Suomen ulkopolitiikan tutkimus ei ole globaalien ongelmien maailmassa ollut viime aikoina tutkijoiden suosiossa. Professori Vilho Harlen kirja kannustaa tutkijoita alan tutkimuksen pariin ja rohkaisee pohtimaan, millaisia haasteita Suomen ulkopolitiikka kohtaa Nato-jäsenyyden myötä.
Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka. Johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Books on Demand. 280 s.
Kansainvälisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Vilho Harlen vuonna 2022 julkaistu tuore teos käsittelee ulkopolitiikan tutkimusta sekä erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa.
Teos on tervetullut lisä niin kansainvälisen politiikan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen aikana, jolloin Suomen ulkopolitiikka on muuttumassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin yli sadan vuoden itsenäisyyden aikana.
Harlen lähtökohtana on perusteltu toteamus, jonka mukaan tutkijoita ei ole erityisemmin kiinnostanut Suomen ulkopolitiikan tutkimus 2000-luvulla. Niinpä kirjan tavoitteena on houkutella uusia nuoria tutkijoita ja toisaalta haastaa tutkijoita keskustelemaan, mitä Suomen ulkopolitiikalle on tapahtumassa juuri nyt. Alaotsikon ”johdatus” viittaa lähinnä tähän, sillä perinteisessä mielessä kirja ei ole ulkopolitiikan tutkimukseen johdatteleva perusteos.
Houkutellakseen niin uusia kuin jo urautuneita tutkijoitakin ulkopolitiikan tutkimuksen pariin Harle ottaa kirjassaan lähtökohdaksi englantilaisena koulukuntana tunnetun kansainvälisen politiikan teorian. Koulukunnan mielenkiinto kohdistuu valtioiden muodostamaan kansainväliseen järjestelmään ja sen luonteeseen.
Tämä on kiintoisa avaus siksi, että koulukunnalla ei ole varsinaista ulkopolitiikan teoriaa. Harle tuo tämän esiin, mutta ehdottaa, että sellainen voisi olla. Teos tuo tämän mahdollisen teorian rakentamiseen erilaisia palikoita yllättäviltäkin suunnilta.
Yli englantilaisen koulukunnan
Harle ei tyydy vain englantilaisen koulukunnan esittelyyn, vaan arvioi myös kriittisesti sen heikkouksia ja vahvuuksia. Ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta Harle nostaa keskiöön koulukunnan hahmottamat kolme erilaista tasoa: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö.
Ulkopolitiikan tutkimuksen kannalta kysymys on, mille noista tasoista valtion ulkopolitiikka asettuu ja minkä tason realisoitumista valtio ulkopolitiikallaan pyrkii edistämään. Yksilöidymmin kysymys on siitä, mille tasoista Suomen ulkopolitiikka asemoituu.
Kehittäessään englantilaisen koulukunnan pohjalle välineitä moniulotteisen ulkopolitiikan tutkimukseen Harle hakee eväitä kahdelta suunnalta, ajalta ennen koulukunnan varsinaista syntyä. Näistä ensimmäinen on Harlen nimeämä Westermarckin koulukunta, jonka tutkijoista hän nostaa Edward Westermarckin lisäksi tarkasteluun Rudolf Holstinja Ragnar Numelinin. Heistä jokainen tarkasteli esivaltiollisten yhteisöjen kansainvälisiä suhteita.
Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918.
Westermarckin koulukunnan kautta Harle avaa näkökulman valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän taakse tai yli. Tämä avaus mahdollistaa näkökulman kääntämisen valtioiden välisten ristiriitaisten etujen suhteista yhteisöjen väliseen yhteistyöhön ja yhdessä selviämiseen. Vaikka laajennuksessa on kysymys kolmen suomalaisen tutkijan työstä, niin Harle pysyy vielä ulkopolitiikan yleisellä tasolla.
Harlen toinen laajennus kohdistuukin suoraan Suomen ulkopolitiikkaan. Myös tämä on yllättävä avaus. Harle nostaa esiin itsenäisen Suomen ensiaskelilta Juhani Ahon, K.J. Ståhlbergin ja Carl Gustaf Mannerheimin. Heidän kauttaan hän hahmottaa, mille englantilaisen koulukunnan tasoista vasta itsenäistynyt Suomi pyrki pienenä valtiona asemoimaan itsensä.
Harlen mukaan Aho ja Ståhlberg katsoivat, että kansainvälinen järjestelmä ei ollut pienelle valtiolle hyvä foorumi. Westermarckin koulukuntaa myötäillen he tähysivät kansainvälisen yhteisön suuntaan ja jopa sen yli maailmanyhteisöön.
Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918.
Ståhlbergin näkökulmasta Suomi ei interventiota tarvinnut, mutta muut enemmän tai vähemmän innokkaat toimijat puolestaan tarvitsivat Suomea interventioon. Ståhlberg painotti olennaisena Suomen toimivaa suhdetta Venäjään myös levottomuuksien jälkeen.
Toimintaa kansainvälisessä yhteisössä
Rakennettuaan laajennusten kautta englantilaisesta koulukunnasta välineen ulkopolitiikan analyysiin Harle hyppää ajassa eteenpäin ja soveltaa teoriakehystään Suomen ulkopolitiikan tarkasteluun. Sitä Harle tekee analysoimalla presidentti Tarja Halosen ja presidentti Sauli Niinistön puheita.
Vaikka presidenttien puheet eivät ole yksi yhteen Suomen ulkopolitiikkaa, ne kuitenkin kertovat jotain siitä, miten presidentit asemoivat Suomea ja Suomen toimintaa noilla englantilaisen koulukunnan kolmella tasolla.
Harlen mukaan molemmat ovat katsoneet operoivansa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön tasolla. Tosin niin, että Niinistön asemointi kallistuu poliittisen realismin ja siten kansainvälisen järjestelmän suuntaan. Halosen puheet taas avautuvat enemmän maailman yhteisön suuntaan.
Erot ilmenevät muun muassa siinä, että Halonen nostaa jatkuvasti esiin koko ihmiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, kun taas Niinistö korostaa Euroopan turvallisuutta ja Euroopan keskeisiä arvoja. Olennaista on kuitenkin se, että kummankin puheissa sotilaallisen voiman merkitys jää taka-alalle ainakin vielä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.
Kirjan viimeinen osa laajenee jälleen yleiselle tasolle. Englantilaisen koulukunnan lähtökohdista Harle päätyy arvioimaan, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Harle nostaa esiin kolme erilaista näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa. Niistä ensimmäisenä on eteneminen kohti maailmanyhteisöä. Tämän kehityksen välineenä Harle näkee Yhdistyneet kansakunnat, jonka pitäisi toimia suursotia ehkäisevänä tekijänä.
Tarkastellessaan mahdollista kehitystä kohti maailmanyhteisöä Harle nostaa esiin Helsingin yliopiston edesmenneen professori Göran von Bonsdorffin (1918–2009) ja hänen teoksensa Maailman politiikkaa tekniikan aikakaudella vuodelta 1964. Harle katsoo, että Bonsdorffin näkökulma tarjoaa mahdollisuuden nousta englantilaisen koulukunnan keskittyneisyydestä kansainväliseen yhteisöön kohti maailmanyhteisö-keskeisyyttä. Harle on kuitenkin varsin pessimistinen tämän kehityssuunnan suhteen. Hänen mukaansa YK on pitkälle epäonnistunut keskeisessä tehtävässään eli sotien ehkäisyssä, eikä eteneminen kohti maailmanhallitusta näytä kovinkaan todennäköiseltä.
Toisena mahdollisena kehityssuuntana Harle nostaa esiin kulkeutumisen kohti suuralueita. Tämän vaihtoehdon perustaksi hän esittelee tiiviisti useampia suuralueteorioita, kirjailija George Orwellin merkkiteoksessa 1984 ilmenevää suuralueiden jatkuvaa kamppailua myöten.
Lopulta Harle päätyy esittämään, että maailma on parhaillaan kulkemassa kohti suuralueita. Tässä kehityksessä keskeiset suurvallat pyrkivät määrittelemään omia turvallisuusrajoja, joiden ylittäminen jonkun toisen suurvallan toimesta ei ole sallittua. Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.
Laput silmillä Natoon
Kolmantena mahdollisuutena Harle tarkastelee valtioista irtautuvan tai niiden yläpuolelle nousevan sotilaallisen voiman mahdollisuutta. Tässä yhteydessä Harle viittaa pienen hetken eläneeseen ajatukseen, että Nato irtautuisi valtioista ja muuntuisi YK:n sotilaalliseksi voimaksi. Valtiot eivät kuitenkaan näytä olevan halukkaita luopumaan omasta sotilaallisesta voimastaan. Siksi tämäkään kehityssuunta ei näytä todennäköiseltä.
Monimuotoisuus kirjan otsikossa on ehkä harkiten – tai sattumalta – kirjan sisältöä vahvasti ilmentävä käsite. Kyse ei ole vain moniulotteisesta ulkopolitiikasta, vaan kirja itsessään on moniulotteinen. Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Erityisesti tämä kritiikki kohdistuu Naton jäsenyyden hakemiseen ja jäsenyydestä todennäköisesti seuraaviin muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa.
Heti kirjan alussa Harle esittää, että ulkopolitiikan tavoitteena on rauha ja rauhanomainen kanssakäyminen ristiriitojen maailmassa. Läpi kirjan ilmenee Harlen ajatus siitä, että itsenäisyyden ensi metreiltä lähtien Suomen ulkopolitiikka on pyrkinyt edistämään tuota tavoitetta.
Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan.
Nyt Suomi mitä ilmeisimmin on irtautumassa tuosta tavoitteesta. Natoon pyrkivä Suomi on asemoimassa itsensä Yhdysvaltain suuralueen osaksi pohtimatta perusteellisesti sitä, mitä merkitsee liittyminen yhteisöön, joka ei Harlen mukaan koskaan toimi vastoin Yhdysvaltain intressejä.
Lukijan ja tutkijan näkökulmasta kirjan tekee kiintoisaksi myös se, että Harle lähtee kehittämään englantilaisesta koulukunnasta teoriaa ulkopolitiikan tutkimukseen. Sitä kohti pyrkiessään hän kuitenkin päätyy koulukunnan kriittiseen arvioon. Samalla hän nostaa esiin, että ulkopolitiikka on myös ihmisten politiikkaa, eikä turvallisuus voi Bonsdorffia myötäillen olla vain kansallista turvallisuutta, vaan sen tulisi olla ihmisten eli kaikkien yhteistä turvallisuutta.
Harlen kriittistä luentaa ilmentää hyvin kirjan viimeinen lause: ”Myös harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua ’totuutta’ vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästä jo luopuneet”.
Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.
Artikkelin pääkuva: Kat Juska/Unsplash
