Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka. Johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Books on Demand.  280 s.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Vilho Harlen vuonna 2022 julkaistu tuore teos käsittelee ulkopolitiikan tutkimusta sekä erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa. 

Teos on tervetullut lisä niin kansainvälisen politiikan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen aikana, jolloin Suomen ulkopolitiikka on muuttumassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin yli sadan vuoden itsenäisyyden aikana. 

Harlen lähtökohtana on perusteltu toteamus, jonka mukaan tutkijoita ei ole erityisemmin kiinnostanut Suomen ulkopolitiikan tutkimus 2000-luvulla. Niinpä kirjan tavoitteena on houkutella uusia nuoria tutkijoita ja toisaalta haastaa tutkijoita keskustelemaan, mitä Suomen ulkopolitiikalle on tapahtumassa juuri nyt. Alaotsikon ”johdatus” viittaa lähinnä tähän, sillä perinteisessä mielessä kirja ei ole ulkopolitiikan tutkimukseen johdatteleva perusteos.

Houkutellakseen niin uusia kuin jo urautuneita tutkijoitakin ulkopolitiikan tutkimuksen pariin Harle ottaa kirjassaan lähtökohdaksi englantilaisena koulukuntana tunnetun kansainvälisen politiikan teorian. Koulukunnan mielenkiinto kohdistuu valtioiden muodostamaan kansainväliseen järjestelmään ja sen luonteeseen. 

Tämä on kiintoisa avaus siksi, että koulukunnalla ei ole varsinaista ulkopolitiikan teoriaa. Harle tuo tämän esiin, mutta ehdottaa, että sellainen voisi olla. Teos tuo tämän mahdollisen teorian rakentamiseen erilaisia palikoita yllättäviltäkin suunnilta.

Yli englantilaisen koulukunnan

Harle ei tyydy vain englantilaisen koulukunnan esittelyyn, vaan arvioi myös kriittisesti sen heikkouksia ja vahvuuksia. Ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta Harle nostaa keskiöön koulukunnan hahmottamat kolme erilaista tasoa: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö. 

Ulkopolitiikan tutkimuksen kannalta kysymys on, mille noista tasoista valtion ulkopolitiikka asettuu ja minkä tason realisoitumista valtio ulkopolitiikallaan pyrkii edistämään. Yksilöidymmin kysymys on siitä, mille tasoista Suomen ulkopolitiikka asemoituu.

Kehittäessään englantilaisen koulukunnan pohjalle välineitä moniulotteisen ulkopolitiikan tutkimukseen Harle hakee eväitä kahdelta suunnalta, ajalta ennen koulukunnan varsinaista syntyä. Näistä ensimmäinen on Harlen nimeämä Westermarckin koulukunta, jonka tutkijoista hän nostaa Edward Westermarckin lisäksi tarkasteluun Rudolf Holstinja Ragnar Numelinin. Heistä jokainen tarkasteli esivaltiollisten yhteisöjen kansainvälisiä suhteita.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Westermarckin koulukunnan kautta Harle avaa näkökulman valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän taakse tai yli. Tämä avaus mahdollistaa näkökulman kääntämisen valtioiden välisten ristiriitaisten etujen suhteista yhteisöjen väliseen yhteistyöhön ja yhdessä selviämiseen. Vaikka laajennuksessa on kysymys kolmen suomalaisen tutkijan työstä, niin Harle pysyy vielä ulkopolitiikan yleisellä tasolla.

Harlen toinen laajennus kohdistuukin suoraan Suomen ulkopolitiikkaan. Myös tämä on yllättävä avaus.  Harle nostaa esiin itsenäisen Suomen ensiaskelilta Juhani Ahon, K.J. Ståhlbergin ja Carl Gustaf Mannerheimin. Heidän kauttaan hän hahmottaa, mille englantilaisen koulukunnan tasoista vasta itsenäistynyt Suomi pyrki pienenä valtiona asemoimaan itsensä. 

Harlen mukaan Aho ja Ståhlberg katsoivat, että kansainvälinen järjestelmä ei ollut pienelle valtiolle hyvä foorumi. Westermarckin koulukuntaa myötäillen he tähysivät kansainvälisen yhteisön suuntaan ja jopa sen yli maailmanyhteisöön.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Ståhlbergin näkökulmasta Suomi ei interventiota tarvinnut, mutta muut enemmän tai vähemmän innokkaat toimijat puolestaan tarvitsivat Suomea interventioon. Ståhlberg painotti olennaisena Suomen toimivaa suhdetta Venäjään myös levottomuuksien jälkeen.    

Toimintaa kansainvälisessä yhteisössä

Rakennettuaan laajennusten kautta englantilaisesta koulukunnasta välineen ulkopolitiikan analyysiin Harle hyppää ajassa eteenpäin ja soveltaa teoriakehystään Suomen ulkopolitiikan tarkasteluun. Sitä Harle tekee analysoimalla presidentti Tarja Halosen ja presidentti Sauli Niinistön puheita. 

Vaikka presidenttien puheet eivät ole yksi yhteen Suomen ulkopolitiikkaa, ne kuitenkin kertovat jotain siitä, miten presidentit asemoivat Suomea ja Suomen toimintaa noilla englantilaisen koulukunnan kolmella tasolla.

Harlen mukaan molemmat ovat katsoneet operoivansa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön tasolla. Tosin niin, että Niinistön asemointi kallistuu poliittisen realismin ja siten kansainvälisen järjestelmän suuntaan. Halosen puheet taas avautuvat enemmän maailman yhteisön suuntaan. 

Erot ilmenevät muun muassa siinä, että Halonen nostaa jatkuvasti esiin koko ihmiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, kun taas Niinistö korostaa Euroopan turvallisuutta ja Euroopan keskeisiä arvoja. Olennaista on kuitenkin se, että kummankin puheissa sotilaallisen voiman merkitys jää taka-alalle ainakin vielä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Kirjan viimeinen osa laajenee jälleen yleiselle tasolle. Englantilaisen koulukunnan lähtökohdista Harle päätyy arvioimaan, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Harle nostaa esiin kolme erilaista näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa. Niistä ensimmäisenä on eteneminen kohti maailmanyhteisöä. Tämän kehityksen välineenä Harle näkee Yhdistyneet kansakunnat, jonka pitäisi toimia suursotia ehkäisevänä tekijänä. 

Tarkastellessaan mahdollista kehitystä kohti maailmanyhteisöä Harle nostaa esiin Helsingin yliopiston edesmenneen professori Göran von Bonsdorffin (1918–2009) ja hänen teoksensa Maailman politiikkaa tekniikan aikakaudella vuodelta 1964. Harle katsoo, että Bonsdorffin näkökulma tarjoaa mahdollisuuden nousta englantilaisen koulukunnan keskittyneisyydestä kansainväliseen yhteisöön kohti maailmanyhteisö-keskeisyyttä. Harle on kuitenkin varsin pessimistinen tämän kehityssuunnan suhteen. Hänen mukaansa YK on pitkälle epäonnistunut keskeisessä tehtävässään eli sotien ehkäisyssä, eikä eteneminen kohti maailmanhallitusta näytä kovinkaan todennäköiseltä. 

Toisena mahdollisena kehityssuuntana Harle nostaa esiin kulkeutumisen kohti suuralueita. Tämän vaihtoehdon perustaksi hän esittelee tiiviisti useampia suuralueteorioita, kirjailija George Orwellin merkkiteoksessa 1984 ilmenevää suuralueiden jatkuvaa kamppailua myöten. 

Lopulta Harle päätyy esittämään, että maailma on parhaillaan kulkemassa kohti suuralueita. Tässä kehityksessä keskeiset suurvallat pyrkivät määrittelemään omia turvallisuusrajoja, joiden ylittäminen jonkun toisen suurvallan toimesta ei ole sallittua. Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Laput silmillä Natoon

Kolmantena mahdollisuutena Harle tarkastelee valtioista irtautuvan tai niiden yläpuolelle nousevan sotilaallisen voiman mahdollisuutta. Tässä yhteydessä Harle viittaa pienen hetken eläneeseen ajatukseen, että Nato irtautuisi valtioista ja muuntuisi YK:n sotilaalliseksi voimaksi. Valtiot eivät kuitenkaan näytä olevan halukkaita luopumaan omasta sotilaallisesta voimastaan. Siksi tämäkään kehityssuunta ei näytä todennäköiseltä.

Monimuotoisuus kirjan otsikossa on ehkä harkiten – tai sattumalta – kirjan sisältöä vahvasti ilmentävä käsite. Kyse ei ole vain moniulotteisesta ulkopolitiikasta, vaan kirja itsessään on moniulotteinen. Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Erityisesti tämä kritiikki kohdistuu Naton jäsenyyden hakemiseen ja jäsenyydestä todennäköisesti seuraaviin muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa.

Heti kirjan alussa Harle esittää, että ulkopolitiikan tavoitteena on rauha ja rauhanomainen kanssakäyminen ristiriitojen maailmassa. Läpi kirjan ilmenee Harlen ajatus siitä, että itsenäisyyden ensi metreiltä lähtien Suomen ulkopolitiikka on pyrkinyt edistämään tuota tavoitetta. 

Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan.

Nyt Suomi mitä ilmeisimmin on irtautumassa tuosta tavoitteesta. Natoon pyrkivä Suomi on asemoimassa itsensä Yhdysvaltain suuralueen osaksi pohtimatta perusteellisesti sitä, mitä merkitsee liittyminen yhteisöön, joka ei Harlen mukaan koskaan toimi vastoin Yhdysvaltain intressejä.

Lukijan ja tutkijan näkökulmasta kirjan tekee kiintoisaksi myös se, että Harle lähtee kehittämään englantilaisesta koulukunnasta teoriaa ulkopolitiikan tutkimukseen. Sitä kohti pyrkiessään hän kuitenkin päätyy koulukunnan kriittiseen arvioon. Samalla hän nostaa esiin, että ulkopolitiikka on myös ihmisten politiikkaa, eikä turvallisuus voi Bonsdorffia myötäillen olla vain kansallista turvallisuutta, vaan sen tulisi olla ihmisten eli kaikkien yhteistä turvallisuutta.

Harlen kriittistä luentaa ilmentää hyvin kirjan viimeinen lause: ”Myös harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua ’totuutta’ vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästä jo luopuneet”.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Artikkelin pääkuva: Kat Juska/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Uusi näkökulma ulkopolitiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti alkuun on tehtävä selväksi, että minkä tahansa ongelman, kuvitteellisen tai todellisen, väkivaltainen ratkaisu on aina tuomittava teko. Sitä on myös Venäjän sotilaallinen tunkeutuminen Ukrainaan. En kuitenkaan sano näin siksi, että Venäjä teollaan rikkoo kansainvälistä oikeutta ja länsimaiden universaaleiksi julistamia arvoja.

Kun missä tahansa ja tällä kertaa Euroopassa otetaan aseelliset voimakeinot käyttöön, joudun rauhantutkijana kysymään, onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa. Rauhantutkijoita ei ole esiintynyt kommentoimassa Ukrainan kriisin kärjistymistä täysimittaiseksi sodaksi. Selvyyden vuoksi rauhantutkijalle sota on yksi kriisin muoto, kun taas kriisi viittaa pidempään Ukrainan ja Venäjän välillä vallinneeseen tilanteeseen.

Eikö suomalainen rauhantutkimus ole ollut relevanttia suhteessa maailmanpolitiikan realiteetteihin, pohtivat myös 10 vanhemman sukupolven rauhantutkijaa Karim Maichen, Anitta Kynsilehdon ja Samu Pehkosen kokoamassa artikkelissa ”Minne menit, rauhantutkimus?” rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehden Kosmopoliksen viime vuoden viimeisessä numerossa.

Onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa?

Kun rauhantutkimus on relevanttia suhteessa voimapolitiikkaan ja maailmanjärjestyksen muutokseen, se tuottaa tietoa kriisin moniulotteisista taustoista tapahtumien ymmärtämiseksi, mikä ei tarkoita Venäjän toimien hyväksymistä. Konfliktien taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen on välttämätön edellytys myös rauhanomaisten ratkaisujen hahmottamiseen silloin, kun ne vielä ovat mahdollisia.

Voi olla, että rauhantutkijat ovat lintukodossaan askarrelleet sellaisten ongelmien parissa, mikä ei ole tehnyt heistä medialle kiinnostavia asiantuntijoita menossa olevan kriisin ymmärtämiseksi. Yksi vakava ongelma voi olla, että rauhantutkijoiden agendalta ovat puuttuneet voimapolitiikan analyysit muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.

Yhden totuuden ongelma

Katson myös, että niin politiikka kuin mediakin ovat epäonnistuneet Ukrainan kriisin käsittelyssä. Länsimaissa julkista keskustelua on hallinnut yksi tulkinta ja totuus. Tässä tulkinnassa Venäjä toimii vastoin YK:n periaatteita, jotka olennaisesti edustavat länsimaisia arvoja, vaikka Neuvostoliitto oli niitä hyväksymässä toisen maailmansodan päättyessä. Samalla Venäjän aggressio uhkaa koko länsimaista demokraattista järjestelmää.

Niin poliitikot kuin asiantuntijatkin ovat edustaneet tätä yhtä oikeana pidettyä tulkintaa, joka sulkee ulkopuolelle maailman moninaisuuden ja mahdolliset soraäänet, joita demokratia edellyttää. Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Yhden tulkinnan esittäminen on Suomessa ymmärrettävissä, koska se korostaa Venäjää uhkana ja tukee joidenkin pyrkimyksiä liittyä Natoon osoituksena läntiseen maailmaan kuulumisesta. Suomen oikeutta korostaa länsimaisuutta ei voi kiistää. Mutta se ei saisi tukea moniarvoisessa maailmassa hyvän ja pahan vastakkainolon korostamista – saati niiden yhdistämistä osaksi tiettyä kansallista luonnetta. Moninaisuudessa toista, erilaista, on myös kyettävä ymmärtämään.

Yhden tulkinnan esittämisen ongelma on nyt siinä, että ihmisten keskuudessa vallitsee tiedotusvälineiden esittämä hämmennys siitä, kuinka on mahdollista, että Euroopassa jälleen soditaan. Siihen olemme jo turtuneet, että toisen maailmansodan jälkeen on ensisijaisesti sodittu kehittyvissä maissa Euroopan ulkopuolella.

Maailman länsimaistumisen harha

Rauhantutkijan näkökulmasta vallitsevassa hämmennyksessä sotilasliitto, kuten Nato, tai tarkemmin Natoon liittyminen, ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu. Rauhantutkimuksen näkökulmasta sotilaalliset liittoutumat sekä rakentavat että ylläpitävät vastakkainasettelua, mikä puolestaan ruokkii seuraavaan sotaan valmistautumista.

Filosofi Immanuel Kantin kestävän rauhan rakentamisen malliin viitaten seuraavaan sotaan varautumiseen käytetyt resurssit tulisi suunnata oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kansainvälisen järjestelmän rakentamiseen. Nyt ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä. Nato olisi pitänyt lakkauttaa Neuvostoliiton luhistuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Naton jäsenyydelle oli kysyntää. Neuvostoliitosta vapautuneille ja uudelleen itsenäistyneille valtioille jäsenyys Natossa ja EU:ssa oli sekä turvallisuuden takuu että todiste kuulumisesta länteen.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä.

Naton säilyminen ja siihen vahvasti kytkeytyvä lännen harha kylmän sodan päättymisestä ovat yksi keskeinen tekijä nyt menossa olevassa kriisissä, jonka kärsijäksi Ukraina on joutunut. Lännen harha oli, että länsimaiden edustamat arvot ja lännen luoma järjestelmä leviävät kaikkialle maailmaan ja maailma tulee samankaltaistumaan eli länsimaistumaan.

Lännen harhaa tuki niin Naton kuin EU:nkin laajeneminen itään kohti Venäjän rajoja. Tässä tarinassa suuri pettymys oli, ettei Venäjä kaikista yrityksistä huolimatta länsimaistunutkaan, vaan päinvastoin se toimi, kuten nyt Ukrainassa, lännen universaaleiksi olettamia arvoja vastaan.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä. Eikä Venäjä ole ainoa toimija, joka tämän järjestelmän kiistää. Tähän joukkoon kuuluvat YK:n uudistamista vaatineet Kiina ja Intia. Paljon laajemmin entiset siirtomaat pitävät toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä kansainvälistä järjestelmää instituutioineen edelleen koloniaalisena järjestelmänä ja siksi ne eivät aina asetu varauksettomasti tukemaan länsimaita järjestelmän säilyttämiseksi.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä.

Kun lännen instituutiot lähestyvät Venäjän rajoja, länsi kiistää Venäjän historiallisen tulkinnan ja vaihtoehtoisen totuuden. Presidentti Vladimir Putinista riippumatta Venäjän historialliset kokemukset poikkeavat lännen käsityksistä, mitä lännessä on usein vaikea ymmärtää.

Historian saatossa Venäjän olemassaolo on ollut uhattuna niin idästä kuin lännestä. Lännestä sitä ovat uhanneet saksalaiset Kalparitarit, itään laajeneva Ruotsin valtakunta, Napoleonin Ranska ja natsi Saksa. Tuossa tarinassa aikaisempien uhkien paikan on ottanut ennen kaikkea itään laajeneva Nato. Venäjällä tämä alleviivaa kylmän sodan jatkuvuutta.

Muuttuva maailmanjärjestys

Kuvitteellisen turvallisuusuhan lisäksi Venäjän poliittista johtoa ahdistaa mahdollinen suurvalta-aseman menettäminen muuttuvassa maailmanjärjestelmässä. Erityisesti Kiinan mutta myös Intian nousun myötä maailmanpolitiikan painopiste on ollut siirtymässä Venäjä – Yhdysvallat akselilta Kiina – Yhdysvallat akselille.

Tätä muutosta ilmentää selkeästi se, että Yhdysvallat on nostanut Kiinan nousun suurimmaksi uhaksi niin omalle turvallisuudelleen kuin johtamalleen maailmanjärjestykselle. Venäjän näkökulmasta viimeistään vuonna 2021 solmittu Australian (AU), Iso-Britannian (UK) ja Yhdysvaltojen (US) sotilaallinen yhteistyösopimus AUKUS teki selväksi, että suurvaltapolitiikan painopiste oli siirtynyt Intian ja Tyynen valtameren alueelle ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain vastinpari maailmanpolitiikassa.

AUKUS:in perustaminen viittasi niin Venäjän kuin Euroopan joutumiseen maailmanpoliittiselle sivuraiteelle.

Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää.

Voidaan katsoa, että muuttuvien geopoliittisten painotusten maailmassa Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää. Samalla Venäjä haluaa korostaa perinteisen Itä – Länsi akselin merkitystä maailmanpolitiikassa. Omille toimilleen se haki perusteet kuvitellusta Naton uhasta ja tulkinnallaan historiallisesta Venäjästä, jota Venäjän johto ja erityisesti Putin on rakentanut jo yli vuosikymmen.

Historian saatossa valtioiden rajat ovat muuttuneet ja valtioita on syntynyt ja hävinnyt. Siksi historia on sekä hyvä että huono perustelu oikeuttamaan minkäänlaisia poliittisia tai voimapoliittisia toimia. Kun tiettyihin ajankohtiin kiinnitetään uutta merkitystä esimerkiksi ”normaalitilana”, rakennetaan uusia valtapoliittisia käsitettyjä tasapainoja.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön.

Venäjä toimii tässä tilanteessa omilla säännöillä, koska lännen luoman järjestelmän säännöt ja teoriat toimivat ensisijaisesti lännen hyväksi. Sotilaallisin toimin Putinin Venäjä alleviivaa, että sitä ei voida sivuuttaa suurvaltapolitiikassa. Samalla se on ottanut itselleen mahdollisuuden palauttaa Venäjän imperiumi. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa kuitenkin kyseenalaistavat näiden suunnitelmien toteutuskelpoisuuden.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön. Sen sotilaallinen voima ja halukkuus myös käyttää sitä tekee mahdottomaksi sivuuttaa Venäjä maailmanpolitiikassa, vaikka siihen kohdistetaan pakotteita ja se pyritään eristämään.

Kohti moniarvoista maailmanjärjestelmää

Rauhatutkimus on luonteeltaan ratkaisuhakuista, jolloin on luonnollista tarkastella maailmanjärjestelmää kokonaisuutena. Jos nykyisen järjestelmän säilyttäminen yhtäältä ja toisaalta sen haastaminen tuottaa Ukrainan kaltaisen sodaksi eskaloituneen kriisin, niin ratkaisu piilee järjestelmän rauhanomaisessa muuttamisessa.

Venäjän hakiessa suurvallan asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä EU on jäänyt Yhdysvaltain ja Venäjän panttivangiksi. Pitämällä Yhdysvaltain rinnalla tiukasti kiinni toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta maailmanjärjestelmästä EU:lla ei voi olla omaa politiikkaa – ei ainakaan Yhdysvalloista erillään.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii kuitenkin uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima. Toista maailmansotaa edeltäneet tapahtumat osoittavat selvästi, että aggressiivisiin valtioihin kohdistuneet, niiden eristäminen ja niiden toimien tuomitseminen eivät toimineet toivotulla tavalla.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima.

Vaikka diplomatia näyttää epäonnistuneen ja vaikka luottamus Venäjän johtoon on mennyt, niin nyt kaivataan maailmanpolitiikan ongelmien ratkaisemiseen uudenlaisia aloitteita ja foorumeita, joilla ei ole menneisyyden painolastia ja jotka eivät perustu vain länsimaisille arvoille ja joita ei voida tulkita pyrkimyksiksi säilyttää länsikeskeinen maailmanjärjestys ja Yhdysvaltain ylivalta.

Tämä on kuitenkin pitemmän aikavälin tie. Akuutin kriisin ratkaiseminen voi olla vaikeaa, jos kaikki osapuolet eivät tunnusta olemassa olevien instituutioiden legitimiteettiä.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet. On haettava ratkaisuja, jotka moniarvoinen maailma voi tunnustaa legitiimeiksi. Tämä on välttämätöntä myös siksi, että Kiina ei asettuisi tukemaan Putinin Venäjän nyt aloittamaa politiikkaa järjestelmän muuttamiseksi.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet.

EU:n tavoin nousevana valtana Intia on jäämässä sivuun maailmanpolitiikassa ja Kiinan ja Yhdysvaltain politiikan panttivangiksi. Intia pelkää Kiinan muodostamaa uhkaa, mutta se ei myöskään halua olla pelinappula Yhdysvaltain politiikassa. Myös Intia koki vahvasti sivuraiteille työntämisen, kun se jätettiin AUKUS:in ulkopuolelle.

Keskisuurten valtojen, kuten EU:n ja Intian yhteistyöllä voisi edistää moniarvoisen ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamista. Maailmanrauha tarvitsee järjestelmän, joka sietää erilaisuutta ja moninaisuutta yksinkertaistavan hyvä – paha vastakkainasettelun sijaan. Ilman luovia avauksia Ukraina ei ehkä jää muutoksessa olevan maailmanjärjestelmän viimeiseksi uhriksi.

Jyrki Käkönen on Tampereen (1998–2007) ja Tallinnan (2007-2015) yliopistojen emeritusprofessori. Hän oli Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtaja 1988–1998. Tällä hetkellä hän on Nokian kaupungin Kulttuuri- ja kansalaistoiminnan Seuraparlamentin puheenjohtaja.

Julkaisu Ukraina muuttuvan maailmanjärjestyksen uhrina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisten suhteiden historiassa ja teoretisoinnissa Westfalenin rauha vuonna 1648 on eräänlainen rajapyykki. Siitä lähtien niin kutsuttuja kansallisvaltioita on pidetty itseoikeutettuina kansainvälisen politiikan toimijoina. Niiden toimintaa ovat määrittäneet suvereenius ja kansallinen intressi, joka ei välttämättä ole yhteneväinen paikallisten etujen kanssa.

Kirjassaan The Beginnings of Diplomacy: A sociological study of intertribal and international relations suomalainen Ragnar Numelin saattoi tämän olettamuksen kyseenalaiseksi jo vuonna 1950. Hänen mukaansa paljon ennen imperiumeja ja kansallisvaltioita perinteisillä yhteisöillä oli kansainvälisiä suhteita. Usein niiden hoitaminen kuului tehtävään erityisesti asetetuille henkilöille. Suhteiden hoidossa keskeistä oli vuorovaikutuksen turvaaminen ja väkivallan rajoittaminen.

Historialliset kaupunkiverkostot

Kaupunkien näkökulmasta on hyvä muistaa, että Itämeren piirissä toimi jo 1300- ja 1400-luvuilla hansakaupunkien verkosto. Sen piirissä kaupungit harjoittivat omaa ulkopolitiikkaa, joka saattoi poiketa olennaisesti silloisten valtioiden harjoittamasta politiikasta. Kaupunkien verkosto muodosti jopa oman kauppaimperiumin.

Silkkitie jo ennen ajanlaskun alkua aina 1400-luvulle asti muodostui kauppakaupunkien verkostoista. Tosin tämä verkosto ei ollut samalla tavalla organisoitunut kuin Hansa-liitto. Tuo verkosto kytki toisiinsa Euroopan, Kiinan ja Intian rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa.

Kaupungit kansainvälisen politiikan tutkimuksen kohteiksi

Alueiden ja kaupunkien kansainväliset suhteet nousivat kansainvälisen politiikan tutkimuksessa näkyvään asemaan 1980- ja 1990-luvuilla. Amerikkalaisen rauhantutkijan Chadwick Algerin tutkimukset 1970-luvulla ohiolaisen Columbuksen kaupungista maailmalla ja maailmasta Columbuksessa toimivat jonkunlaisena tien avaajana tälle tutkimusintressille.

Tutkimusorientaatiossa nousi esiin jopa ajatus kansallisvaltioiden marginalisoitumisesta ja korvautumisesta alueilla ja kaupunkien verkostoilla. Yksi tämän suunnan näkyvimmistä tutkijoista oli japanilainen Kenichi Ohmae. Maltillisemmissa suuntauksissa pidettiin todennäköisenä valtioiden ulkopolitiikan hajautumista erilaisille tasoille.

Suomessa tämä tutkimusorientaatio oli vahvasti esillä Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella. Tutkimuksen kohteena olivat muun muassa alueellinen kehitys Suomen lähialueilla ja suomalaisten alueiden haasteet mahdollisessa alueiden Euroopassa.

Globalisaatio ja kaupunkien kansainväliset suhteet

2000-luvulla tutkimuksen mielenkiinto alueiden ja kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin näyttää hiipuneen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt itse alueiden ja kaupunkien kansainvälisille suhteille. Globalisaation myötä niistä on tullut merkittäviä kansainvälisen politiikan toimijoita.

Näyttää ilmeiseltä, että kansallisvaltiot ovat tehottomia ja jopa kykenemättömiä ratkaisemaan monia niin kutsuttuja globaaleja ongelmia. Monet näistä ongelmista, kuten ilmansaasteet, puhtaan veden puute, jätteet tai laajamittainen muuttoliike, kärjistyvät paikallisesti, ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Globaalistuvassa maailmassa kaupungit joutuvat etsimään ja tekemään itsenäisiä ratkaisuja turvatakseen oman kehityksensä ja ratkaistakseen niiden houkuttavuutta uhkaavia ongelmia. Ne tekevät keskenään sopimuksia ja hakeutuvat yhteistyöhön kansainvälisten järjestöjen kanssa.

Monet globaaleista ongelmista kärjistyvät paikallisesti ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Esimerkiksi yli tuhatta paikallishallintoa eri puolilta maailmaa edustava United Cities and Local Governments on linkittynyt vahvasti YK:n eri toimielinten kanssa. Näin toimiessaan kaupungit saattavat haastaa niin kutsutun kansallisen poliittisen agendan.

Turvatakseen oman elinkelpoisuutensa kaupungit houkuttelevat kansainvälisiä investointeja luomalla edellytyksiä koulutetulle työvoimalle ja tarjoamalla kulttuuripalveluita. Vaikka kaupungit eivät yksin kykene ratkaisemaan ilmastonmuutosta, niiden on pakko hoitaa erilaisia ympäristöongelmia, joista osa liittyy ilmastonmuutokseen. YK:n vuoden 2014 ilmastokokous jopa laati erityisohjelman juuri kaupungeille.

Ilmastokysymyksissä valtion ja paikallistason ristiriita kärjistyy hyvin Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin politiikassa. Yhdysvaltain kilpailukykyyn vedoten Trump irrotti Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta. Kuitenkin monet osavaltiot ja kaupungit ovat ilmoittaneet pitäytyvänsä kiinni kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteista. Niille kysymys on elinkelpoisuuden säilyttämisestä

Kaupunkien keskinäinen vuorovaikutus ja toiminta ilmastomuutoksen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi on tuottanut sanonnan ”Valtiot puhuvat – kaupungit toimivat”. Jopa kotimaisen kilpailuasemansa parantamiseksi kaupungit kehittävät kansainvälisiä kytkentöjään, jotka usein kietoutuvat yritysten kansainvälisiin tuotantoketjuihin.

Kaupunkien kasvava merkitys

Kaupunkien vuorovaikutuksella ja yhteisellä toiminnalla voi olla suuri merkitys ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt yli puolet maailman ihmisistä asuu urbaaneissa ympäristöissä.

Vuonna 2007 noin puolet maailman bruttokansantuotteesta tuli vain 800 kaupungista. Pohjois-Amerikan 190 suurimman kaupungin osuus oli yksinään 20 prosenttia. Tämä kertoo karusti kaupunkien keskeisestä merkityksestä maailmantaloudessa.

Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla.

Jo vuonna 2008 40 globaalia suurkaupunkia perustivat C40 Global Leadership on Climate Change -yhteisön. Sen tavoitteena on tehdä puhumisen ja näyttävien kokousten sijaan konkreettisia tekoja ja osoittaa, että ilmastonmuutoksen seuraukset ovat hillittävissä.

Samaan suuntaan toimii kaupunginjohtajien World Mayors Council on Climate Change -neuvosto. Siinä on mukana yli 500 kaupunkia eri puolilta maailmaa.

Monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyöhön myös maailmanpolitiikan kovaan ytimeen kuuluvalla alueella. Jo vuonna 1957 perustettiin United Towns -organisatio, joka otti tavoitteekseen edistää demokratiaa ja rauhaa. Hiroshiman pormestarin aloitteesta perustettiin vuonna 1982 Mayors for Peace -verkosto, johon kuuluu yli 5 000 jäsentä.

Kanadassa monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyössä mukaan kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Ne osallistuvat siihen Municipal Partners for Economic Development -yhteisön puitteissa. Yhteisön kautta tapahtuvalla toiminnalla edistetään kohteissa taloudellista kehitystä, hallinnon kehittämistä, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ympäristöongelmien ratkaisua.

Eurooppalaiset kaupunkiverkostot

Euroopassa alueiden ja kaupunkien keskinäinen yhteistyö käynnistyi Council of European Municipalities and Regions -neuvoston puitteissa jo vuonna 1951, eli samana vuonna, kun eurooppalainen integraatio alkoi Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodossa. Myöhemmin Euroopan unioni edeltäjineen on muodostanut toimivan kehyksen kaupunkien kansainväliselle yhteistyölle.

Vuonna 1986 kuusi kaupunkia perusti Eurocities-verkoston. Nykyisin siihen kuuluu yli 130 kaupunkia ja 40 kumppanikaupunkia yli 30 maassa.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa. Yhteistyöllä myös painostetaan unionia kehittämään paikalliset ongelmat paremmin huomioivia ohjelmia. Yhtenä esimerkkinä tästä on ohjelma, joka kohdistui taantuvien teollisuuskaupunkien uudistamiseen.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa.

Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelmalla on oma roolinsa kaupunkien kansainvälistymisessä. Ohjelma käynnistyi vuonna 1985, ja yli 50 kaupunkia on päässyt osallistumaan siihen. Ohjelmaan valikoituminen tuo mukanaan EU:n rahoitusta. Se luo myös edellytykset lisätä kansainvälistä näkyvyyttä ja houkutella sekä kotimaisia että ulkomaisia turisteja. Tarkoitus on, että vuoden status jättää jälkeensä pysyviä vaikutuksia.

Euroopan unionin kehyksissä kaupunkipolitiikan eurooppalaistuminen tai kansainvälistyminen näkyy myös siinä, että yli 40 kaupunkia on perustanut oman edustustonsa yksin, yhdessä tai alueensa kanssa Brysseliin. Edustustojen tehtävän on selvittää EU:n ohjelmien ja rahoituksen antamia mahdollisuuksia kaupunkien omassa kehitystoiminnassa. Toisaalta pyrkimyksenä on vaikuttaa yhteisön tuleviin paikallistasoa koskeviin ohjelmiin ja osallistua niiden kehittämiseen.

Alueellisia kaupunkiverkostoja

Kaupungit hakeutuvat yhteistyöhön myös alueellisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuonna 1991 perustettu Itämeren kaupunkien liitto.  Siinä mukana on yli 100 Itämeren alueen kaupunkia. Tavallaan liitto jatkaa Hansa-liiton perinnettä. Sen keskeisenä tavoitteena on kuitenkin torjua perifeerisyyden imagoa ja tuoda mukana olevat kaupungit esiin kehittyvinä taloudellisina keskuksina.

Afrikassa kaupungit ovat hakeutuneet yhteistyöhön turvallisuuden parantamiseksi vuonna 1999 perustetun Safer Cities Programme -konseptin alla. Aasiassa puolestaan Citynet keskittyy erityisesti kasvavien kaupunkien ongelmiin. Verkostoon kuuluu lähes 90 täysjäsentä ja sillä on ollut vuodesta 2013 alkaen oma sihteeristö Soulissa.

Sisarkaupungit

Oman ulottuvuutensa kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin tuo kaksoiskaupunki-yhteistyö. Tämä koskee valtioiden rajan erottamia kaupunkeja, jotka rajasta huolimatta joko ratkovat yhdessä yhteisiä ongelmia tai jopa yhdistävät julkisia palveluitaan. Tällaisia järjestelyjä löytyy useita Euroopan unionissa. Samoin niitä löytyy niin Yhdysvaltain ja Meksikon kuin Yhdysvaltain ja Kanadan raja-alueilta. Esimerkkinä voi mainita San Diegon ja Tijuanan samoin kuin Tornion ja Haaparannan välisen yhteistyön.

Sisarkaupunkiyhteistyössä epävirallisissa kokouksissa haetaan ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Näistä kokouksista yhteisymmärrys siirtyy molemmin puolin rajaa virallisten päätöksentekoelinten käsittelyyn ja toimenpiteiksi. Joissakin tapauksissa esimerkiksi kaksoiskaupunkien julkinen liikenne on yhtenäistetty. Toimintoja yhtenäistämällä on voitu tuottaa yhteisiä palveluja kustannustehokkaasti.

Globaalit kaupungit

Oman kategoriansa kaupunkien kansainvälisessä politiikassa muodostavat niin kutsutut globaalit kaupungit, kuten Lontoo, Frankfurt, New York, Shanghai tai Mumbai. Ne muodostavat eräänlaisen sillanpään kansallisesta globaaliin maailmaan, eikä niitä voi enää pitää puhtaasti kansallisina kaupunkeina. Niiden intressit ulkopuoliseen maailmaan poikkeavat usein merkittävästi ei vain muiden kansallisten alueiden vaan myös kansallisista intresseistä.

Globalisaatioon liittyen useat yhdysvaltalaiset kaupungit käynnistivät vuonna 2012 Global Cities Initiative -hankkeen edistämään mukana olevien kaupunkien kansainvälistymistä. Hanke on erityisen kiinnostava siksi, että siinä yhdistyvät paikallishallinto, tieteellinen tutkimus ja rahoitusala. Sen tieteellisenä tukena toimii Brookings-instituutti ja sijoittajapankki J. P. Morgan on keskeisessä asemassa rahoittajana.

Hankkeessa toteutettava yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa kaupunkien kansainvälistämisessä yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö on arkipäivää. Kaupunkien kansainvälistyminen palvelee niiden alueella toimivien yritysten menestymistä kansainvälisillä markkinoilla.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi.

Kaupungeille kansainvälisiin verkostoihin osallistuminen luo kuvaa globaaleista kytkennöistä ja kaupungin merkittävyydestä, mikä puolestaan voi tuoda kaupunkiin uutta taloudellista toimintaa ja investointeja. Vaikka kaupunkien merkitys kansainvälisinä toimijoina kasvaa, eivät valtiot kuitenkaan ole menettäneet merkitystään maailmanpolitiikassa.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi. Kansainvälinen politiikka ei ole itsestään selvästi valtioiden yksinoikeus. Samalla westfalenilainen kansallisvaltiokeskeinen järjestelmä murenee.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Kaupungit kansainvälisinä toimijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna Suomi juhli sadatta itsenäisyytensä vuotta. Tänä vuonna itsenäisyyden alkutaipaleen synkkiä tapahtumia on muisteltu niin vapaussodan kuin kansalaissodan nimikkeiden alla.

Itselleni merkitykselliseksi tänä vuonna nousee kuitenkin historiallisena kokemuksena viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Oman myöhemmän kehitykseni kannalta tuo yhdenlainen Euroopan hullu vuosi 1968 oli monessa mielessä keskeinen.

Vuoden 1968 tapahtumat ja osallisuus niissä mitä ilmeisimmin määrittivät pitkälle myöhempää akateemista uraani ja suuntautumista kohti rauhantutkimusta. Opinnoissani tuo vuosi kattoi kolmannen opiskeluvuoteni kevätlukukauden ja neljännen syyslukukauden. Opiskelijapolitiikassa olin jättänyt taakse osakuntapolitiikan ja siirtynyt aineyhdistyspolitiikkaan.

Keväällä olin vielä Turun yliopiston yhteiskuntatieteilijöiden aineyhdistyksen opiskelijalehden TS-Indeksin toimitussihteeri. Syksyllä aloitin saman lehden uudistetun version TS-Indexin päätoimittajana. Opiskelija-aktiivina olin vaikuttamassa siihen, miten vuoden 1968 tapahtumat siirtyivät paikalliseen toimintaan ja kokemusmaailmaan.

Toivon ja pettymysten vuosi

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta. Heti tammikuussa Tšekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon oli noussut uudistusmielinen Alexander Dubcek.

Siitä alkoi niin kutsuttu Prahan kevät. Näytti siltä, että sosialismi voisi uudistua.

Vuoden 1968 tapahtumissa kohtasivat vahvasti toisensa vanhoillisuus, halu säilyttää kaikki muuttumattomana, ja toisaalta toivo paremmasta maailmasta.

Kevään aikana Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike vaikutti saavuttavan merkittäviä edistysaskeleita. Samalla tulevaisuuden toivona pidetty Robert Kennedy näytti kulkevan kohti demokraattien presidenttiehdokkuutta.

Nämä molemmat ilmiöt yhdessä Yhdysvaltain voimistuneiden Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kanssa loivat optimismia, että oikeudenmukaisempi ja rauhanomaisempi maailma olisivat mahdollisia.

Nuoren opiskelijan mielessä tuota optimismia vahvistivat massiiviset opiskelijamielenosoitukset Pariisissa toukokuussa. Noissa mielenosoituksissa opiskelijat vaativat yliopistojen hallinnon uudistamista. Keskeisenä vaatimuksena oli saada opiskelijoiden oma ääni kuuluviin niin hallinnossa kuin opetuksen sisältöjenkin rakentamisessa.

Työläisten asettuessa tukemaan lakoin opiskelijoita mielenosoitukset laajenivat koskemaan koko Ranskan yhteiskunnallista järjestelmää. Vielä toukokuussa Ranskan presidentti Charles de Gaulle hajotti Ranskan parlamentin mielenosoitusten ja laajojen lakkojen vuoksi. Näytti siltä, että nuorisoliike voi saada jotain aikaan.

Optimismi sai nopeasti myös raskaita kolauksia. Jo huhtikuun alussa kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King murhattiin Memphisissä Tennesseessä. Berliinissä huhtikuussa opiskelijamielenosoituksessa Rudi Dutschke haavoittui vakavasti poliisin luodeista. Kesäkuun alussa Robert Kennedy ammuttiin Los Angelesissa.

Elokuussa koitti jo Prahan syksy. Elokuun 21. päivän yöllä Varsovan liiton panssarit tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan. Myöhemmin olen esittänyt, että tuo tapahtuma oli niin kutsutun reaalisosialismin lopun alku. Vielä lokakuun alussa Meksikon hallitus hiljensi verisesti olympialaisten alla opiskelijoiden laajan mielenosoituksen.

Vuoden loppupuolella kansainvälisen opiskelijaliikehdinnän laineet toki näkyivät myös Suomessa. Marraskuun 25. päivä tapahtui niin kutsuttu Vanhan valtaus. Tuo mielenosoitus kohdistui ensisijaisesti perinteistä opiskelijapolitiikkaa vastaan. Tosin se laajeni nopeasti yliopistojen hallintoa ja opetusta koskevaksi liikehdinnäksi, mikä tuottikin lopulta niin hallinto- kuin opintouudistukset.

Väkivaltaa ja vallan vaihdoksia

Vuonna 1968 sotilaallisen voiman käyttö ei rajoittunut vain panssarien vyöryyn Tšekkoslovakiaan. Tammikuun lopulla Pohjois-Korea kaappasi yhdysvaltalaisen sota-aluksen USS Pueblon. Saman kuun viimeisinä päivinä Vietkong aloitti niin kutsutun tet-hyökkäyksen Yhdysvaltain aseellisesti tukemaa Etelä-Vietnamin hallintoa vastaan. Yhdysvaltain vastatoimet puolestaan kärjistyivät My Lain verilöylyssä.

Sekä sotilaalliset tapahtumat Vietnamissa että sodan vastaiset mielialat Yhdysvalloissa aiheuttivat sen, että vuodesta 1968 tuli eräänlainen sodan käännekohta. Sodan päättyminen oli silti vielä viiden vuoden päässä.

Vietnamin sodan lisäksi Nigeriassa taisteltiin toista vuotta niin kutsuttua Biafran sotaa, mihin liittyi ibojen keskuudessa mittava puute elintarvikkeista. Uutiskuvat palavista pommitetuista kylistä, kaduille ammutuista ihmisistä ja Biafran nälkää näkevistä lapsista toivat ihmisiä suomalaiseen rauhanliikkeeseen. Ne myös kiistatta ohjasivat kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneen opiskelijan huomion sodan ja rauhan kysymyksiin.

Noiden sotien ohella kesäkuun ensimmäisenä päivänä YK:ssa avattiin ydinsulkusopimus allekirjoituksille.

Suomessa Urho Kekkonen valittiin vaaleilla kolmannelle kuusivuotiskaudelleen presidentiksi. Hänen kolmas toimikautensa alkoi maaliskuun ensimmäisenä.

Esimerkiksi Perussa, Panamassa ja Malissa valta vaihtui syksyn aikana sotilasvallankaappauksin. Kiinassa puolestaan kulttuurivallankumous oli menossa toista vuotta, ja siellä nuoriso oli kaduilla hieman toisenlaisin tavoittein kuin Saksassa, Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Vuoden 1968 tapahtumien joukossa oma mielenkiintonsa on Englannin konservatiivipuolueen edustaja Enoch Powellin huhtikuun puheella. Tuo puhe tunnetaan nimellä ”Rivers of Blood” ja siinä arvosteltiin voimakkaasti maahanmuuttoa. Syyskuun lopulla Ranska puolestaan esti Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisön jäseneksi.

Suomessa tuon vuoden aikana hyväksyttiin peruskoulun puitelaki ja niin kutsuttu keskiolutlaki, jotka tosin astuivat voimaan vasta myöhemmin. Tuon vuoden lopulla Suomi otti kylmän sodan maailmassa yhden lyhyistä askelistaan läntiseen maailmanyhteisöön liittymällä OECD:n jäseneksi.

Monessa mielessä tapahtumarikkaan vuoden päätti arabiterroristien hyökkäys israelilaista matkustajakonetta vastaan toisena joulupäivänä Ateenan lentokentällä. Kaksi päivää myöhemmin Israelin ilmavoimat kostivat tuon iskun tuhoamalla Beirutin lentokentällä 12 libanonilaista matkustajakonetta.

Järjestelmän kritiikkiä

Vanhan valtausta loppuvuodesta voi tuskin pitää Pariisin kevään suomalaisena kopiona. Radikalismin nousu oli tuolloin paljon yleisempi ilmiö. Omalla kohdallani se näkyi Turussa jo syksyllä 1967, kun toimitimme TS-Indeksin teemanumeron lokakuun vallankumouksesta, josta tuolloin oli 50 vuotta.

Tuossa numerossa käsiteltiin myös marxismia paljon laajemmin. Numero nosti vahvasti esiin orastavan tyytymättömyyden yliopiston tarjoamia opintoja ja opetusta kohtaan.

Kevään aikana ilmestyneissä TS-Indeksin numeroissa jatkui keskustelu opintokritiikistä, ja siinä tuotiin esiin opiskelijoiden halu vaikuttaa itse opintojen sisältöihin. Esillä oli myös kriittisiä näkökulmia Suomen poliittiseen järjestelmään ja puolueiden rooliin siinä. Itse kirjoitin artikkelin ”Näkökohtia ja utopioita Suomen puoluetulevaisuudesta”. Keskeinen ajatus oli, että systeemi ei toimi.

Samasta teemasta pidin kevään aikana oikeistonuorten tilaisuudessa esitelmän ”Tuomittu demokratia”, missä kantava ajatus oli, että demokratia näyttää epäonnistuvan jostain syystä lännen ulkopuolella. Paljon myöhemmin ymmärsin Wilhelm Bolinin, suomalaisen tuntemattoman klassikon kautta, ettei demokratia välttämättä ollut tukevalla pohjalla edes lännessä.

Bolinia mukaillen demokratia voidaan määrittää niin, että demokratiasta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki ne, joiden arkipäivän elämisen ehtoja erilaiset päätökset määrittävät, voivat itse vaikuttaa noiden päätösten sisältöön. Kevään numeroissa käsittelin yhdessä artikkelissani myös menossa olevaa Biafran sotaa otsikolla ”Unohdettu sota”.

Tukholmasta Pariisin kautta kohti Prahaa

Kesällä vietin pari kuukautta Tukholmassa Liljeholmenin kaapelitehtaalla pienentääkseni seuraavan lukuvuoden opintolainan tarvetta. Tuona aikana tutustuin suomalaisten työläisten elämään Ruotsissa ja kirjoitin siitä jopa artikkelin Uusi Päivä -lehteen alkusyksystä.

Työttömyys oli ollut melkein kaikille keskeinen syy muuttaa Ruotsiin. Muutama haastateltu toivoi, etten vahingossakaan välittäisi kovin ruusuista kuvaa suomalaisten elämästä Ruotsissa.

Työn ohessa istuin päivittäin Kungliga Bibliotekissa keräämässä aineistoa tulevaan poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan. Tutkielma käsitteli Suomen irtaantumista sodasta Ruotsin lehdistön kuvaamana.

Ja sikäli kun aikaa riitti tutustuin myös niin kutsuttuihin kirjakahviloihin. Ne olivat radikaalien kokoontumispaikkoja ja niistä mukaan kotiin tuomiseksi löytyi kirjallisuutta niin Vietnamin sodasta kuin Latinalaisesta Amerikasta ja marxilaisesta ideologiasta.

Elokuun alussa suuntasin askeleeni Pariisiin. Olihan se jotenkin koettava tuo Pariisin ilmapiiri, vaikka mielenosoitukset olivatkin jo laantuneet eivätkä opiskelijat olleet vielä palanneet lomilta yliopistoihin. Pariisista suuntasin liftaamalla ja junalla Prahaan, jonka ilmapiiri piti myös kokea. Valitettavasti Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Varsovan liiton panssarit ehtivät Prahaan muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Jouduin palamaan Saksaan ja jatkoin Länsi-Berliinin kautta Itä-Berliiniin ja edelleen Varsovaan, minne Euroopan kierrokseni oli joka tapauksessa tarkoitus päätyä. Muistaakseni Berliinissä ostin pienen runoalbumin saksaksi julkaistuja tšekkirunoilija Reiner Kunzen runoja. Jossain matkalla kirjoitin tuon vihkosen sivuille Tšekkoslovakian miehitykseen liittyvän Kunzelle omistetun runon.

Itken maasi puolesta
merkityksetön myötätuntoni
on kansasi puolella

Kuinka monta kukkaa
tallaavat panssarit
ja kuinka monta juurta
repivät konepistoolit maasta

Mutta minä tiedän
vaikka tulisi kaksikymmentä
pimeyden vuotta
niin kukat nousevat
tuhkasta ja kyynelistä

Mikään armeija
ei voita vapautta

Tuo runo kertoo välittömät tuntemukseni. En voinut ilmaista niitä Turussa Neuvostoliiton konsulaatin edustalla järjestetyssä mielenosoituksessa, koska olin silloin vielä matkalla.

Yliopistokritiikkiä

Opintojen alkaessa syksyllä vastasin uudistetun TS-Indexin päätoimittajana lehden linjasta. Uuden lehden tunnukseksi otimme lauseen ”Katsomme levottomina maata ja maailmaa, jonka perimme”. Lauseen oli tarkoitus ilmaista, että meitä ennen asiat oli hoidettu huonosti. Uuden sukupolven oli muutettava kehityksen suuntaa.

Lokakuun alussa ilmestyneen ensimmäisen numeron pääkirjoitus oli otsikoitu ”Yliopiston mäki uusi Olympos”. Numero ilmestyi melkein kolme viikkoa ennen Vanhan valtausta.

Lehti sisälsi annoksen opintojärjestelmien kritiikkiä. Toisena kriittisen tarkastelun kohteena oli suomalainen kuntalaitos. Pääkirjoituksen lisäksi kaksi muuta omaa artikkeliani olivat ”Säilyttäkää vallankumouksen tahti” ja ”Kolmas maailmansota”.

Noista kahdesta artikkelista ensimmäinen suuntautui jonkinlaista pysähtyneisyyttä vastaan ja kaipasi jatkuvia muutoksia mahdollisen tuhon estämiseksi. Toinen artikkeli liittyi Tšekkoslovakian miehitykseen ja tarkasteli kriisin kautta kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Kiinan pelko oli yksi niistä tekijöistä, jotka saivat Neuvostoliiton vaarantamaan miehityksellä oman arvovaltansa kolmannen maailman suunnalla.

Syksyn toinen TS-Index ilmestyi vasta Vanhan valtauksen jälkeen. Numero käsitteli runsaasti yliopistokoulutuksen ongelmia. Oman pääkirjoitukseni otsikkona oli ”Mitä meistä koulutetaan”.

Varsovan liiton panssarit ehtivät sinne muutamia tunteja aikaisemmin ja jouduin viettämään rajalla useita tunteja passi takavarikoituna tietämättä, mihin matka jatkuisi.

Kirjoituksissa vaadittiin muun muassa kansainvälisen politiikan opetuksen aloittamista Turun yliopistossa. Vaatimuksiin kuului myös korkeakouludemokratia. Kaksi omaa maailmanpolitiikkaan liittyvää artikkeliani olivat ”Rauhanomainen rinnakkaiselo” ja ”Vallankumouksellinen Latinalainen Amerikka”.

Edellisessä artikkelissa käsittelin kehitysmaiden ongelmia ja toin esiin, että niiden ratkaisemisen edellytyksenä on rauhanomainen maailma. Toinen artikkeli rakentui paljolti Che Guevaran epäonnistuneen Bolivian vallankumousseikkailun ympärille.

Tuskin muutin maailmaa

Tuskin tiesin vuonna 1968, että nuo ainejärjestön lehteen kirjoittamat artikkelini ennakoivat myöhempää tutkimuksellista mielenkiintoani, mikä kohdistui 1970-luvulla kehitysmaiden ongelmiin ja laajeni niistä väkivallan, sodan ja rauhan kysymyksiin. Mitä ilmeisimmin tuon hullun vuoden mielenkiinnon kohteet veivät minut myös poliittisesta historiasta valtio-oppiin ja hiljalleen Turun yliopistossa alkaneen kansainvälisen politiikan opetuksen ja tutkimuksen pariin.

Kun nyt katson tätä päivää ja vuotta 2018 vuoden 1968 perspektiivistä, on pakko kysyä itseltäni, onko maailma olennaisesti muuttunut noiden väliin mahtuvien 50 vuoden aikana. Tuon kysymyksen voisi esittää myös erään vanhan laulun sanoin: ”Paljonkos muutit maailmaa, poikani”.

Ydinasein varustautunut Pohjois-Korea uhkaa maailman rauhaa. Syyrian sota jatkuu kahdeksatta vuotta. Israel iskee ohjuksin Syyriaan. Venäjä tukee Syyrian sodassa maan hallitusta. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat demokratian nimissä asettuneet tukemaan aseellista oppositiota. Venäjä miehittää Krimiä ja osallistuu aseelliseen konfliktiin Itä-Ukrainassa.

Rasismi ja muukalaisvastaisuus eivät vain nosta päätään, vaan ilmenevät eri puolilla maailmaa ehkä räikeämpinä kuin moneen kymmeneen vuoteen. Demokratia on haastettuna jopa useassa Euroopan unionin jäsenmaassa.

Myös yliopistomaailma on ainakin Suomessa jälleen kiistojen kohteena. Muutosten kourissa siitä on tullut paikka, jonka vetovoima nuorten tutkijoiden mielissä on heikentynyt.

Viidenkymmenen kuluneen vuoden aikana rauhantutkimus laajasti ymmärrettynä on tuottanut runsaasti tietoa eriarvoisuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallan syistä ja rauhanomaisen vuorovaikutuksen edellytyksistä. Se, että maailma on 50 vuodessa muuttunut hyvin vähän, on tuskin tutkimuksen tai sen puutteen syytä.

Politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina.

Ehkä yksi ongelma on siinä, että politiikassa historia harvemmin toimii oppimestarina. Ja toisaalta erilaisten intressiryhmien ja eri valtioiden niin kutsuttuja kansallisia etuja ajavat poliitikot todennäköisesti luottavat enemmän omiin uskomuksiinsa kuin tuotettuun tutkimustietoon.

Niinpä nyt aivan samoin kuin 1960-luvulla ihmisten pelot kytkeytyvät ydinsodan uhkaan. Uutena uhkana ydinaseiden rinnalla kummittelee ympäristökatastrofi.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Hullu vuosi 1968 – mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinan nousu maailmanpolitiikassa suurvaltojen joukkoon on nostanut monien asiantuntijoiden mieliin kysymyksen, millainen suurvalta Kiina on ja millaista on sen maailmanpolitiikka. Huolta on herättänyt se, että talouskasvusta huolimatta Kiina ei ole normalisoitunut tai muuntunut länsimaiseksi suurvallaksi.

Merkittävät Kiina-tutkijat kuten Jeanne-Marie Gescher ja Martin Jacques ovat kehottaneet katsomaan Kiinan tulevaa roolia maailmanpolitiikassa menneisyyden kautta. Toisen näkökulman Kiinan maailmanpolitiikkaan tarjoaa klassinen kiinalainen tianxia-teoria, teoria politiikasta tai Kiinan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Tässä esseessä Kiinan maailmanpolitiikkaa arvioidaan Xi Jinpingin 18. lokakuuta 2017 Kiinan kommunistisen puolueen kokoukselle esittämän raportin pohjalta. Raportin luennassa hahmotetaan, miten Kiinan historia näyttäytyy maan asemoinnissa maailmaan ja sen maailmanpolitiikan suuntaviivoissa. Samalla etsitään, miten tianxia-teoria ilmenee Xin raportissa.

Tianxia-teoria

Tianxian (’kaikki taivaan alla’) käsite palautuu klassiseen konfutselaiseen maailmankuvaan ja Kiinan tuhatvuotiseen historialliseen kokemukseen. Konfutsen mukaan politiikan keskeinen päämäärä oli maailman yhdistäminen. Ajatuksen takana oli käsitys, että universumi muodostaa yhteisen kokonaisuuden, jonka ideaalitila oli järjestys, harmonia ja rauha.

Kiina sijoittui tianxia-järjestelmässä keskelle. Maailma rakentui kiinalaisen sivilisaation ympärille. Kiina-keskeisyys perustui ajatukseen Kiinan moraalisesta ja kulttuurisesta ylivertaisuudesta. Tosin myös Kiinan vauraus toimi osittain järjestelmän perustana.

Kiinan ylivertaisuus johti siihen, että muut vapaaehtoisesti hakeutuivat vuorovaikutukseen Kiinan kanssa voidakseen hyötyä Kiinan vauraudesta. Vastavuoroisesti Kiina sitoutui suojelemaan järjestelmään kuuluvia valtioita.

Konfutsen mukaan politiikan keskeinen päämäärä oli maailman yhdistäminen.

Muiden hakeutuminen järjestelmään vähensi mahdollisesti Kiinaan kohdistuvia uhkia. Näin taloudellisten suhteiden ympärille rakentui myös turvallisuusyhteisö.

Kiinalaisten silmissä järjestelmän oikeutus perustui kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseen. Niinpä Kiinan tuli hallita keskustaa hyveellisesti ja tehdä siitä muille houkutteleva. Niin kauan kun Kiina kykeni vetämään muita puoleensa, järjestelmässä vallitsi rauha eikä johtajuutta kyseenalaistettu.

Kiina-keskeisen järjestelmän legitimiteetti perustui siihen, että se kykeni turvaamaan ihmisten tarpeet myös muissa järjestelmään kiinnittyneissä maissa. Kiina kuitenkin määritteli järjestelmän pelisäännöt ja erityisesti sen, miten muiden tuli toimia Kiinan kanssa.

Tianxia-järjestelmän yksi tarkoitus oli turvata rauha Kiinan rajaseuduilla. Laajemmin ymmärrettynä tianxia-teoria kertoi, miten Kiina rakensi suhteensa muuhun maailmaan. Niinpä tianxia saattaisi olla teoria Kiinan hegemonisesta järjestelmästä.

Tianxian erilaisten tulkintojen perustalle Kiinassa on viimeistään 2000-luvun aikana pyritty rakentamaan kiinalaista teoriaa maailmanpolitiikasta.

On aiheellista painottaa vielä sitä, että tianxia ei ole ainoastaan kuriositeetti. Sen erilaisten tulkintojen perustalle Kiinassa on viimeistään 2000-luvun aikana pyritty rakentamaan kiinalaista teoriaa maailmanpolitiikasta – tai ehkä vielä täsmällisemmin Kiinan maailmanpolitiikasta. Tämän takia on vielä kiinnostavampaa etsiä tianxian jälkiä Xin raportista Kiinan kommunistiselle puolueelle.

Kiinalainen Kiina

Tianxia-teorian jälki näkyy Xin raportissa Kiinan erityislaadun korostamisena. Kyse ei ole vain marxilaisuudesta ja sosialismista vaan kummastakin kiinalaisin piirtein. Kiinan yhteiskunnallista järjestelmää tulee arvioida sen sosiaalisessa, poliittisessa, historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Kiina ei voi mekaanisesti kopioida muiden kokemuksia.

Raportissa Xi muistuttaa, että kiinalaisella sivilisaatiolla on yli 5 000 vuoden historia. Tuona aikana sen oma sivilisaatio nosti maan maailman suurten kansakuntien joukkoon. Oopiumsota katkaisi kehityksen ja syöksi maan tilapäisesti pimeyteen. Kiina kuitenkin käänsi itse kehityksensä suunnan kohti vaurautta ja vahvuutta.

Xin mukaan ainoa vaihtoehto eteenpäin on kiinalaisilla piirteillä höystetty sosialismi, joka kulkee kohti sosialistista modernisaatiota ja kansalaisten hyvinvointia. Raportissa kiinalaiset piirteet viittaavat selkeästi 5 000 vuotta vanhaan perinteiseen kiinalaiseen kulttuuriin, mistä myös tulevaisuuden rakentaminen ammentaa.

Perinteen pohjalta on kehitettävä visioita, arvoja ja moraalia. Jopa uskonnoilla tulee Kiinassa olla kiinalainen orientaatio niin, että ne sopeutuvat sosialistiseen yhteiskuntaan. Menneisyydelle perustuvan tulevaisuuden rakentamisen tavoitteena on kiinalaisen unelman toteuttaminen.

Kohti kiinalaista unelmaa

Tuon unelman keskiössä on kiinalaisten hyvinvointi. Tianxia-teorian mukaisesti etusijalla ovat kansalaisten intressit, kansalaisten kasvavat tarpeet parempaan elämään. Kiinalaisten onnellisen elämän rakentaminen takaa yhteiskunnallisen harmonian ja vakauden, joiden edellytyksenä puolestaan on rauha.

Kiinalaisten onnellisen elämän edellytyksenä on kehittää Kiinasta moderni sosialistinen valtio, joka tianxia-teoriaa myötäillen on vauras, vahva, demokraattinen, kulttuurisesti edistyksellinen, harmoninen ja kaunis viimeistään vuosisadan puoliväliin mennessä.

Raportin mukaan kiinalainen unelma on toteutettavissa vain rauhanomaisessa kansainvälisessä ympäristössä, joka perustuu vakaaseen kansainväliseen järjestelmään.

Raportin mukaan kiinalainen unelma on toteutettavissa vain rauhanomaisessa kansainvälisessä ympäristössä, joka perustuu vakaaseen kansainväliseen järjestelmään. Niinpä kiinalainen unelma kytkeytyy läheisesti myös muiden mahdolliseen unelmaan. Kiina viestittää selkeästi, ettei se tule käyttäytymään aggressiivisesti eikä ole uhka maailman rauhalle.

Paluu keskustan valtakunnaksi

Kiinalaiseen unelmaan kuuluu kuitenkin Kiinan nostaminen niin taloudellisen voiman kuin teknologisen vahvuuden, maan puolustuskyvyn ja kokonaisvaltaisen kansallisen voiman osalta johtavaan asemaan maailmassa. Kiina tuottaa jo nyt 30 prosenttia maailman talouskasvusta. Se ei kuitenkaan ole riittävä Kiinan asemalle, vaan maa on nostettava johtavaan asemaan maailman keskeisten talouksien joukossa.

Talouden lisäksi Kiinasta on Xin mukaan rakennettava vahva moderni sotilaallinen voima. Kiinalla on oltava vahva moderni armeija, jolla on toimiva strategia uusiin vallitseviin kansainvälisiin olosuhteisiin. Sen on omattava valmius käydä tarvittaessa myös sotaa.

Raportin mukaan Kiinan tavoitteena on asemoitua keskelle maailmanpolitiikan näyttämöä ja antaa merkittävä panos koko ihmiskunnan kehitykselle. Jo vuonna 2035 Kiinan tulisi olla kansainvälisen vaikutusvallan osalta globaali johtaja. Samoin sen tulisi toteuttaa johtavan valtion diplomatiaa kiinalaisin tunnusmerkein.

Johtavana valtiona Kiinan tavoitteena on rakentaa uudenlaiset kansainväliset suhteet. Uuden kansainvälisen yhteisön tulee toteuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuus. Tällaiset tavoitteet tulevat hyvin lähelle tianxia-teorian käsitystä Kiinasta valtiona, jonka ympärille kansainvälinen järjestys rakentuu.

Xin mukaan Kiina ei kuitenkaan tavoittele hegemoniaa eikä pyri laajenemaan.

Xin mukaan Kiina ei kuitenkaan tavoittele hegemoniaa eikä pyri laajenemaan. Se on edelleen maailman suurin kehitysmaa, joka kuitenkin osoittaa uuden tien muille kehitysmaille kohti modernisaatiota. Kiina ei myöskään tule sulkeutumaan muulta maailmalta vaan on entistä avoimempi.

Mielenkiintoisena piirteenä Kiinan johtavan aseman tavoittelussa on istua kuskin paikalle kansainvälisessä yhteistyössä ilmastomuutoksen torjumiseksi. Raportin mukaan tulevien sukupolvien hyväksi on luotava ekologinen sivilisaatio. Se on välttämätöntä myös Kiinan oman kestävän taloudellisen kehityksen saavuttamiseksi.

Ekologinen sivilisaatio edellyttää sellaisen modernisaation kehittämistä, missä inhimillinen kehitys on sopusoinnussa luonnon kanssa. Ihmisen on kunnioitettava luontoa. Luonnolle tuotettu vahinko vainoaa ihmistä eikä luonto anna armoa.

Raportin mukaan Kiinan yhteiskunnan rauhallisuuden ja turvallisuuden kulmakivi on kansallinen turvallisuus. Siksi Kiinan on tehtävä entistä enemmän suvereenisuuden, turvallisuuden ja kehityksen vahvistamiseksi. Kansalliset intressit on asetettava etusijalle, eikä niistä tule koskaan antaa periksi.

Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaamisessa yksi keskeinen tehtävä on läntisten raja-alueiden nopeutettu kehittäminen. Näin voidaan tianxia-teorian mukaisesti vahvistaa raja-alueiden vakautta ja turvallisuutta, mikä puolestaan luo edellytykset koko Kiinan yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Kiinalainen ekspansio

Raportti tuo selkeästi esiin, että Kiinan ulkopolitiikassa vyöhyke ja tie -aloite on keskeisessä asemassa. Sen käytännön sovellutuksilla Kiina avautuu maitse ja meritse niin länteen kuin itään. Aloitteella Kiina edistää aktiivista kansainvälistä yhteistyötä.

Vaikka vyöhyke ja tie -aloite ulottuu niin Eurooppaan kuin Afrikkaan asti, sen merkittävin vaikutusalue kohdistuu Kiinan naapuristoon. Tavoitteena on laajentaa suhteita naapureiden kanssa ystävyyden, vastavuoroisen hyödyn ja kumppanuuden toteuttamiseksi naapurisuhteissa. Tianxia-teorian kontekstissa kyse on rauhan tuottamisesta Kiinan raja-alueilla jakamalla Kiinan talouskasvun hyötyjä naapureille.

Edellä esitetty tuo kiistatta esiin Kiinan halun olla keskeinen toimija tulevassa kansainvälisessä järjestelmässä. Tähän Kiina pyrkii maailmassa, jossa on menossa merkittävä muutos ja siihen sopeutuminen. Ilmeisesti juuri tuo muutos tarjoaa Kiinalle mahdollisuuden palauttaa historiallinen ja kenties jopa myyttinen suuruus.

Muutoksessa keskeisiä tavoitteita ovat rauha ja kehitys samalla, kun muutos tuottaa lisääntyvää epävarmuutta ja epävakautta. Siksi Xin mukaan nyt on rakennettava kansainvälistä yhteisöä, joka toteuttaa ihmiskunnan jakamatonta tulevaisuutta.

Kiinan tavoitteena on maailma, joka nauttii kestävästä rauhasta universaalista turvallisuudesta ja yhteisestä vauraudesta. Tuossa maailmassa olennaista on sivilisaatioiden moninaisuuden ja toisten kunnioittaminen. Eri maiden ihmisillä tulee olla oikeus valita itse oma kehitystiensä.

Lopuksi

Xin raportti heijastelee paljon enemmän tianxia-teoriaa kuin marxismia eikä kyse ole vain marxismista kiinalisin piirtein. Siinä Kiinan ja jopa koko maailman tulevaisuutta rakennetaan kiinalaisen perinteen mukaan menneisyyteen katsoen.

Kiinan ja jopa koko maailman tulevaisuutta rakennetaan kiinalaisen perinteen mukaan menneisyyteen katsoen.

Raportissa piilee ajatus yhtenäisestä maailmasta, jonka keskiössä on vetovoimainen Kiina. Vuosisadan puoliväliin mennessä Kiinan tulee olla rakentumassa olevan maailmanjärjestyksen johtavassa asemassa. Kiina ei kuitenkaan ole yhtenäistämässä maailmaa, vaan se asettuu yhtenäistävää länsikeskeistä globalisaatiota vastaan.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Tianxia ja Kiinan maailmanpolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman taloudellisissa ja poliittisissa voimasuhteissa 2000-luvulla ilmenevät muutokset asettavat haasteen perinteiselle länsikeskeiselle ihmiskunnan kehityskertomukselle. Tuon kertomuksen tai myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin. Myyttiä on tukenut niin kutsuttu moderni tiede.

Myytin keskeinen viesti on ollut, että ihmiskunnan kehitys perustuu valkoisen rodun ylivoimaisuuteen. Tieteen kentällä tämä ilmenee muun muassa modernisaation samoin kuin globalisaation teoretisoinnissa. Kehityksen loppupäässä häämöttää länsimainen yhteiskunta elintasoineen, arvomaailmoineen, ihmisoikeuksineen, markkinatalouksineen ja parlamentaarisine demokratioineen.

Myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin.

Teoksensa Crises of Our Age esipuheessa sosiologi Pitrim Sorokin kyseenalaisti tuon myyttisen näkemyksen jo vuonna 1957. Hänen mukaansa vaikutusvallan painopiste siirtyy läntisen maailman kansakunnilta Aasiaan ja Afrikkaan. 41 vuotta myöhemmin vuonna 1988 kehitystutkija Andre Gunder Frank tavallaan tukee Sorokinia ajatuksella Aasian aikakaudesta teoksessaan ReORIENT: Global Economy in the Asian Age.

Vaikutusvallan mahdollinen siirtyminen liittyy niin talouteen, politiikkaan, kulttuuriin kuin valtapolitiikkaankin. Maailmanpolitiikan piirissä käytävä ajankohtainen keskustelu Aasian ja erityisesti Kiinan ja Intian noususta näyttäisi tekevän Sorokinin 60 vuotta vanhasta ennusteesta varsin ajankohtaisen.

Johtajuus maailmanjärjestelmässä

Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmantalouden kasvu näyttäisi perustuvan merkittävästi Intian ja Kiinan talouksien kasvulle. OECD:n keväällä 2017 julkaisemien tietojen perusteella nuo kaksi jättiläistä ovat tällä hetkellä juuri talouskasvun suhteen maailman johtavia maita. Niiden yhteenlaskettu osuus maailman bruttokansantuotteesta on jo 30 prosenttia.

Donald Trumpin vaalikampanjan slogan ”make America great again” heijastaa hyvin niin kutsuttujen nousevien valtioiden mahdollista haastetta. Sehän tavallaan viestittää, että suhteessa muihin valtoihin Yhdysvallat ei enää ole se suurin. Tosin se ilmentää enemmänkin muutoksen pelkoa kuin vallitsevia tosiasioita. Yhdysvallat on edelleen kiistatta taloudellinen, poliittinen, sotilaallinen ja koulutuksellinen suurvalta, vaikka sen johtajuus ei ole enää itsestäänselvyys.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa. Ne vaativat itselleen merkittävämpää roolia maailmanpolitiikkaa ja taloutta määrittävissä instituutioissa, kuten YK:ssa, sen turvallisuusneuvostossa, Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja G20:ssä. Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Nousevat valtiot eivät ole tekemässä kansainvälisen järjestelmän vallankumousta. Omasta näkökulmastaan ne tavoittelevat vain järjestelmän demokratisoimista. Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole syrjäyttämässä Yhdysvaltoja maailman johtavan valtion paikalta. Sen sijaan se ei kiistä sitä, että se pyrkii olemaan urheilutermein ”voittaja” ja esikuva monille muille kehittyville valtioille.

Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Vaikka nousevat valtiot eivät olisikaan tekemässä vallankumousta, ne kyseenalaistavat globalisaatioon liittyneen oletuksen, että modernisaatio olennaisesti tarkoittaisi maailman länsimaistumista. Vedotessaan valtioiden suvereniteetin periaatteeseen Intia ja Kiina – samoin kuin Venäjä – asettavat vaatimuksen tulla erilaisina hyväksytyiksi kansainvälisen yhteisön jäseniksi.

Taloudellisen kasvun myötä Kiina ja Intia käyvät läpi muutamissa vuosikymmenissä sellaisen rakenteellisen muutoksen, joka länsimailta vei muutamia satoja vuosia. Silti ne eivät ole omaksumassa länsimaisia arvoja ja maailmankatsomusta eivätkä ne välttämättä ala muistuttaa Euroopan keskeisten yhteiskuntateorioiden luomaa kuvaa modernista yhteiskunnasta. Sen sijaan ne nostavat esiin kysymyksen modernisaation moninaisuudesta tai sivilisaatiosidonnaisesta modernisaatiosta.

Historian uudelleentulkinta

Vaikka edellä on käytetty käsitettä nousevat valtiot, se ei välttämättä ole paras käsite. Länsikeskeisen historiakäsityksen näkökulmasta käsite saattaa olla käyttökelpoinen. Mutta maailmanhistoriallisessa kontekstissa olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Käsitteen vaihto noususta paluuseen on periaatteellisesti merkittävä. Se pakottaa muuttamaan mielikuvaa sekä globalisaatiosta että maailman historiasta.

Olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Globalisaatio ei kenties olekaan prosessi, joka vääjäämättä johtaa maailman modernisoitumiseen länsimaistumisena. Eikä historia ehkä olekaan lineaarinen prosessi, missä globalisaatio ilmentää hegeliläisen historian hengen toteutumista.

Vielä ennen 1600-lukua maailman poliittinen ja taloudellinen painopiste oli Aasiassa. Jopa mahtava Rooman imperiumi sijaitsi aikansa maailmanjärjestelmän periferiassa. Maailmantaloudessa kansainvälisen kaupan valtaväyliä olivat Intian valtameren ja Euraasian läpi kulkevat silkkitiet.

Niitä pitkin kulkivat tavarat idästä länteen ja vauraus lännestä itään, ennen kaikkea Intiaan ja Kiinaan. Samoja teitä pitkin levisivät eri suuntiin myös uskonnot ja kulttuuri.

Euroopalla ei ollut paljoakaan mitä myydä, mutta sitä enemmän ylellisyystuotteita ostettavaksi. Niinpä Euroopan vähäinen vauraus valui pitkään itään. Siksi historian saatossa erilaiset eurooppalaiset vallat pyrkivät saavuttamaan idän kauppateiden hallinnan itselleen. Maailmanhistoriallisen painopisteen sijoittumista Aasiaan tuo englantilainen historiantutkija Peter Frankopan erinomaisesti esiin tuoreessa teoksessaan The Silk Roads. A New History of the World.

Historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Kiinan ja Intian taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvaessa myös historia asettuu uuteen näkökulmaan. Tuskin on olemassa yhtä yleisesti hyväksyttävää ja ikuisesti kestävää historian totuutta. Pikemminkin näyttää siltä, että historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Maailman historiaa on pääsääntöisesti kirjoitettu niin, että ymmärtäisimme, miten ja miksi maapallon pieni vähemmistö on saavuttanut hallitsevan asemansa. Nyt kolonialismin nöyryyttämät kansakunnat ovat 300–400 vuoden poikkeuksen jälkeen astumassa jälleen historian tekijöiksi.

Menneisyyden paluu

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset. Samoin on niiden käsitys historiallisesta totuudesta tai esimerkiksi historian merkkihenkilöistä tai suurista käännekohdista.

Kenen historiallinen tai tieteellinen totuus on oikea? Toisen ongelman muodostaa se, miten tavallaan vaihtoehtoinen näkemys historiasta pääsee läpi tieteellisten julkaisujen portinvartijoilta arvostetuille julkaisufoorumeille.

Maailman näyttämölle palaavien Aasian jättiläisten näkökulmasta Amerikkojen löytäminen muutti Aasiaan keskittyneen järjestelmän. Tosin aluksi se toi Eurooppaan resursseja ostaa entistä enemmän orientin ylellisyystuotteita.

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset.

Samalla uuden maailman kulta ja hopea kulkeutuivat luomaan lisää vaurautta niin Intiaan kuin Kiinaankin. Kiinan ja Intian taloudet kukoistivat vielä 1500-luvulla.

Vähitellen Atlantin kauppareitit nousivat maailmantaloudessa keskeiseen asemaan ja silkkitiet menettivät merkityksensä maailmankaupan valtaväylinä. Kolonialismin myötä Aasian valtiot menettivät myös poliittisen toimijuutensa.

Nyt Kiinan ja Intian taloudet kasvavat. Kiinasta on tullut maailman teollinen tuotantolaitos. Niinpä Intian valtameri on saamassa takaisin keskeisen asemansa maailmankaupan valtaväylänä.

Yhdysvaltain presidentti Trumpin poukkoileva maailmanpolitiikka näyttää heikentävän transatlanttisen akselin painoarvoa ja uskottavuutta. Samalla se syö lännen uskottavuutta hallitsevana toimijana maailmanpolitiikassa. Länsi on menettämässä etuoikeutensa asettaa kansainvälisen vuorovaikutuksen pelisäännöt.

Kiinan ja Intian aloitteet alueellisen yhteistyön rakentamiseksi niin Euraasiassa kuin Intian valtamerellä heijastelevat jo nyt maailmanjärjestyksessä tapahtuvaa muutosta. Kiinan silkkitiealoite on näistä kenties kunnianhimoisin. Se on Kiinan presidentti Xi Jinpingin lippulaivahanke Kiinan palauttamiseksi sille historiallisesti kuuluvaan asemaan maailmanpolitiikassa.

Kiinan silkkitiealoitteen tavoitteena on rakentaa infrastruktuuri, joka kytkee Kiinan talouden Aasian halki Eurooppaan. Sen rakentumista tukee Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki. Sen lisäksi Kiinan valtio on osoittanut miljardeja renminbejä hankkeen toteuttamiseen.

Intia ei ole lähtenyt mukaan Kiinan yhteistyöaloitteisin. Sen sijaan se on lanseerannut oman historiallisille kulttuurisiteille perustuvan Mausam-projektinsa. Siinä hyödynnetään hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kulttuurivaikutteita Intian valtameren ympäristössä paljon ennen kolonialismia.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän, jonka taustalla ovat myös Intian valtameren kolonialismia edeltäneet kauppatiet, jotka aikoinaan kytkivät Itä-Afrikan euraasialaiseen talousjärjestelmään.

Pitkässä historiallisessa perspektiivissä nyt ilmenevät muutokset saattavat merkitä, että Eurooppa-keskeisyys osoittautuu vain 300–400 vuotta kestäneeksi poikkeukseksi maailman historiassa. Ainakin metaforisesti on mahdollista puhua menneisyyden paluusta.

Metaforana menneisyyden paluu on sikäli kiintoisa, että se kytkeytyy perinteiseen intialaiseen ja kiinalaiseen sykliseen aikakäsitykseen. Yksinkertaistettuna tuohon aikakäsitykseen sisältyy ajatus, että kaikki toistuu ikuisesti, vaikkei aina välttämättä aivan samanlaisena. Ykseydellä voi olla monta erilaista olomuotoa.

Kysymys lineaarisesta tai syklisestä aikaperspektiivistä on yksi tekijä, joka kyseenalaistaa länsikeskeisen ajatuksen, että modernisaatio länsimaalaistumisena olisi universaali prosessi. Samoin se nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä kehitys oikein on, jos se ei ole tietyn lineaarisen prosessin lopputulos.

Episteemiset haasteet

Olemmeko kenties tilanteessa, jossa Walter Mignolo kehottaa oppimaan pois episteemisistä järjestelmistä ja omaksumaan niin kutsuttuja alkuperäisiä (indigenous) tiedontuottamisen järjestelmiä? Mignololla käsitys liittyy siihen, että hänen mukaansa kehittyneimpiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin kytkeytyvä tieto on johtamassa ihmiskuntaa kohti katastrofia.

Kenen tiedontuottamisen järjestelmät loppujen lopuksi ovat oikeita? Ovatko länsikeskeiset yhteiskuntatieteelliset teoriat loppujen lopuksi universaaleja? Riittävätkö ne ymmärtämään ei-länsimaisia yhteiskuntia ja niiden mahdollista vaikutusta muuttuvassa maailmanjärjestelmässä?

Länsikeskeiset teoriat ovat pitkään määrittäneet, mikä on normaalia eli hyväksyttävää ja mikä ei. Samoin ne ovat määrittäneet, mikä on perinteistä ja minkä kehityksen myötä kuuluukin hävitä ja mitä puolestaan kehityksen myötä on odotettavissa. Muun muassa imperiumien kuuluu hävitä kansallisvaltioiden tieltä, vaikka Kiinan ”imperiumi” on ainakin toistaiseksi paljon pidempi-ikäinen kuin yksikään niin kutsuttu kansallisvaltio.

Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta.

Oikeaa tiedontuottamisen tapaa pohti vuosina 1937–1941 myös Sorokin kolmiosaisessa teoksessaan Social & Cultural Dynamics. A Study of Social Change in Major Systems of Art, Truth, Ethics, Law and Social Relationships. Hänen mukaansa tuskin on olemassa vain yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa tuottaa tietoa maailmasta, jossa elämme. Niinpä kukaan ei voi vaatia sen monopolia itselleen.

Tiedontuottamisella on keskeinen merkitys muun muassa koulutuksessa ja siinä, millaisen kuvan se luo menneisyydestä ja minkälaisen näkymän se avaa tulevaisuuteen. Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta. Harvemmin koulutus edelleenkään tähtää ihmiskunnan kestävän tulevaisuuden tuottamiseen.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Historian paluu ja myytin mureneminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Transatlanttisen länsikeskeisen maailmanjärjestelmän haastajina on 2000-luvulla pidetty nousevia valtoja ja Venäjää, jotka eivät ehkä ole halukkaita toimimaan toisen maailmansodan perintönä syntyneiden pelisääntöjen puitteissa. Kiinan ja Venäjän toiminta 2000-luvulla on osoittanut, että ainakin ne kiistävät jossain määrin vallitsevan järjestelmän ja sen normien legitimiteetin.

Vaalikampanjansa aikana myös Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump asetti kyseenalaiseksi vallitsevan globaalin järjestelmän ja Yhdysvaltain aseman sen takuumiehenä. Trumpin nousua vallitsevan järjestelmän kannalta keskeisen valtion johtoon on tervehditty vastuullisen ja viisaan käyttäytymisen toivotuksin.

Vaalikampanjansa aikana Trump asetti kyseenalaiseksi vallitsevan globaalin järjestelmän.

Yhdysvaltain tulevaa vallanvaihtoa on mahdollista tulkita niin, että nousevien valtojen lisäksi vallitsevaan järjestelmään on tyytymätön myös järjestelmän hallitseva valtio, jonka suuruuden Trump haluaa palauttaa.

Trumpin vaalivoitossa ja Britannian brexit-äänestyksessä on yhteisiä piirteitä. Molemmissa tapauksissa kansakunnat jakautuivat melko tasaisesti kahtia: yhtäältä maailmankaupan vapauden tai länsimaistavan globalisaation kannattajiin ja toisaalta sitä vastustaviin.

Molemmissa tapauksissa globalisaation seuraukset ovat heikentäneet lähes puolen kansakunnan hyvinvointia. Tämä puolikas halusi muutosta omien maidensa sisäpolitiikkaan ja asemaan maailmantaloudessa. Molemmissa tapauksissa uusien vallanpitäjien odotetaan vaativan muutoksia vallitsevaan maailmanjärjestykseen.

Brexit ja Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi istuvat hyvin käsitykseen maailmanjärjestelmän muutoksesta. Kysymys ei ole vain populismin voittokulusta tai poliittisten johtajien vaihtumisesta populismin seurauksena.

Taantumista yhtäällä…

Talouden näkökulmasta puhutaan läntisen markkinatalouden kriisistä, joka alkoi viimeistään 2008, eivätkä taloudellisen kasvun merkit ole edelleenkään kovin vahvoja.

Taloudellinen kriisi on saattanut amerikkalaisen unelman ahtaalle.

Taloudellinen kriisi on saattanut amerikkalaisen unelman ahtaalle. Läntisissä markkinatalouksissa nuoriso ei voi enää odottaa, että heidän aineellinen hyvinvointinsa tulisi olemaan parempaa kuin edellisten sukupolvien. Tämä synnyttää globalisaationvastaisuutta, populismia ja haikailua kadotetun hyvinvoinnin perään.

Näihin tuntoihin Trump vetosi. Siksi on todennäköistä, että Trumpin kaudella tyytymättömyys vallitsevaa maailmanjärjestelmää kohtaan ilmenee Yhdysvaltain maailmanpolitiikassa. Jyrkimmissä kommenteissa on jo povattu Pax Americanan päättymistä.

…kasvua toisaalla

Talouden kriisissä ei kuitenkaan ole kysymys markkinatalouden kriisistä. Idässä markkinatalous voi hyvin. Kiinan talouskasvu on hidastumisestaan huolimatta edelleen 7 prosentin luokkaa ja Intian talous kasvaa lähes 10 prosentin vuosivauhdilla.

Molemmissa maissa odotukset paremmasta huomisesta ovat realisoituneet 10 miljoonien ihmisten kohdalla parissa kymmenessä vuodessa. Slummit ovat saaneet häipyä uusien pilvenpiirtäjien ja kauppakeskusten tieltä.

Intian ja Kiinan nousu perustuu globalisaatiolle, jota populismi lännessä on asettunut vastustamaan.

Kolonialismin ja imperialismin nöyryyttämien Intian ja Kiinan nousu perustuu globalisaatiolle, jota populismi lännessä on asettunut vastustamaan. Siksi ne tuskin kääntyvät globalisaatiota vastaan, vaikka ne vaativatkin länsikeskeisen kansainvälisen järjestelmän muuttamista.

Niiden tavoitteena on nousta kansainvälisessä järjestelmässä keskeiseen asemaan ja muuttaa järjestelmän pelisääntöjä omaksi edukseen.

On varsin perusteltua odottaa, että nousevien maiden tavoitteet tulevat poikkeamaan lännen asettamista ideaaleista. Intialla ja Kiinalla on takanaan Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vanhempi sivilisaatio. Niiden historia poikkeaa merkittävästi lännen historiallisesta kokemuksesta.

Talouden kasvu on nostanut niin Intiassa kuin Kiinassakin omanarvon tunnetta. Itsetunnon kasvun myötä molemmissa maissa ilmenee halu palata omien sivilisaatioiden juurille ja perinteiseen maailmankatsomukseen, mikä ilmenee muun muassa maiden kansainvälisten suhteiden teoretisoinnissa.

Ontuva järjestelmä

Jos Intia ja Kiina haastaa vallitsevan kansainvälisen järjestelmän, ei kenties Yhdysvallat Trumpin johdolla ole enää halukas yksin kantamaan johtavan valtion taakkaa. Se ei myöskään ole välttämättä kiinnostunut pitämään yllä sitoumuksia, jotka ovat turvanneet toisen maailmansodan jälkeen rakentuneen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden.

On mahdollista, että brexitin jälkeen supistunut EU on jäämässä yksin säilyttämään vallitsevan järjestelmän arvoja.

On täysin mahdollista, että brexitin jälkeen supistunut EU on jäämässä yksin säilyttämään vallitsevan järjestelmän arvoja ja kansainvälistä yhteisöä. Tosin EU:n omia arvoja samanaikaisesti haastaa yhteisön sisällä eri puolilla nouseva populismi. EU:n edellytykset taata vallitseva kansainvälinen järjestelmä ovat varsin heiveröiset jopa ilman yhteisön mahdollista hajoamista.

Ainakin lyhyellä aikavälillä näköpiirissä on transatlanttisten suhteiden heikkeneminen. Kysymys ei ole vain Naton tulevasta roolista, vaan lännen yhteisöllisyyttä vahvistamaan tarkoitettu TTIP-sopimus on vaakalaudalla. Yhdysvallat kaatoi jo Tyynenmeren kumppanuussopimuksen, joka myös oli tarkoitettu vahvistamaan lännen johtajuutta mahdollisesti muuttuvassa kansainvälisessä yhteisössä.

Kiinan haaste

Lännen yhtenäisyyden rakoillessa Kiina rakentaa jo omaa tianxia-järjestelmäänsä eli eräällä tavalla muinaista imperiumiaan. Kiinan kansainvälinen järjestys rakentuu yhtäältä kiinalaisten rahoituslaitosten – Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki, mahdollinen Shanghain yhteistyöjärjestön pankki – ympärille.

Tyynenmeren kumppanuussopimuksen kaaduttua monille valtioille houkuttelevana vaihtoehtona näyttäytyy Kiinan ajama Tyynenmeren vapaakauppa-alue. Kiinalaista järjestelmää rakentaviin aloitteisiin kuuluvat myös niin uusi silkkitie kuin niin kutsuttu one belt, one road -esitys, jonka rahoittamiseen Kiina on sitoutunut.

Trumpin Yhdysvaltain on otettava vakavasti Kiinan kasvava kansainvälinen vaikutusvalta ja paluu suurvallaksi samalla, kun Yhdysvallat mahdollisesti vetäytyy nykyisestä roolistaan vallitsevan järjestyksen takaajana ja kenties keskittyy jonkin aikaa omiin sisäisiin ongelmiinsa.

Yhdysvallat voi yllättäen tarvita EU:n sijaan yhteistyötä Intian ja Venäjän kanssa.

Tällaisessa tilanteessa Yhdysvallat voi yllättäen tarvita EU:n sijaan yhteistyötä Intian ja Venäjän kanssa. Näistä molemmat voivat olla valmiit jonkinasteiseen kumppanuuteen, jolla Kiinan vaikutusvaltaa rajoitetaan.

Edellä esitetyllä kehityksellä olisi todennäköisesti arvaamattomat vaikutukset BRICSin kehitykseen. Toistaiseksi BRICS on näyttäytynyt yhteisönä, joka rakentaa uutta maailmanjärjestystä nousevien maiden ympärille ja haastaa transatlanttisen maailmanjärjestyksen. Vielä lokakuussa Goan huippukokouksessa BRICS esiintyi varsin yhtenäisenä.

Kokouksen julkilausuman ulkopuolelle jätettiin sellaiset kysymykset kuin Ukrainan kriisi ja Etelä-Kiinan meren tilanne. Niiden kohdalla yhteisö ei kenties olisi löytänyt yhteistä linjaa.

Kenen joukoissa islamilainen maailma?

Kansainvälisen järjestelmän tulevaa epävarmuutta lisää myös yli miljardin ihmisen islamilainen maailma. Toistaiseksi se on ollut keskeinen terrorismin kasvualusta. Se ei myöskään kuulu sen paremmin läntiseen maailmaan kuin BRICSiinkään.

Mihin suuntaan vaaka alkaa kallistua mahdollisen uuden maailmanjärjestyksen rakentumisessa?

Yhdysvalloilla tosin on ollut läheiset suhteet muutamaan islamilaiseen valtioon. Nyt näistä valtioista ainakin Saudi-Arabia ja Pakistan katsovat levottomina, miten Trumpin hallinto tulee suhtautumaan niihin.

Islamilaisena maana Turkki on etääntymässä kesän vallankaappausyrityksen jälkeen Natosta ja lähentymässä Venäjää, vaikka niiden käsitykset Syyrian kriisistä ovatkin etäällä toisistaan. Myös Iran on lähestynyt Venäjää samoin kuin Shanghain yhteistyöjärjestöä.

Islamilaisen maailman suuntautumisella voikin olla iso merkitys sille, mihin suuntaan vaaka alkaa kallistua mahdollisen uuden maailmanjärjestyksen rakentumisessa. Siihen puolestaan tulee vaikuttamaan Trumpin johtaman Yhdysvaltain ulkopolitiikka.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Julkaisu Miten käy vallitsevan maailmanjärjestyksen Trumpin aikakaudella? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisessä järjestelmässä 1900-luku leimautuu Yhdysvaltain vuosisadaksi. Versailles’n rauhansopimuksen jälkeinen maailma rakentui Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin esittämille periaatteille.

Näin kävi siitä huolimatta, että sodan jälkeen Yhdysvallat vetäytyi sivuun suurvaltapolitiikasta eikä omaksunut hegemonin roolia.

Maailmantaloudessa painopisteen siirtyminen Atlantin yli Yhdysvaltoihin ilmeni siinä, että Yhdysvaltain talouskriisi johti maailmansotien välissä koko maailmantalouden lamaan.

Maailmantalous ja kansainvälinen poliittinen järjestelmä perustuivat yhdysvaltalaisille arvoille ja Yhdysvaltain keskeiselle asemalle.

Molemmissa maailmansodiksi kutsutuissa Euroopan sisällissodissa ratkaisijaksi tarvittiin Yhdysvaltoja, joka pelasti liberaalin länsimaisen demokratian ja markkinatalouden.

Toisen maailmansodan jälkeinen maailmantalous ja kansainvälinen poliittinen järjestelmä perustuivat yhdysvaltalaisille arvoille ja Yhdysvaltain keskeiselle asemalle. On kyseenalaista, horjuttiko edes kylmän sodan aikainen kaksinapaisuus Yhdysvaltain hallitsevaa asemaa maailmantaloudessa ja kansainvälisessä politiikassa.

Neuvostoliitto ja sen ympärille rakentunut sosialististen maiden blokki oli koko kylmän sodan ajan altavastaajan asemassa eikä kyennyt muuttamaan sen paremmin maailmantalouden kuin kansainvälisen politiikankaan pelisääntöjä.

Vasta niin kutsuttujen kehittyvien maiden nousu sekä Yhdysvaltain sisäiset poliittiset ja taloudelliset kriisit ovat asettaneet Yhdysvaltain kiistattoman johtoaseman kyseenalaiseksi.

Viimeistään vuonna 2008 alkanut finanssi- ja talouskriisi on nostanut esiin kysymyksen kansainvälisen järjestelmän johtajuudesta 2100-luvulla.

Immanuel Wallersteiniin kytkeytyvässä maailmanjärjestelmä analyysissä esiin on nostettu lähinnä kaksi mahdollista hegemonia: Kiina ja Yhdysvallat. On mahdollista, että Yhdysvallat uudistaa johtavan asemansa, kuten Englanti teki 1800-luvulla.

Voi myös olla, että johtajuus siirtyy Kiinalle, jonka kulttuuri ja arvomaailma poikkeavat huomattavasti länsimaisesta. Johtajuuden siirtyminen Kiinaan merkitsisi myös eräänlaista paluuta normaaliin noin 300–400 vuoden jälkeen.

Tulevaisuuden suurvallat

Vielä 1600-luvun alkaessa maailmantalouden ja politiikankin painopiste oli Aasiassa ja Intian valtamerellä. Modernin maailmanjärjestelmän kehkeytyessä 1500-luvulla johtajuus oli jaettu Espanjan ja Portugalin kesken.

Yhden valtion johtajuuden vaihtoehtona voi nyt olla myös eräänlainen jaettu johtajuus Kiinan ja Yhdysvaltain kesken Tyynenmeren yli.

Yhden valtion johtajuuden vaihtoehtona voi nyt olla myös eräänlainen jaettu johtajuus.

K. F. Organskiin liittyvässä vallan siirtymäteoriassa mahdollisina uusina hegemoneina esiin nostetaan vain Intia ja Kiina. Tämän koulukunnan lähtökohdista ei ole mahdollista, että Yhdysvallat voisi enää olla hegemoninen valtio, koska väkilukunsa ja talouden koon osalta Yhdysvallat ei kykene kilpailemaan Kiinan ja Intian kanssa. Koulukunnan mukaan itse asiassa Kiina ja Intia ovat viimeiset mahdolliset hegemoniset valtiot.

Vaikka mainittujen kahden tutkimustradition puitteissa Kiina ja Intia näyttäytyvät uusina mahdollisina hegemoneina, tulevaisuuden ennustaminen on aina epävarmaa.

Kiinassa ja Intiassa on useita yhtenäisyyttä hajottavia tekijöitä. Toisaalta Kiina ja Intia ovat myös sivilisaatiovaltioita eli niiden yhtenäisyys ei välttämättä olekaan yhtä vahvaa kuin kansallisvaltion. Niiden yhtenäisyys näyttää kuitenkin olevan paljon vahvemmalla pohjalla kuin vaikkapa EU:n.

Tulevaisuuden ennustamisen ongelmallisuus näyttäytyy hyvin Parag Khannan niinkin tuoreessa kuin 2009 ilmestyneessä analyysissa muuttuvasta maailmanjärjestyksestä. Maailman talouskriisin jo alettua Khanna esitti, että maailmassa tulee olemaan kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Euroopan unioni ja Kiina. Ne määrittävät yhdessä ja erikseen maailmantalouden ja politiikan suunnan 2100-luvulla.

Näistä kolmesta EU rämpii yhä syvemmällä ongelmissa eikä ole 2008 alkaneen kriisin jälkeen päässyt talouden kasvu-uralle. Britannia on lähdössä yhteisöstä ja useissa yhteisön jäsenmaissa nationalismi nostaa päätään.

EU ei näyttäydy merkittävänä maailmanpolitiikan toimijana. Voidaan kysyä, asettavatko nämä muutokset EU:n tulevaisuuden vaakalaudalle.

Euroopan unionin ja eurooppalaisten valtojen marginalisoitumista maailmanpolitiikassa voi havainnollistaa karttakuvalla, jonka kautta emme ole tottuneet katsomaan maailmaa.

Perinteisesti maailmankartassa Amerikat ovat vasemmalla, Aasia oikealla ja Kiina ja Japani laidalla. Eurooppa puolestaan on keskellä, mikä ilmentää ymmärrystämme Eurooppa-keskeisestä maailmasta.

Nyt on ehkä perusteltua havainnollistaa maailma sijoittamalla Aasia ja Tyynimeri keskelle. Kun maailmankartta hahmotetaan näin, sijoittuu Eurooppa sen laidalle ja Englanti on melkein tipahtamassa ulos.

Yhdysvaltojen haastaja?

Toistaiseksi nousevista yksittäisistä valtioista ainoastaan Kiinan talous on Yhdysvaltain vakava haastaja. Sekään ei ole vielä saavuttanut vallan siirtymäteorian edellyttämää 80 prosentin tasoa Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta, jotta se voisi haastaa Yhdysvaltain johtajuuden.

Kun katseet käännetään nousevien valtioiden liittoutumaan eli niin kutsuttuun BRICSin, suhteessa Yhdysvaltoihin tuo 80 prosentin taso on jopa ylitetty.

Sotilaallisen voiman osalta varustelumenoissa mitattuna BRICS liittoutumanakin on vielä tuntuvasti Yhdysvaltain takana. Vaikka lähes kaikki BRICS-maat ovat kasvattaneet sotilasmenojaan ja uudistaneet asevoimiaan, niiden sotilasmenot ovat yhdessäkin vain 60 prosenttia Yhdysvaltain sotilasmenoista.

Pyrkiikö BRICS yhteisönä tai joku sen jäsenmaista yksin hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa ja -politiikassa?

Koska keskeinen BRICS-maiden yhteisiä julkilausumia määrittävä tekijä on Yhdysvaltain johtajuuden vastustaminen, BRICSin voi nähdä Yhdysvaltain ylivallan haastajana. Toinen asia kuitenkin on, pyrkiikö BRICS yhteisönä tai joku sen jäsenmaista yksin hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa ja -politiikassa.

BRICS on liian epäyhtenäinen muodostaakseen vastaavanlaista hallitsevaa blokkia, johon Yhdysvaltain johtajuus perustui toisen maailmansodan jälkeen. Yksittäisistä jäsenmaista hallitsevaa asemaa voisi tavoitella vain Kiina.

Tavoitteiden taustalla lymyää muinaisaikojen mahti ja konfutselainen mytologia eli kommunistisen puolueen tietoisesti vahvistama ajatus siitä, että muinainen Kiina oli kaiken keskus ja inhimillisen sivilisaation perusnormi – ja miksi ei olisi sitä uudelleen.

BRICS ja kansainvälinen järjestelmä

Ei ole itsestään selvää, että BRICS tavoittelisi uudenlaista kansainvälistä järjestelmää. Vaikka yhteisön jäsenmaat eivät kiistatta jaakaan länsimaisia liberaaleja arvoja, ne ovat sitoutuneet osaksi nykyistä kansainvälistä järjestelmää.

BRICS-maiden taloudet perustuvat jonkinlaiseen markkinatalouteen ja niiden jatkuvan talouskasvun edellytyksenä näyttäisi olevan nykyisenkaltaisen vapaakaupan säilyttäminen globaalin talouden perustana.

Ei ole itsestään selvää, että BRICS tavoittelisi uudenlaista kansainvälistä järjestelmää.

Kysymys BRICSin suhteesta kansainväliseen järjestelmään kuitenkin jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Osa tutkijoista ei näe blokilla olevan juurikaan merkitystä.

Toisten mielestä blokki pyrkii parantamaan asemiaan kapitalistisessa järjestelmässä, mutta samalla asettautuu kansainvälisen kapitalistisen eliitin puolelle välittämättä ympäristöstä tai kansalaisistaan enempää (ja jopa vähemmän) kuin läntiset talousmahdit.

BRICSin keskeiset arvot, kuten valtioiden suvereenius, koskemattomuus ja ainakin suurempien valtioiden välinen tasa-arvo – jotka samalla ovat perinteisiä westfalenilaisia arvoja – joka tapauksessa asettavat ainakin diskursiivisen kiilan nousevien maiden blokin ja lännen välille.

Uudet rahoituslaitokset, BRICS-maiden äänestyskäyttäytyminen YK:ssa, turvallisuusyhteistyö Shanghain yhteistyöjärjestö SCO:ssa ja status quo -positio Maailman kauppajärjestö WTO:ssa leimaa BRICSiä jonkinlaisena muutoksen ilmentymänä, vaikkei se suoraan haastaisikaan Yhdysvaltain johtajuutta.

Yhdysvaltain omat aloitteet todentavat, että niin järjestelmä kuin Yhdysvaltain johtajuuskin ovat uhattuina. Tämä ilmenee ainakin kahdessa menossa olevassa prosessissa: Tyynenmeren kumppanuussopimuksessa, jonka neuvotteluprosessi saatiin päätökseen vuoden 2015 lopulla, ja vielä avoinna olevassa atlanttisessa kauppa- ja investointikumppanuus TTIP:ssä.

Toteutuessaan nämä sopimukset luovat Yhdysvaltain ympärille kaksi massiivista vapaakauppa-aluetta, joiden normit menevät paljon pitemmälle kuin WTO:ssa toistaiseksi hyväksytyt normit. BRICSin yhteinen bruttokansantuote jää kauaksi jälkeen näiden pohjoisamerikkakeskeisten blokkien bkt:stä.

Prosessi edistää etenkin läntisen pääoman asemaa maailmassa.

Samalla aloitteet edistävät niin kutsuttua konstitutionaalista prosessia, joka edistää etenkin läntisen pääoman asemaa maailmassa asettamalla korkeita standardeja. Niiden kustannukset osuvat kehittyville maille ja suurimmat edut puolestaan globaalien tuotantoketjujen johtoyrityksille, jotka edustavat useimmiten läntistä pääomaa.

Prosessin seurauksena poliittista päätöksentekoa ja BRICS-maille tärkeää valtiollista suvereniteettia siirretään kollektiivisen päätöksenteon elimille, kuten TPP-komissiolle.

Kauppapolitiikan varjolla Yhdysvallat on rakentamassa blokkia, joka sekä tasapainottaa BRICSin ja erityisesti Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, että luo edellytykset Yhdysvalloille säilyttää hallitseva asema 2100-luvulla.

Samalla maailmanpolitiikkaan ja talouteen on muodostumassa kaksi keskenään kilpailevaa blokkia, joiden rajat eivät ole itsestään selviä.

Kilpailevat blokit

BRICS-ryhmässä Intia on vahvasti lähentynyt Yhdysvaltoja pääministeri Narendra Modin johdolla. Intialla ei ole kuitenkaan varaa irtautua ryhmittymistä kuten BRICS tai SCO, joissa se voi yhtäältä tasapainottaa Kiinan roolia ja toisaalta jarruttaa mahdollisen Kiina-keskeisen valtablokin muodostumista.

Joidenkin intialaisten tutkijoiden näkemys onkin, että Intian kansallinen etu on sidoksissa ennen muuta aasialaiseen maailmanvaltaan, sillä Yhdysvaltain liittolaisena se joutuisi luopumaan itsenäisyydestään.

Toisaalta monet intialaiset tutkijat näkevät juuri Yhdysvallat keinona tasapainottaa Kiinan asemaa. He pelkäävät, että ilman läheisempää suhdetta entiseen hegemoniin Intia jää Kiinan jalkoihin ja kahdesta vahvasta Yhdysvallat olisi kuitenkin intialaista arvomaailmaa lähempänä.

Mahdollisella kahden blokin rakentumisella on väistämättä vaikutuksensa myös globalisaatioon, mikä ilmiönä on vahvasti ymmärretty modernisaationa, demokratisoitumisena, länsimaistumisena ja länsimaisten ihmisoikeuksien universalisoitumisena.

Maailman yhdenmukaistumisen sijaan on ehkä perusteltua alkaa puhua globalisaatioista, jotka kilpailevat keskenään: yhtäältä länsimaistuminen ja toisaalta eräänlainen itämaistuminen tai aasialaistuminen. Tämä puolestaan tuottaa aiempaa moninapaisemman eli pluralistisemman kansainvälisen järjestelmän.

Intia ja Kiina ovat vanhoja sivilisaatioita, joilla on vuosituhantiset perinteet omassa ajattelussa ja maailmankuvassa. Molemmissa tapauksissa talouskasvun myötä on nähtävissä voimistuva kehitys omille juurille paluuseen.

Kysymys on paljon enemmästä kuin vain menneisyyden uudelleen löytämisestä kolonisaation ja länsimaistamisen jälkeen. Pyrkimyksenä on hahmottaa maailmaa omien klassikkojen, kuten Kautilyan tai Konfutsen, kautta.

Kansainväliseen politiikkaan rakentuu vähintään kaksi arvo- ja normijärjestelmää.

Samalla on odotettavissa, että niiden politiikka tulee rakentumaan lännestä poikkeavien arvojen ja normien varaan. Näin kansainväliseen politiikkaan rakentuu vähintään kaksi arvo- ja normijärjestelmää. Ei ole enää perusteita odottaa, että kaikki valtiot toimisivat yhtenäisistä lähtökohdista rationaalisesti.

Vahvistuva moniarvoisuus merkinnee, ettei länsimaisia arvoja tai länsimaiden demokraattista poliittista järjestelmää turvata enää länsimaistamalla konfutselainen, hindulainen tai islamilainen maailma. Sitä ei turvata myöskään viemällä rauhanomaisesti tai voimakeinoin demokratiaa sinne, missä sitä ei vielä ole.

Moniarvoisessa ja mahdollisesti moninapaisessa järjestelmässä länsimainen elämäntapa turvataan parhaiten kunnioittamalla muiden maailmankatsomusta ja tapaa hahmottaa maailma. Näin vältytään vastakkainasetteluilta eikä BRICS nousevien valtojen liittoutumana näyttäydy väistämättömänä uhkana vallitsevalle järjestykselle.

Samalla on syytä muistaa, että Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole edes halukas tavoittelemaan hallitsevaa asemaa. Sen sijaan se haluaa leimautua urheilun termein eräänlaisena mestarivaltiona.

Uusi maailmanhistoria

Vaikka BRICS ei välttämättä näyttäydy uhkana vallitsevalle kansainväliselle järjestelmälle, ei se tarkoita, etteikö BRICS voisi olla merkittävä toimija, joka pakottaa meitä muuttamaan perinteisiä länsikeskeisiä käsityksiä kansainvälisestä järjestelmästä. Länsimaisesta näkökulmasta BRICS on lähinnä heikko toimija.

BRICS voi pakottaa meitä muuttamaan perinteisiä länsikeskeisiä käsityksiä.

Länsikeskeisten teorioiden mukaan sisäinen koheesio on keskeinen edellytys sille, että kollektiivinen toimija voi olla vahva vaikuttaja. Tällöin tietysti viitataan Natoon tai EU:hun, joiden vahvuus perustuu sosiaaliselle ja kulttuuriselle yhtenäisyydelle.

Tosin Naton kohdalla Turkki asettaa tämän olettamuksen kyseenalaiseksi. EU:nkin yhtenäisyys alkaa näyttää yhä kyseenalaisemmalta ainakin suhteessa sen alkuperäiseen ytimeen.

BRICS ei täytä länsikeskeisten teorioiden yhtenäisyyden vaatimusta. Se on useilla ulottuvuuksilla erilaisten valtioiden liittoutuma, mikä ilmenee myös BRICSin julkilausumissa, jotka korostavat moninaisuutta ja moniarvoisuutta.

Moninaisuus näyttäisi olevan yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät BRICSistä yhtenäisen.

Tuo moninaisuus näyttäisi olevan yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät BRICSistä yhtenäisen. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että yhteisö on jo kyennyt perustamaan yhteisiä instituutioita. Niistä ainakin toistaiseksi merkittävin on vuonna 2016 toimintansa aloittanut ja ensimmäiset lainansa myöntänyt niin kutsuttu Uusi kehityspankki.

Entä jos koko perinteinen maailmanhistoria joudutaan kirjoittamaan uusiksi samalla, kun lännen asema kansainvälisessä yhteisössä heikkenee? Silloin maailmanhistorian suuret nimet samoin kuin historialliset käännekohdat menevät uusiksi.

Yhtenä esimerkkinä historian uudelleen kirjoittamisesta voisi mainita vuoden 1905. Eurooppalaisesta näkökulmasta vuodella ei ole suurtakaan merkitystä, ellemme arvioi sitä Venäjän historian kannalta.

Muuttuvan maailmanjärjestyksen kannalta sillä saattaa olla suurikin merkitys.

Vuonna 1905 ensimmäisen kerran ei-länsimainen valtio löi sotilaallisesti länsimaisen valtion tai ei-kristillinen valtio löi kristillisen valtion. Tuona vuonna nimittäin Japani peittosi Venäjän. Sen jälkeen Tokio veti puoleensa eri puolilta siirtomaista vapautusliikkeiden ja myöhemmin itsenäistyneiden valtioiden tulevia johtajia ja kulttuurivaikuttajia.

BRICS onkin kenties yksi ilmiöistä, jotka laajemmin haastavat ainakin kansainvälisen politiikan länsikeskeiset teoriat. Samalla esiin nousee kysymys siitä, miten relevantteja länsikeskeiset yhteiskuntateoriat ovat, kun maailmaa lähestytään nousevien maiden tai muiden näkökulmasta.

Artikkeli perustuu kahteen kirjoittajien yhteiseen julkaisuun: ”Battle for Globalisation? BRICS and US Mega-Regional Trade Agreements in a Changing World Order” ja Blokkien paluu. BRICS-maiden nousu, USA ja Suomi (Into Kustannus 2016).

Marko Juutinen on tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa. Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Julkaisu Hegemonian jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Julkaisu Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.