kansakuntaa.

Tulevaisuudesta menneisyyteen

Kun pesäpallo vakiintui julkisessa keskustelussa kansallispeliksi, muuttui sen orientaatio tulevaisuudesta menneisyyteen. Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään. Pesäpallon kansallispelistatus ei perustu tämän päivän suosioon vaan johonkin, mikä on menneisyydessä ansaittu.

Aikaorientaation muutos kytkeytyy historioitsija François Hartogin ajatukseen historiallisuuden regiimeistä. Kirjassaan Régimes d’historicité (Regimes of historicity) vuodelta 2003 hän esittää, että eri ajanjaksot, mutta myös yksittäiset puheaktit tasapainoilevat kolmen eri aikaorientaation välillä. Niissä on aina ripaus menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Presentismiksi hän kutsuu aikaa, jossa nykyorientaatio on tullut kaikkein tärkeimmäksi ja politiikan tulevaisuus sekä menneisyyden ohjaus ovat marginalisoituneet.

Lauri Pihkalan visiossa kansallispeli oli tapa rakentaa kansakuntaa tulevaa varten, kun taas nykypuheessa kansallispeli on jotain pysyvää, kenties jopa jotain menneeseen kuuluvaa, jota pyritään säilyttämään.

Kansakunnan rakentumisessa on tapahtunut tällainen muutos. Kun 1800-luvulla luotiin Suomessa kansakuntaa esimerkiksi Kalevalan avulla, oli orientaatio selvästi kohti tulevaisuutta. Sama koskee Pihkalan projektia kansallispelin luomiseksi 1900-luvun alussa, mutta tuohon aikaan Kalevala edusti jo mennyttä, se oli korkeintaan menneisyyden voimavara uusille projekteille. Ei myöskään ollut mielekästä ajatella, että pesäpallo voisi olla virallinen kansallispeli siinä mielessä, että sen asema olisi jotenkin laissa suojeltu. Tarkoitus oli, että peliä pelaamalla kehitettiin jotain suurempaa.

Tänä päivänä ei ole näköpiirissä, että uusia asioita alettaisiin kutsumaan kansallisasioiksi, muutoin kuin ehkä huumorin välineenä. On toki mahdollista, että Suomessa määritellään uusia kansallismaisemia, kansallispuistoja tai muulla tavalla huomioidaan perinteitä, mutta näissä kaikissa orientaatio on vahvasti menneisyydessä.

Nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi.

Oikeastaan nykyajan vahvin tulevaisuuteen orientoitunut kansakuntaan liittyvä puhetapa on kansallisen kilpailukyvyn diskurssi. Vaikka Pihkalan kansallispeliprojekti liittyi tavallaan kansalliseen kilpailukykyyn, jopa niin, että kansainvälisiä malleja seuraamalla saatettiin luoda oma kansaa fyysisesti ja sotilaallisesti kehittävä kansallispeli, on kyseenalaista, voisiko kansallispeliä tänä päivänä valjastaa jonkinlaisen kansallisen kilpailukyvyn edistämiseksi.

Ajatus yhtenäisestä kansasta on kenties vieras ja Pihkalan edustama suojeluskuntahenkinen ajattelu, joka korosti kansakunnan jalostamista fyysisen kasvatuksen kautta, näyttäytyy vähintäänkin vanhentuneelta, ellei jopa poliittisesti arveluttavalta. Siksi tämän päivän pesäpalloliike voi toki puhua kansallispelistä, mutta sen kannattaa hakea oma tulevaisuusorientaationsa muualta.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kansallispelin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleensä ajatellaan, että historioitsija ja sanomalehtimies A. I. Arwidsson (1791–1858) olisi lausunut tai muuten julkaissut fraasin ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” kansallisuutta ja Suomen poliittisia oloja koskevissa kirjoituksissaan vuonna 1821 Åbo Morgonblad -lehdessä, jota hän itse julkaisi. Historiantutkimuksessa on ollut tiedossa jo 1950-luvulta lähtien, että tämä ei pidä paikkansa.

Silti tämä yhteys Arwidssonin ja fraasin välillä elää erittäin vahvana, sillä linkki luotiin 1800-luvulla fennomaanien historiankirjoituksessa ja sitä on toistettu sen jälkeen lukemattomia kertoja. Tarkastelen tässä kirjoituksessa fraasin historiaa Suomessa julkaistuissa sanomalehdissä. Esimerkit sen käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Esimerkit fraasin käytöstä kertovat poliittisesta kamppailusta, siitä mitä suomalaisuus on ollut ja mitä sen tulee olla.

Fraasia on aikaisemmassa tutkimuksessa lähestytty aatehistoriallisesta näkökulmasta esittämällä kysymys siitä, olisiko Arwidsson tai joku muu voinut muulla tavoin tuoda esille ajatuksen sen takana vuoden 1809 poliittisten mullistusten jälkeen, jonka myötä Suomi sai suuriruhtinaskunnan aseman osana Venäjän keisarikuntaa. Jos kuitenkin tarkastellaan fraasin käyttöä osana poliittista retoriikkaa, pitää perspektiiviä muuttaa ja lähteä sen sijaan konkreettisista ilmaisuista ja pohtia sitä, mitä merkityksiä fraasille on annettu, mihin tarkoituksiin sitä on käytetty ja miten se on muodostunut lentäväksi lauseeksi, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa tärkeäksi.

Onko fraasilla esihistoriaa?

Ensimmäinen löytämäni fraasin esiintymä on vuodelta 1860 sanomalehtiartikkelista, joka on Yrjö Koskisen (tähän aikaan vielä nimeltään Georg Forsman) käsialaa. Artikkeli julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Vuonna 1861 fraasia käytti hieman eri muodossa J. V. Snellman. Snellmanin artikkeli julkaistiin saman vuoden aikana kaksi kertaa uudelleen ruotsiksi Suomessa sekä ainakin kerran myös Ruotsissa. Vähitellen fraasista tuli suosittu, ja 1870- ja 1880-lukujen aikana siitä tuli osa diskurssia, joka koski kansallisuus- ja kielikysymystä Suomessa.

Jo Koskinen sijoitti fraasin 1820-luvulle, mutta tosiasiallisesti sitä ei siis käytetty 1820-luvulla eikä siitä myöskään löydy esiintymiä ennen 1860-lukua. Siksi on syytä pohtia, onko sillä merkitystä, jos joku olisikin esittänyt ajatuksen fraasin takana jo 1820-luvulla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ajatuksen artikulointi 1860-luvulla ja sen jatkuva käyttö sen jälkeen on ollut ilmiö, joka on ollut menneisyyden ihmisille historiapoliittisesti merkityksellisempi ja jonka myötä myös yleinen historiatulkinta 1800-luvusta on muuttunut.

Vastaavanlaisia tapauksia tulee vastaan usein tehtäessä empiiristä analyysiä poliittisesta kielenkäytöstä. On esimerkiksi tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

On tavallista, että ismien kuten liberalismin, sosialismin tai feminismin historiaa on kirjoitettu ajalle, jolloin nämä termit eivät vielä ole olleet käytössä.

Tärkeää näissä tapauksissa on huomata, että käsitteen artikulointi isminä on ollut merkityksellinen tapahtuma ja että sanan jatkokäyttö on muokannut tätä traditiota. Ei ole väärin pohtia, millaiset ajattelijat olisivat voineet vaikuttaa esimerkiksi liberalismin traditioon jo ennen sanan ilmaantumista kieleen, mutta liberalismin historiaa ei pidä kirjoittaa anakronistisesti ikään kuin sen historiallisilla artikuloinneilla ei olisi merkitystä sille, miten liberalismin traditio on ymmärretty.

Samalla tavalla, jos halutaan ymmärtää miksi fraasi ruotsalaisista, venäläisistä ja suomalaisista on tärkeä suomalaiselle poliittiselle kulttuurille, pitää selvittää, miten fraasia on tosiasiassa käytetty.

Fraasin poliittinen merkitys

Sekä Yrjö Koskinen ja J. V. Snellman tekivät eräänlaisen retorisen siirron kuvatessaan 1800-luvun alun suomalaisia tulkintoja poliittisesta tilanteesta fraasin “ruotsalaisia emme enää ole” kautta. Sana ”enää” on merkityksellinen, sillä se kuvaa jotain, mikä on päättynyt menneisyydessä. Tässä versiossa suomalaiset todella olivat olleet ruotsalaisia ennen vuotta 1809.

Tärkeää Koskiselle ja Snellmanille oli siksi oikeuttaa ajamaansa kieli- ja kansallisuuspolitiikkaa historiallisesti ajoittamalla fraasi 1800-luvun alkuun. Varsinkin Snellmanin tekstissä rakennetaan suora jatkumo H. G. Porthanin 1700-luvun lopun pyrkimyksistä 1820-luvun romantiikan kautta hänen oman aikansa pyrkimyksiin. Tämä jatkumo ei ole ongelmaton, mutta Snellmanilla se loi omalle politiikalle ikään kuin pitkän historian, jonka varaan tukeutua.

Koskisen ja Snellmanin versiot poikkeavat hieman toisistaan, ja niiden kielellistä muotoa voi tulkita tarkemminkin, mutta tässä yhteydessä huomaamme, että vaikka esimerkit lausahduksesta ovat helposti tunnistettavissa, sen muoto ei vielä ollut täysin vakiintunut. Koskinen esimerkiksi kirjoitti: ”Se oli ehkä onnemme, että taisimme alusta asti sanoa, kuten Arwidssoni (Åbo Morgonblad) päätteli: Ruotsalaisia emme enää ole, Wenäläisiä emme myöskään ole; mutta jotain meidän täytyy olla, – olemme Suomalaisia.” (Mehiläinen 1.7.1860, s. 16.) Varsinkin lausahduksen viimeinen osa oli Koskisella vielä jäsentymätön.

Olen löytänyt 1860-luvulta vain muutaman esimerkin fraasin käytöstä, mutta tulevina vuosikymmeninä se yleistyi ja kiteytyi toistettavaksi ilmaisuksi. Poliittisten käsitteiden historian tunnetuimman teoreetikon Reinhart Koselleckin sanoin voisi ajatella, että kyseinen fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Fraasi demokratisoitui, eli sitä alettiin käyttämään yleisemmin ja yhä useamman henkilön toimesta.

Kielitieteessä on tapana puhua leksikalisoitumisesta, eli siitä, että alun perin useammasta yksiköstä muodostuneesta ilmauksesta tulee sellaisenaan oma itsenäinen yksikkönsä kielessä. Tämä näkyy myös historiallisessa aineistossa: fraasiin viitattiin ”tuttuna lauseena” ja sitä alettiin käyttää lainausmerkkien sisällä niin, että se alkoi huomiosta ruotsalaisista ja loppui huomioon suomalaisista.

Tämän jälkeen fraasia saatettiin myös muokata uudella tavalla. Nyt ei ollut enää kyse eräänlaisesta virtaviivaistumisesta, vaan tietoisista retorisista siirroista, jolloin muokkaukset olivat ikään kuin kommentteja aikaisempiin käyttöihin. Saatettiin esimerkiksi kääntää fraasin osat niin, että ensin mainittiin venäläiset, tai korvata osuus suomalaisista jollain muulla ryhmällä. Juuri viittaukset aikaisempiin käyttöihin tekevät mahdolliseksi pitkän aikavälin analyysin fraasin historiasta.

Menneisyyden kuvauksesta ohjelmalliseksi ilmaisuksi

Ehkä merkittävin muutos, joka fraasin käytössä tapahtui, oli sanan ”enää” putoaminen pois. ”Ruotsalaisia emme enää ole” muuttui yhä useammin muotoon ”ruotsalaisia emme ole”.

Tämä on tärkeä retorinen siirto, joka on nähtävissä monessa 1870- ja 1880-lukujen esimerkissä. Tällainen lausahdus ei enää ollutkaan osa historiankirjoitusta, joka kertoi vuoden 1809 jälkeisestä ajasta, vaan kannanotto aikakauden kiristyneeseen kieli- ja kansallisuuskeskusteluun. Hyvin pieni muutos fraasin muodossa muutti sen poliittista latausta huomattavasti.

Tässä vaiheessa fraasista tuli myös vahvemmin tulevaisuuteen suuntautunut, sillä sitä käytettiin nimenomaan suomalaisuusliikkeen tunnuslauseena. Ei ollutkaan kyse historiallisesta ”me”-subjektista, joka oli sopeutunut uuteen kansainvälis-poliittiseen tilanteeseen, vaan kyseessä oli tulevaisuuden ”me”, joka olisi suomalainen.

Tässä käytössä fraasi liitettiin myös yhä vahvemmin kieleen, ei välttämättä etnisyyteen tai kansalaisuuteen. Enää ei puhuttu siitä mihin maahan kuuluttiin, vaan kieleen sidotusta kansallisuudesta. Koselleckin termein voisi ajatella, että fraasi oli temporalisoitunut, sillä se oli valjastettu ajamaan tietynlaista poliittista visiota.

Vastareaktio

Kun fraasista oli tehty poliittinen iskulause, ei ole yllättävää, että sitä myös vastustettiin. Reaktioita löytyy niin liberaalien kuin sosialistienkin parista, mutta vahvimmin ruotsinkielisestä kansallisuusliikkeestä, jonka piirissä sen koettiin olevan jopa uhkaava. Tämä korostui varsinkin Suomen itsenäistymisen jälkeen, jolloin kielikysymyksen jännitteet vaativat uudelleen miettimistä.

Muokkaamalla fraasi muotoon ”Ruotsalaisia emme enää ole, suomalaisia emme halua olla, venäläisiksi emme voi ryhtyä, olkaamme siis isänmaamme poikia” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3) korostettiin suomenruotsalaisten yhteyttä Ruotsiin samalla, kun esitettiin fraasista muoto, jossa ei korostunut kieli tai kansallisuus vaan yhteinen kansalaisuus näistä riippumatta.

Tälle versiolle haettiin retorisesti myös historiallista tukea kytkemällä se Zacharias Topeliukseen. Topeliukselta ei kuitenkaan löydy lainkaan tällaista fraasia, vaikka hän toki kirjoitti suomalaisuudesta kaksikielisenä kansallisuutena. Samalla tavalla kuin Koskinen 1860-luvulla kytki fraasin Arwidssoniin, 1920-luvun svekomaanit halusivat osoittaa omalle versiolleen historiallisen esi-isän.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä”.

Jyrkempi versio fraasista oli ”ruotsalaisia olemme, ruotsalaisia haluamme aina olla, ja ruotsalaisina tulemme aina pysymään, sillä olemme rakastetun isänmaan hyviä poikia ja tyttäriä” (Kaskö Tidning 12.11.1921, s. 3). Näissä molemmissa esimerkeissä on kyse selkeästä poliittisesta kamppailusta, jossa fraasille annettiin uusi, mutta silti tunnistettava muoto ja sille osoitettiin vaihtoehtoisia poliittisia konnotaatioita liittämällä se suomenruotsalaiseen identiteetinmuodostukseen.

Vaikka nämä retoriset uudelleenmuotoilut ovat hyvin kaukana alkuperäisestä (sikäli kuin alkuperäistä on ylipäänsä ollut), on linkki aikaisempiin käyttöihin yhä läsnä. Fraasin retorinen teho perustuu siihen, että se on lukijoillekin tuttu.

Historialliset kerrostumat

Tänä päivänä kyseinen fraasi on yhä yleisesti käytössä ja se liitetään yhä usein Arwidssoniin. Se on kuitenkin kielikiistojen liennyttyä jossain määrin menettänyt poliittisia merkityksiään. Koska on mahdollista lukea sen viittaavan kansalaisuuteen, kansallisuuteen tai kieleen, se on avoin erilaisille poliittisille tulkinnoille.

Lienee kuitenkin yleisempää, että fraasia tulkitaan 2000-luvulla kansalaisuuden ja kansallisuuden kuin kielen tai etnisyyden kautta. Sitä käytetään usein sen pohtimiseen, miten suomalaiset toimivat globalisoituneessa maailmassa ja miten suomalaisuus edelleen muuttuu. Silti on selvää, että fraasi tuli 1800-luvun toisella puoliskolla kiteytetyksi ja merkitykselliseksi nimenomaan kielikysymyksen kautta.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään.

Voi ajatella, että siinä on vieläkin erilaisia merkityskerrostumia, jotka liittyvät sen eri aikoina saamin mielleyhtymiin – Koskisen historiallinen tulkinta, kielikysymyksen politisoivat merkitykset sekä nykypäivän etnopoliittisesti vähemmän latautunut muoto. On edelleen mahdollista palauttaa historiallisia merkityskerrostumia fraasin historiasta. Tätä poliittisesti latautuneiden sanojen yleistä ominaisuutta kutsutaan usein eriaikaisuuden samanaikaisuudeksi.

Joustava kansallisuuskäsitys

Koska iso osa tämän päivän julkista keskustelua koskee suomalaisuuden määrittelyä, on hyvä huomata, että tämän päivän keskustelun poliittisuus näyttäytyy uudessa valossa, kun tarkastellaan historiallista muutosta suomalaisuuteen liittyvässä kielenkäytössä.

Näyttää siltä, että 1800-luvun puolivälissä oltiin ehkä joustavampia kansallisuuskäsitysten kanssa kuin tänään. Silloin lentävä fraasi saattoi sisältää ajatuksen siitä, että ei enää oltu ruotsalaisia ja sen vuoksi olisi hyvää rakentaa suomalaisuutta. Fraasin vakiintuessa ja kansakunnan rakentamisen edetessä alkuperäinen joustavuus näyttää kuitenkin kadonneen. Ajatus siitä, että oltaisiin oltu ruotsalaisia, häivytettiin fraasista, mutta myös laajemmin historiatietoisuudesta. Samalla suomalaisuudesta tuli lähestulkoon muuttumaton asia, jota saatettiin etsiä jopa ajasta ennen vuotta 1809.

Jani Marjanen (FT, dos.) on poliittisen kielen historiaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee EU-rahoitteisessa NewsEye-hankkeessa Helsingin yliopistossa.

Laajempi, alkuperäissitaatein varustettu ruotsinkielinen artikkeli teemasta löytyy tästä linkistä.

Julkaisu Miten lakkasimme olemasta entisiä ruotsalaisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.