Kulunut viisivuotiskausi oli mullistusten aikaa Euroopan unionin talouspolitiikassa. Eurooppa syöksyi vuonna 2020 koronapandemian etenemistä hidastaneiden sulkutoimien aiheuttamaan talouskriisiin, jota seurasivat nopealla tahdilla Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, energiakriisi, inflaation kiihtyminen ja korkotasojen nopea nousu.

Sekä EU että sen jäsenmaat tekivät rajuja toimenpiteitä kriisien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Kokonaisuutena toimenpiteet ilmensivät merkittävää suunnanmuutosta eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Tarkastelen tässä tekstissä eurooppalaisen talouspolitiikan viimeaikaisia muutoksia erityisesti suhteessa julkiseen velkaan, yritysten saamiin valtiontukiin ja valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Kertaan myös EU:n alijäämä- ja velkasääntöihin tehtyä uudistusta ja katsastan, millaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja eurooppalaiset puolueet esittävät eurovaalien alla.

Talouspolitiikan suunnanmuutos

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan. Jo alkuvuonna 2020 Euroopan komissio hyllytti jäsenmaiden alijäämiä ja julkista velkaantumista rajoittavan sääntökehikon. Näin komissio salli mittavat julkiset tukitoimet, joilla hallitukset pehmensivät pandemian edellyttämien sulkutoimien aiheuttamaa taloudellista iskua.

EU-maat sopivat kesällä 2020 myös yhteiseen velanottoon perustuvasta elpymisrahastosta. Jäsenmaat ovat sittemmin voineet hakea rahastosta sekä lainoja että avustuksia muun muassa pandemian aiheuttamien haittojen lievittämiseen sekä talouden vihreää siirtymää ja digitaalista siirtymää edistäviin investointeihin. Rahastolla on ollut suuri rooli esimerkiksi Kreikan ja Espanjan taloudellisessa elpymisessä pandemian jälkeen.

Toinen merkittävä suunnanmuutos nähtiin suhtautumisessa valtiontukiin. Perinteisesti EU on keskittynyt sisämarkkinoiden edistämiseen, ja se on suhtautunut epäilevästi toimiin, joilla valtiot puuttuvat niillä käytävään kilpailuun yrityksiä tukemalla.

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan.

Koronakriisin alettua komissio kuitenkin löyhensi valtiontukia koskevia rajoitteita. Venäjän hyökkäyssodan alettua komissio jatkoi valtiontukia koskevien sääntöjen lievennyksiä. Näin komissio on sallinut toimet, joilla jäsenmaat auttavat yrityksiään esimerkiksi pärjäämään kohonneiden energiakustannusten kanssa tai investoimaan vähäpäästöiseen teknologiaan.

Sittemmin valtiontukisääntöjen lievennyksiä on perusteltu myös tarpeella vastata Yhdysvalloissa toimeenpantuun lainsäädäntöön, jolla korkean teknologian tuotantoa on houkuteltu maahan yritystukien avulla. Lievennysten ansiosta jäsenmaat ovat tukeneet yrityksiään satojen miljardien eurojen arvosta. Ylivoimaisesti suurimmat yritystukien jakelijat ovat olleet Saksa ja Ranska.

Kolmas ja edelliseen kytkeytyvä suunnanmuutos koskee suhtautumista valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on tullut suosittu iskusana. EU:ssa on voimistunut halu lisätä teollisen tuotannon kapasiteettia esimerkiksi terveydenhoidon, ruoantuotannon, energian ja korkean teknologian sektoreilla.

Teollisuuspolitiikalla on haluttu vahvistaa eurooppalaista huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Myös tarve edistää vihreää siirtymää ja investointeja puolustusteollisuuteen on nostanut teollisuuspolitiikan kurssia eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Käänne talouskuriin

Siirtymä kohti ekologisesti kestävää taloutta ja sotilaallisen toimintakyvyn parantaminen vahvistavat myös jatkossa vaatimuksia julkisten investointien kasvattamisesta Euroopassa. Pelkästään EU:n tälle vuosikymmenelle asettamien ilmastotavoitteiden saavuttamisen on arvioitu edellyttävän nykyistä yli 400 miljardia euroa suurempia investointeja vuosittain.

Julkisten alijäämien ja velan kasvu, kiihtynyt inflaatio sekä rahapolitiikan kiristyminen ovat kuitenkin heittäneet kapuloita velkavetoisen teollisuuspolitiikan rattaisiin. Kovin vimma tukea yksityistä sektoria julkisia menoja kasvattamalla vaikuttaa olevan jo takana. Talouskuriajattelu ja ”fiskaalikonservatismi” ovat Suomen lisäksi nousussa myös monessa muussa Euroopan maassa.

Kiristyvä suhtautuminen julkiseen velkaan heijastuu EU:n tulevaan rahankäyttöön. Pandemian aikana perustettu EU:n elpymisrahasto on tulossa matkansa päähän lähivuosina. Viimeiset hakemukset jätettiin rahastoon elokuussa 2023, ja viimeiset rahat jaetaan vuonna 2026.

Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Samaan aikaan esitykset uusista yhteisvelkaan perustuvista rahastoista ovat vastatuulessa. Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Osoituksena tästä komission esitykset EU:n yhteisen puolustusteollisuuden vahvistamiseksi jäivät odotettua vaisummiksi. Euroopan sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton oli puhunut ennakkoon jopa 100 miljardin euron yhteisen rahaston perustamisesta ja yhteisvelan ottamisesta asetuotannon ja ostojen kiihdyttämiseksi. Komission maaliskuussa 2024 julkistamassa esityksessä puhutaan kuitenkin vain yhteisten hankintojen vauhdittamisesta ja 1,5 miljardin euron menoerästä, joka rahoitetaan EU:n budjetista.

Myös halu rajoittaa yritysten saamia valtiontukia on kovaa erityisesti pienissä jäsenmaissa, kuten Suomessa. Onkin epäselvää, saavatko komission väliaikaisiksi tarkoittamat lievennykset valtiontukisääntöihin enää jatkoaikaa. Osa sallituista tukimuodoista päättyy jo vuoden 2024 aikana, ja loppujen on määrä päättyä vuoden 2025 loppuun mennessä.

Mikäli valtionavustukset ja EU:n yhteiset rahoitusvälineet ajetaan suunnitelmien mukaisesti alas lähivuosina, on mahdollista, että julkiset investoinnit tyrehtyvät ja talouskurin aika palaa jälleen Eurooppaan. Tämä merkitsisi, että EU:n päästövähennystavoitteet vaarantuvat. Myös työllisyystilanne ja kotitalouksien taloudellinen turvallisuus voisivat heikentyä.

Uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus on kiistanalainen

Talouspolitiikan tulevan suunnan kannalta keskeinen hanke kuluneen viisivuotiskauden aikana oli jäsenmaiden julkisia alijäämiä ja velkaa koskevan sääntökehikon uudistaminen. Komissio käynnisti näiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjattujen budjettisääntöjen uudistamisen jo vuonna 2019. Tahmeasti edenneestä uudistuksesta päästiin sopuun vasta helmikuussa 2024, ja uusia sääntöjen soveltamisen on tarkoitus alkaa vuonna 2025.

Uusitut säännöt säilyttävät jo Maastrichtin sopimuksessa asetetut rajat, joiden mukaan jäsenmaiden julkinen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja julkisen velan suhde BKT:hen saa olla enintään 60 prosenttia. Uudistuksella komissio kuitenkin haki joustoa sääntöjen tulkintaan.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi. Sen tarkoitus on kutistaa alijäämiä ja saada julkinen velkasuhde pysyvästi laskevalle uralle.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi.

Komissio seuraa jäsenmaan pysymistä sovitulla menouralla. Osa menoista jätetään kuitenkin huomioimatta, kun komissio arvioi sovitun politiikan noudattamista. Näitä ovat esimerkiksi julkiset korkomenot, suhdanteista riippuvat työttömyyskorvaukset sekä EU:n hyväksymät kertaluontoiset investoinnit.

Monimutkainen sääntöuudistus on kirvoittanut erisuuntaisia arvioita sen vaikutuksista. Optimistien mukaan uudet säännöt antavat jäsenmaille kaivattua talouspoliittista liikkumavaraa lähivuosien investointitarpeisiin vastaamiseksi.

Arvostelijat ovat kuitenkin varoittaneet, että uudistettuinakin budjettisäännöt voivat estää tärkeiden investointien toteuttamisen ja vaikeuttavat EU:n päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n mukaan uudet säännöt voivat lisäksi laukaista vahingoittavan talouskurikierteen ja heijastua kielteisesti miljooniin työntekijöihin.

Uudistusta on myös arvosteltu siitä, että se ei edelleenkään tee EU:n yhteisistä alijäämä- ja velkasäännöistä uskottavia. Tästä näkökulmasta uudistuksen ongelma on siinä, että komissio käyttää jatkossakin merkittävää harkintavaltaa arvioidessaan, noudattavatko jäsenmaat sovittua menouraa. Komissiolla ei välttämättä ole valmiutta asettaa sanktioita etenkään suurille jäsenmaille, mikäli ne rikkovat sääntöjä.

Talouspolitiikan vaihtoehdot Euroopan parlamentissa

Kiistelty budjettisääntöjen uudistus jakoi Euroopan parlamenttia. Parlamentti hyväksyi uudet säännöt lopulta keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmän, sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmän, liberaalidemokraattisen Renew Europe -ryhmän sekä konservatiivis-kansallismielisen ECR-ryhmän muodostamalla enemmistöllä. Sen sijaan parlamentin vasemmistoryhmä ja vihreät vastustivat uusia velkasääntöjä.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

Tiukan taloudenpidon linja korostuu etenkin parlamentin suurimman ryhmän taustalla olevan Eurooppalaisen kansanpuolueen EPP:n esityksissä. Vaaliohjelmassaan EPP toki puhuu runsaasti investointitarpeesta sekä sotilaalliseen puolustukseen että uusiutuvaan energiaan.

Puolue kuitenkin kohdistaa toiveensa yksityiseen sektoriin niiden toteuttamisessa. Hallitusten ja EU:n vastuulla on rohkaista yksityisiä investointeja lähinnä keventämällä sääntelyä, vauhdittamalla luvituksia ja helpottamalla pankkien ja yritysten toimintaa sisämarkkinoilla. Uusille EU-tason rahastoille EPP ei näe tarvetta.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

EPP:n tavoin myös Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue ECR suhtautuu kielteisesti uusiin yhteisvelkaan perustuviin rahastoihin. Sen sijaan Euroopan parlamentissa Renew Europe -ryhmän muodostavat Euroopan liberaalidemokraattiset puolueet ALDE, EDP ja Ranskan Renaissance ovat avoimia uuden investointirahaston perustamiselle. Ne näkevät sen keinona vahvistaa Euroopan omavaraisuutta etenkin strategisesti tärkeiden teknologioiden ja raaka-aineiden tuotannossa.

Myös Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue PES korostaa tarvetta turvata julkisten investointien jatkuminen myös tulevina vuosina. PES ilmoittaa vaaliohjelmassaan vastustavansa paluuta talouskurin aikaan ja kannattaa pysyvän yhteisvelkaan nojaavan investointirahaston perustamista.

Voimakkaimmin julkisten investointien edistäminen korostuu Euroopan vihreän puolueen ohjelmassa ja Euroopan vasemmistopuolueen ohjelmassa. Pysyvän yhteisvelkaan perustuvan rahaston lisäksi vihreät ja vasemmisto haluavat uudistaa koko EU:n harjoittaman talousohjauksen tavalla, joka ohjaa jäsenmaita investoimaan sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen.

Tämä sisältää vaatimuksen uudistaa alijäämä- ja velkasäännöt siten, että jäsenmaat saavat lisää liikkumavaraa rahoittaa vihreää siirtymää ja julkisia palveluja. Vihreät ja vasemmisto vaativat myös Euroopan keskuspankin valjastamista kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin muun muassa edullisten tai korottomien lainojen tarjoamisen muodossa.

Eurooppalaiset äänestävät talouspolitiikan suunnasta

Kesäkuisten eurovaalien alla Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Jatkaako EU kuluneen viisivuotiskauden tapaan talouden julkisia tukitoimia, vai korostuuko jatkossa julkisen velkaantumisen suitsiminen? Miten käy talouden kestävää siirtymää edistävien investointien?

Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys investointien tarpeesta etenkin vihreään siirtymään ja puolustukseen. Myös eurooppalaisen tuotannon ja teollisuuden kilpailukyvyn tukemiselle on laajaa kannatusta. Keinot näiden pyrkimysten rahoittamiseksi jakavat kuitenkin Eurooppaa.

On selvää, että monet EU:n julkista kulutusta ja velkavetoisia investointeja edistävät toimet ovat lähivuosina päättymässä. Samalla uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus jäsenmaiden tekemiin julkisiin investointeihin on toistaiseksi hämärän peitossa.

Eurovaalien tuloksella tulee olemaan vaikutusta eurooppalaisen talouspolitiikan suunnalle. Eurooppalaisten puolueiden vaaliohjelmat osoittavat, että äänestäjillä on vaaleissa tarjolla merkittävästi toisistaan poikkeavia talouspolitiikan vaihtoehtoja.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Tabrez Syed / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Valintoja investointitarpeiden ja talouskurin välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä propaganda tarkoittaa?

Propaganda tarkoittaa viestejä, joilla viestin lähettäjä haluaa vaikuttaa viestin saajiin. Viestin on tarkoitus muuttaa viestin saajien mielipiteitä tai käyttäytymistä sellaiseksi kuin lähettäjä haluaa. Lähettäjä voi esimerkiksi haluta, että viestin saajat alkavat vastustaa samaa asiaa kuin hän. Tai hän voi haluta, että viestin saajat ostavat tietyn tuotteen.

Millainen viesti voi olla propagandaa?

Propagandaa on monenlaista. Sitä voi olla joku uutinen tai jonkun tärkeän ihmisen puhe kuten poliitikon tai presidentin puhe. Propagandaa voi olla myös jokin juliste, elokuva tai taideteos. Myös sosiaalisen median meemit eli hauskat tekstit, kuvat ja videot voivat olla propagandaa. Propagandan lähettäjä voi olla kuka tahansa. Se voi olla kansalainen, poliitikko, valtiojohtaja tai yritys.

Propaganda on usein yksisuuntaista viestintää. Se tarkoittaa, että viesti kulkee vain lähettäjältä vastaanottajille. Vastaanottajat eivät voi vastata lähettäjälle. Propagandan lähettäjä lähettää viestejä yleensä järjestelmällisesti esimerkiksi joka viikko. 

Propagandan lähettäjä suunnittelee tarkasti, mitä hän sanoo viestissään. Hän haluaa, että viesti vaikuttaa mahdollisimman hyvin viestin vastaanottajiin.

Missä viestin lähettäjä lähettää propagandaa?

Propagandan lähettäjän tavoite on, että suuret ihmisjoukot saavat hänen viestinsä. Siksi hän levittää propagandaa usein joukkoviestimissä eli televisiossa, radiossa tai internetissä. Hän voi levittää propagandaa myös sosiaalisessa mediassa.

Nykyään propagandaa on helpompi levittää kuin ennen. Koska ihmiset käyttävät yhä enemmän internettiä, propaganda leviää helposti ja nopeasti. Propagandaa levitetään esimerkiksi verkkosivuilla, blogeissa tai keskusteluryhmissä. 

Mistä propagandan voi tunnistaa?

Propagandaa voi olla joskus vaikea tunnistaa. Ihmiset luulevat usein, että vain sellaisen lähettäjän viesti on propagandaa, jonka kanssa he ovat eri mieltä. Jos ihmiset ovat samaa mieltä propagandan lähettäjän kanssa, silloin he eivät pidä hänen viestiään propagandana, vaikka viesti olisi propagandaa.

Propaganda ei ole aina valehtelua. Se voi olla myös suostuttelua eli houkuttelua. Tällöin propagandan lähettäjä kertoo omista asioistaan vain hyviä puolia, mutta ei huonoja puolia. Esimerkiksi yritys kertoo vain tuotteensa hyvistä puolista, jolloin se houkuttelee asiakkaat ostamaan tuotteen. Tai ennen vaaleja puolue kertoo vain niistä hyvistä asioista, joita se on saanut aikaan ennen vaaleja. Näin puolue houkuttelee äänestäjiä äänestämään puolueen ehdokkaita.

Onko propaganda huono asia maiden demokratialle?

Demokraattisissa maissa ihmisillä on sananvapaus eli he saavat sanoa mielipiteensä vapaasti. Propaganda voi olla huono asia maiden demokratialle, koska propagandan yksi tarkoitus on estää ihmisten sananvapaus sekä oma järkevä ajattelu.

Kaikki propaganda ei kuitenkaan ole huonoa. Ihmiset levittävät propagandaa myös silloin, kun he haluavat hyviä muutoksia kuten lisätä luonnonsuojelua. Jonkin ryhmän jäsenet lähettävät videoita luonnosta ja kertoa luonnonsuojelusta. Tällöin viestin vastaanottajat voivat ajatella, että luontoa täytyy suojella. Propagandan avulla voidaan tehdä myös hyviä asioita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Markus Ojalan artikkelista, joka on ilmestynyt syyskuussa 2022.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan talous- ja rahaliittoa Emua käsittelevä osio kesäkuussa julkaistussa hallitusohjelmassa nousi hetkeksi otsikoihin, kun Suomen Pankin johtokunta hermostui sen keskuspankkeja koskevista kirjauksista. Uutisoinnissa keskityttiin näiden kirjausten mahdolliseen lainvastaisuuteen, mutta samalla sivuutettiin kuitenkin syvempi analyysi siitä, mitä Orpon hallitus Emu-politiikassaan tavoittelee.

Ohjelman perusteella hallituksen Emu-politiikan tavoitteissa korostuu markkinakurin vahvistaminen. Markkinakurilla viitataan euroalueen talousohjauksesta puhuttaessa siihen kurinalaistavaan vaikutukseen, jonka yksityiset lainoittajat asettavat hallituksille valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta. Oletuksena on, että mikäli jäsenmaat ylivelkaantuvat ja niiden julkiset alijäämät kasvavat, sijoittajat alkavat vaatia velalta korkeampaa korkoa. Tämän tarkoitus on saada hallitukset hillitsemään julkisten menojen kasvua ja ryhtymään tarvittaessa sopeutustoimiin.

Markkinakurin vahvistamisen tärkeyttä hallitukselle kuvaa ohjelman kirjaus, jonka mukaan ”Suomi on avoin joustavuuden lisäämiselle sovituissa alijäämä- ja velkakriteereissä räätälöidysti, jos samalla edistetään uskottavasti markkinakuria ja talouden velkakestävyyttä sekä mahdollistetaan valtioiden velkajärjestely”.

Kirjaus on paljonpuhuva, sillä Suomi on tähän saakka suhtautunut epäilevästi Euroopan komission ja useiden jäsenmaiden esityksiin lisätä joustoja julkisia alijäämiä ja velkaantumista rajoittaviin sääntöihin. Nyt tiukan talouskurin nimeen yleensä vannovat hallituspuolueet ilmoittavat olevansa valmiita hyväksymään sääntöihin perustuvan budjettikurin löysentämisen, mikäli samaan aikaan sovitaan vastaavasti velkakirjamarkkinoiden välityksellä toimivan kurin vahvistamisesta.

Jäsenmaiden julkisesta velkaantumisesta huolestuneet katsovat usein, ettei markkinakuri toimi euroalueella tai sen vaikutus on liian heikko. Voimistamalla markkinakuria Orpon hallituksen tarkoitus on lisätä jäsenmaiden painetta vähentää julkista velkaa ja siten edistää euroalueen rahoitussektorin vakautta.

Mutta muodostaako julkinen velka tosiasiassa uhkan euroalueen vakaudelle, ja millaisin toimin siihen pitäisi puuttua? Kysymys on moniulotteinen ja siihen vastaaminen edellyttää jäsenmaiden ja markkinoiden välisen suhteen tarkastelua.

Julkinen velka ja Euroopan rahoitusjärjestelmän vakaus

Rahoitusmarkkinoihin erikoistuneen taloustieteilijän Daniela Gaborin ja poliittisen talouden tutkijan Cornel Banin mukaan Euroopassa on 2000-luvun aikana koettu merkittävä rakennemuutos. Euroalueelle on kasvanut suuri ylikansallinen rahoitusmarkkina, jolla pankit ottavat lainaa ja käyttävät sen vakuuksina jäsenmaiden velkakirjoja. Sen myötä rahoitusmarkkinat rakentuvat yhä voimakkaammin julkisen velan varaan.

Koska pankit ja muut markkinatoimijat tarvitsevat valtioiden velkakirjoja käydäkseen kauppaa, niiden saatavuudesta on tullut välttämätön edellytys rahoitusmarkkinoiden sulavalle toiminnalle. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn erikoistunut taloustieteilijä Ad van Riet katsookin tuoreessa tutkimusartikkelissaan, että EU:n rahoitusmarkkinoiden riippuvuus julkisesta velasta aiheuttaa merkittävän riskin niiden vakaudelle.

Tämä johtuu van Rietin mukaan Emun instituutioiden ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ristiriidoista. Yhtäältä EU:n institutionaalinen rakenne on suunniteltu tavalla, joka pyrkii tuottamaan markkinakuria ja rajoittamaan jäsenmaiden velkaantumista. Emulle ei ole perustettu keskushallintoa, joka voisi laskea liikkeelle omaa velkaa ja toimia jäsenmaiden ottaman velan viimekätisenä takaajana. Tällä tavoin lainoittajat ohjataan kohtelemaan jäsenmaiden velkaa riskipitoisena sijoituskohteena ja asettamaan jäsenmaat velallisina hierarkiaan niiden arvioidun riskitason mukaan.

Koska kaikkien jäsenmaiden joukkovelkakirjat hyväksytään sääntelyssä riskittömiksi omaisuuseriksi, pankit tarvitsevat niitä täyttääkseen sääntelyn asettamat vaatimukset.

Toisaalta rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä EU paradoksaalisesti kuitenkin kohtelee kaikkien jäsenmaiden velkaa riskittömänä omaisuuseränä. Sääntely velvoittaa rahoituslaitokset huolehtimaan, että riskipitoisten sijoituskohteiden vastineena niillä on taseissaan tietty osuus matalariskisiä tai riskittömiä omaisuuseriä. Koska kaikkien jäsenmaiden joukkovelkakirjat hyväksytään sääntelyssä riskittömiksi omaisuuseriksi, pankit tarvitsevat niitä täyttääkseen sääntelyn asettamat vaatimukset.

EU-sääntely antaa euromaiden julkisille velkakirjoille myös monin muin tavoin etuoikeutetun aseman suhteessa yksityisiin lainanottajiin niiden kilpaillessa sijoittajien huomiosta. Se ei esimerkiksi velvoita pankkeja ja sijoitusrahastoja hajauttamaan sijoituksia jäsenmaiden velkaan. Siksi rahoituslaitokset voivat haalia taseeseensa periaatteessa rajattomasti yksittäisen jäsenmaan velkakirjoja riippumatta sen tulevaisuuden maksukykyyn kohdistuvista huolista.

EU-sääntely siis eri tavoin kannustaa – ellei suoranaisesti pakota – sijoittajia rahoittamaan jäsenmaita. Koska julkisille velkakirjoille riittää tämän vuoksi kysyntää, myös jäsenmailla säilyvät kannustimet rahoittaa toimiaan velanotolla. Samalla rahoituslaitokset kuitenkin altistetaan jäsenmaiden julkiseen velkaan sisältyvien riskien kasvulle.

Vaikka jäsenmailta puuttuu viimekätinen takaaja, rahoitusmarkkinoiden sääntely kohtelee kaikkien euromaiden velkaa riskittömänä. Tämä ei van Rietin mukaan ole linjassa sen pyrkimyksen kanssa, että rahoitusjärjestelmä pidetään vakaana.  

Irti jäsenmaiden etuoikeuksista

Orpon hallituksen Emu-poliittisia tavoitteita voi tulkita pyrkimyksenä korjata van Rietin kuvaama ristiriita EU:n suhtautumisessa julkiseen velkaan. Ajaakseen markkinakurin vahvistamista hallitusohjelma nimeää kolme keskeistä keinoa.

Ensiksi hallitus ilmoittaa ajavansa no bailout -periaatteen palauttamista. Tällä se viittaa EU:n perussopimusten säädöksiin, jotka kieltävät EU:ta ja toisia jäsenmaita ottamasta yhden jäsenmaan velkoja kontolleen. Käytännössä hallitus esittää siis vaatimuksen, että jäsenmaat ja EU-instituutiot sitoutuvat yksittäisen jäsenmaan avustamista kieltävien pykälien kirjaimeen ja henkeen.

Toisena keinona hallitusohjelma esittää velkajärjestelymekanismin käyttöönottoa. Tällä hallitus tarkoittaa menettelyä, jossa maksuvaikeuksiin ajautuneen jäsenmaan veloista leikataan osa pois tavalla, joka tuottaa luottotappioita yksityisille velkojille.

Julkisen velan kutistuminen vähentäisi myös sen tuottamia riskejä rahoitusmarkkinoiden vakaudelle.

Kolmantena keinona hallitusohjelma ajaa valtionlainojen riskipainojen tuomista pankkien vakavaraisuuslaskentaan. Tällä hallitus viittaa pankkisääntelyn uudistamiseen tavalla, joka purkaisi kaikkien jäsenmaiden velan käsittelyä riskittömänä sijoituskohteena.

Hallituksen ajamien asioiden perimmäisenä pyrkimyksenä on siis poistaa jäsenmaiden velkakirjojen etuoikeutettu asema. Tällöin rahoitusmarkkinat voisivat suhtautua yksittäisen jäsenmaan velkaan kuin mihin tahansa sijoituskohteeseen ja arvioida sen riskejä rinta rinnan muiden sijoituskohteiden kanssa.

Oletuksena on, että tämä johtaisi voimakkaasti velkaantuneiden tai nopeasti velkaantuvien maiden korkotasojen nousuun ja pakottaisi niiden hallitukset huomattavasti nykyistä rajumpiin julkista velanottoa rajoittaviin toimiin. Julkisen velan kutistuminen vähentäisi myös sen tuottamia riskejä rahoitusmarkkinoiden vakaudelle.

Uusliberaali tulkinta valtioiden ja markkinoiden suhteesta

Markkinakurin nimeen vannovan hallitusohjelman taustalla on tunnistettavissa erityinen uusliberaali tulkinta rahoitusmarkkinoiden ja valtioiden välistä suhteesta. Tässä tulkinnassa markkinat määrittävät valtioiden finanssipoliittisen liikkumavaran ja takaavat järjestelmän vakauden.

Uusliberaalin tulkinnan mukaan markkinat varmistavat pääoman tehokkaan kohdentamisen julkisten ja yksityisten velanottajien kesken. Tällöin julkisen velan turvallisuus sijoituskohteena perustuu ennen kaikkea markkinaperustaiseen finanssipoliittiseen kuriin.

Jotta markkinakuri tulee mahdolliseksi, EU-instituutioiden ja sääntelyn tuottamat etuoikeudet valtioille lainanottajina on ensin poistettava. Juuri siihen Orpon hallitusohjelman esitykset pyrkivät.

Talouden noususuhdanteen aikana sijoittajat tyypillisesti suhtautuvat riskeihin huolettomasti, ja markkinakuri on heikkoa. Laskusuhdanteessa sijoittajista taas tulee kaikkia riskejä karttavia.

Uusliberaalissa Emu-visiossa on kuitenkin kriittinen heikkous: se ei riittävästi tunnista markkinoiden epäluotettavuutta kurittajana. Kuten taloustieteilijät Paul De Grauwe ja Yuemei Li ovat huomauttaneet, markkinoiden oikukkuus paljastui viimeistään vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin aikana.

Talouden noususuhdanteen aikana sijoittajat tyypillisesti suhtautuvat riskeihin huolettomasti, ja markkinakuri on heikkoa. Laskusuhdanteessa sijoittajista taas tulee kaikkia riskejä karttavia. Kriisien aikana tämä voi merkitä voimakasta rajoitetta jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle ja heikentää hallitusten kykyä elvyttää taloutta. Siten markkinakuri tyypillisesti syventää ja pitkittää kriisejä.

Orpon hallituksen ajama uusliberaali malli siis tuskin tuottaa kestävää ratkaisua Emun vakausongelmaan. Mallin menestys edellyttäisi, että euroalueelle samanaikaisesti rakennettaisiin riittävän suuri itsenäistä finanssipoliittista valtaa käyttävä keskushallinto, johon markkinakuri ei ulottuisi ja joka siten pystyisi ylläpitämään euroalueen vakautta kaikkina aikoina.

Mikäli näin ei tehdä, toteutuessaan Orpon hallituksen ajamat toimet johtaisivat todennäköisesti eurokriisin aikaisten hätäratkaisujen toistumiseen. Kriisiaikoina se pakottaisi Euroopan keskuspankin EKP:n tukemaan jäsenmaita vähintäänkin perussopimusten hengen – ellei sen kirjaimen – vastaisesti.

Ratkaisuna julkisen velan turvallisuus

Hallitusohjelman edustaman mallin sijaan euroalueen vakausongelmaan voi hakea myös vaihtoehtoisia ratkaisuja. Euroalueen julkiseen velkaan voidaan uusliberaalin näkökulman vastaisesti suhtautua myös lähtökohtaisesti turvallisena sijoituskohteena. Tällöin avaimia siihen ristiriitaan, joka sävyttää EU:n suhtautumista jäsenmaiden velkaan, haetaan täysin vastakkaisesta suunnasta kuin mihin Orpon hallitus on päätynyt.

Kuten van Riet toteaa, julkisen velan turvallisuutta korostavat näkökulmat hahmottavat markkinoiden ja valtioiden välisen suhteen euroalueella uusliberalismista poikkeavalla tavalla. Ero korostuu etenkin ajattelussa, jonka mukaan jäsenmaiden velkakirjat asettuvat eurooppalaisen rahahierarkian huipulle.

Tämän logiikan mukaan keskuspankit takaavat jäsenmaiden velkakirjamarkkinoiden toiminnan kaikkina aikoina, jolloin velkakirjat muodostavat erittäin arvostetun ja halutun arvopaperiluokan. Lisäksi sekä hallitukset että rahoituslaitokset tarvitsevat julkista velkaa, ja siksi niillä on yhteinen intressi kohdella sitä turvallisena.

Markkinat eivät voi koskaan olla täysin vapaita valtioiden puuttumiselta. Valtioilla on viime kädessä valta pakottaa rahoitussektori toimimaan julkisen edun mukaisella tavalla.

Markkinoiden kurinalaistavan roolin sijaan eurooppalainen rahoitusjärjestelmä voidaan hahmottaa myös eräänlaisena julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutena. Koska julkinen velka on lainsäädännöllä myönnetty yksityisen rahoitussektorin välitettäväksi suoran keskuspankkirahoituksen sijaan, velkakirjoista tulee rahoituslaitoksille tuottoisaa liiketoimintaa. Tämän vastineeksi rahoituslaitosten odotetaan kohdentavan pääomat tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Samalla yksityisten markkinoiden keskeinen rooli pääomien kohdentajana tuottaa rahoituslaitoksille merkittävää ”infrastrukturaalista valtaa”. Tällä tarkoitetaan sitä, että rahapolitiikan päättäjien ja sääntelyviranomaisten on osin mukauduttava rahoituslaitosten kaupallisiin päämääriin. Markkinat uhkaavatkin jatkuvasti kiertää sääntelyä ja kerryttää yksityistä varallisuutta tavoilla, jotka heikentävät taloudellista vakautta.

Nämä epätoivotut seuraukset muistuttavat siitä, etteivät markkinat voi koskaan olla täysin vapaita valtioiden puuttumiselta. Valtioilla on viime kädessä valta pakottaa rahoitussektori toimimaan julkisen edun mukaisella tavalla. Lainsäädäntö ja rahapolitiikka voivat tehdä julkisesta velasta riskitöntä, mutta samalla julkisen vallan pitää kontrolloida yksityistä lainanantoa ja rajoittaa rahoitusmarkkinoiden toimintaa taloudellisen vakauden ja yleisen edun turvaamiseksi.

Julkisen vallan velvoitteet

Eurokriisi toi esiin riskit, joita jäsenmaiden julkinen velka voi aiheuttaa euroalueen vakaudelle. Vaikka Emun instituutiot ovat sittemmin merkittävästi muuttuneet, uudistukset eivät ole kokonaan poistaneet näitä riskejä. Euroalueen talousohjaus ja sääntely suhtautuvat edelleen ristiriitaisesti jäsenmaiden velkaan käsitellen sitä yhtä aikaa riskipitoisena ja riskittömänä.

Erilaiset poliittiset ohjelmat pyrkivät ratkomaan tätä epäselvyyttä ja vähentämään siten julkisen velan muodostamaa uhkaa rahoitusjärjestelmän vakaudelle. Orpon hallitus on omaksunut uusliberaalin näkökulman, joka haluaa valjastaa markkinat rajoittamaan jäsenmaiden velanottoa. Tämän pyrkimyksen heikkous on kuitenkin siinä, ettei se tunnusta julkisen velan merkitystä rahoitusmarkkinoiden ja laajemmin talouden toiminnalle.

Niin kauan kuin euroalueen yhteistä velkaa ja keskushallintoa ei haluta kehittää, jäsenmaiden liikkeelle laskema julkinen velka on välttämätön väline.

Orpon hallitusohjelmassa tulee esiin pitkään jatkunut ristiriita Suomen Emu-politiikassa. Se haluaa rajoittaa jäsenmaiden kykyä harjoittaa aktiivista finanssipolitiikkaa mutta kieltää kuitenkin etenemisen kohti euroalueen itsenäistä finanssipoliittista toimivaltaa. Ilman toimintakykyistä keskushallintoa jäsenmaiden julkisen velan alistaminen markkinakurille tuottaisi kuitenkin arvaamattomia riskejä ja vaarantaisi koko euroalueen vakauden.

Niin kauan kuin euroalueen yhteistä velkaa ja keskushallintoa ei haluta kehittää, jäsenmaiden liikkeelle laskema julkinen velka on välttämätön väline. Vain se voi tasata Euroopan nousu- ja laskusuhdanteita, estää syvien lamojen ja joukkotyöttömyyden muodostumista, tasata alueiden välisiä eroja ja varmistaa riittävät julkiset investoinnit. Samalla julkisella velalla on keskeinen asema niin yksityisten rahoitusmarkkinoiden sulavassa toiminnassa kuin EKP:n rahapolitiikassakin.

Jäsenmaiden liikkeelle laskeman julkisen velan monet tehtävät velvoittavat EU:n jatkossakin puuttumaan voimakkaasti velkakirjamarkkinoiden toimintaan tavoilla, jotka takaavat julkisen velan turvallisuuden sijoituskohteina, rajoittavat rahoitussektorin spekulaatiota velkakirjoilla ja varmistavat jäsenmaille riittävät edellytykset julkisille investoinneille.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Julkaisu Uhkaako julkinen velka euroalueen vakautta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä on propaganda?

Propaganda on harkittua, suunniteltua ja järjestelmällistä suostuttelevaa viestintää, jonka tarkoitus on ohjata kohdeyleisön käsityksiä, asenteita ja käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Propagandasta puhuttaessa voidaan viitata niin suostuttelun käytäntöihin kuin sen yksittäisiin tuotoksiin, jotka voivat olla esimerkiksi puheita, uutisraportteja, julisteita, elokuvia, taidetta tai sosiaalisessa mediassa leviäviä meemejä. 

Koska propaganda on suurille yleisöille suunnattua suostuttelevaa viestintää, modernit joukkoviestimet ovat keskeisessä roolissa sen tuottamisessa ja levittämisessä. Propagandan tavanomaisia piirteitä ovat viestinnän yksisuuntaisuus, yleisöjen harhaanjohtaminen sekä ystävä- ja viholliskuvien luominen esimerkiksi voimakkaiden stereotypioiden ja tunteisiin vetoavien vertauskuvien avulla. 

Propagandan tarkoitus on saada yleisöt kokemaan, että he ovat omaksuneet esitetyn tulkinnan todellisuudesta oman järkeilynsä tuloksena ja että he käyttäytyvät halutulla tavalla omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tyypillisempää tunnistaa propagandaksi sellaista viestintää, jota harjoittavat poliittiset ja aatteelliset vastustajat kuin sellaista, jonka ajatus- ja arvomaailman itse allekirjoittaa.

Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Suhtautuminen propagandaan ja viestinnällä vaikuttamiseen on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Itse käsite juontuu latinan kielen levittämistä tarkoittavasta verbistä propagare. Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Toisen maailmansodan jälkeen termi yhdistettiin länsimaissa vahvasti natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Niiden nähtiin harjoittavan kokonaisvaltaista kansalaisten manipulaatiota, joka pyrkii valjastamaan kaikki mahdolliset keinot päämääränsä saavuttamiseksi. Länsimaissa yleistyikin 1900-luvun loppupuolella ajatus, jonka mukaan propagandassa on kyse massojen manipuloinnista erityisesti vääristelyn ja valehtelun keinoin. 

Erottautuakseen epäeettiseksi koetusta propagandasta suostuttelevan viestinnän ammattilaiset alkoivat käyttää toiminnastaan muita termejä, kuten mainonta ja markkinointi, pr-toiminta, promootio sekä strateginen viestintä.

Nykykeskustelussa propaganda tyypillisesti yhdistetään tietoisesti valheellisiin narratiiveihin, joita tuottavat Venäjän kaltaiset autoritaariset hallinnot, Donald Trumpin kaltaiset populistijohtajat sekä vaikkapa tupakoinnin terveysriskejä tai ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kieltävät suuryhtiöt. Myös George W. Bushin hallinnon kampanja Irakin sodan oikeuttamiseksi on usein käytetty esimerkki huolellisesti suunnitellusta, valheisiin ja harhaanjohtamiseen perustuvasta propagandasta.

Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Propagandatermin rajaaminen koskemaan ainoastaan selkeästi valheelliseksi osoitettavissa olevaa viestintää on kuitenkin ongelmallista. Se peittää näkyvistä sen, että yleisöjen käsityksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaminen perustuu usein erittäin hienovaraisille suostuttelun keinoille eikä välttämättä edellytä suoranaisten epätotuuksien tehtailua. Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Joonas Pörsti on arvioinut, että houkutus propagoida monipuolisen, harkitsevan ja vastavuoroisen viestinnän kustannuksella korostuu nykyisessä viestintäympäristössä. Julkisuudessa risteilee paljon erilaisia keskenään kamppailevia narratiiveja, ja järkiperäisestä ja toisia kunnioittavasta väittelystä on tullut yhä vaikeampaa. Tämä kannustaa julkisia toimijoita ajamaan viestinnällään vain omaa etuaan pyrkimättä monipuoliseen informaation esittämiseen ja keskustelevuuteen. 

Myös yleisöjen rooli propagandassa on muuttunut. Nykytilanteessa verkonkäyttäjät voivat itse aktiivisesti levittää ja käyttää propagandaa sen sijaan, että olisivat sen passiivisia kohteita. 

Propagandan katsotaan usein olevan uhka demokratialle, sillä se pyrkii torjumaan rationaalista harkintaa ja julkista keskustelua. Toisaalta propagandaa on hyödynnetty ajettaessa myös monia edistyksellisiä tavoitteita kuten yleinen äänioikeus, orjuuden kieltäminen tai ympäristönsuojelu. 

Propagandalla on siksi nähty olevan kiinteä kytkös nimenomaan liberaaliin demokratiakehitykseen. Juuri väestön kasvava itsehallinto tuottaa tarpeen sen jatkuvaan suostutteluun poliittisen hallinnon ja elinkeinoelämän pyrkimysten tueksi. Samalla tavoin uudet viestintäteknologiat tuottavat paitsi mahdollisuuksia demokratian laajentamiselle ja syventämiselle, myös yhä uusia pyrkimyksiä muovata julkista mielipidettä. 

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 6.10.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy Politiikasta: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mistä puhutaan kun puhutaan luottamuksesta mediaan? Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, sillä aihetta on pohdittu viime aikoina runsaasti niin julkisessa keskustelussa kuin akateemisen tutkimuksenkin piirissä. Erityisesti yleisöjen kasvava epäluottamus ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan on herättänyt huolta.

Luotettavaksi koettu tietoympäristö on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Media-alalla luottamuksen heikkeneminen on yhdistynyt huoleen maksavien yleisöjen kaikkoamisesta. Tutkijoita kehitys huolettaa ennen kaikkea siksi, että uutismedialla on keskeinen rooli tiedon välittämisessä kansalaisille. Luotettavaksi koettu tietoympäristö puolestaan on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Luottamus mediaan ja poliittinen vakaus ovat yhteydessä toisiinsa

Vaikka luottamusta mediaan on tutkittu paljon ja eri tavoin, tutkimuksessa on edelleen paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi luottamusta heikentävistä tai vahvistavista tekijöistä tai luottamuksen tai sen puutteen vaikutuksesta medioiden käyttöön ei ole toistaiseksi muodostunut yksiselitteistä kuvaa. Epäluottamuksen kasvu näyttäisi kuitenkin olevan kytköksissä yleisempään yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen sekä poliittisen kentän epävakauteen.

Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Tunteet pelissä: Median auktoriteetti ja yleisön luottamus” (2019-2020) tarkoitus oli pureutua laajasti suomalaisten käsityksiin uutisista, mediasta ja journalismista. Samalla pyrimme tarkastelemaan luottamusta mediaan moniulotteisesti ja erilaisia aineistoja yhdistellen.

Epäluottamuksen kasvu näyttäisi olevan kytköksissä yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen ja poliittisen kentän epävakauteen.

Tutkimuksen pääaineiston muodostivat toukokuussa 2019 ja 2020 kerätyt kyselyaineistot. Niitä täydensivät haastatteluaineistot, joihin lukeutui neljä yleisön parissa tehtyä fokusryhmähaastattelua sekä 12 media- ja viestintäalan ammattilaisille suunnattua sidosryhmähaastattelua. Lisäksi hyödynsimme tutkimukseen soveltuvaa media-aineistoa erityisesti politiikan uutisointia käsittelevistä sosiaalisen median keskusteluista.

Luottamuksen moniulotteisuus

Luottamus uutisiin ja mediaan on moninainen ja vaikeasti tutkittava ilmiö. Yksi ongelma koskee erottelua ihmisten itse ilmaiseman luottamuksen ja heidän konkreettisissa mediakäytännöissään ilmenevän luottamuksen välillä. Suurin osa suomalaisista esimerkiksi ilmoittaa kyselyissä pitävänsä iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina uutislähteinä kuin niin sanottuja laatumedioita. Silti Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkopalvelut ovat maan suosituimmat uutissivustot verkossa.

Monesti ajatellaan, että uutisvälineen luotettavuutta on se, että yleisö voi luottaa sen kertomien uutisten paikkansapitävyyteen. Uutisointiin liittyy kuitenkin lukuisia harkintaa vaativia valintoja esimerkiksi uutisoitavista aiheista, näkökulmista ja lähteistä. Raportoitujen tosiasioiden lisäksi juuri nämä ammatilliset valinnat ovat yleisöjen arvioinnin kohteena.

Toimittajat itse tyypillisesti katsovat, että valintoja ohjaavat ammatilliset normit ja etiikka. Yleisöjen keskuudessa ne kuitenkin usein koetaan arvolatautuneiksi ja pahimmillaan tarkoitushakuisiksi.

Media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

On myös huomioitava, että pelkkien faktojen lisäksi uutismedia esittää analyyseja, arvioita ja tulkintoja tapahtumista. Niiden myötä kullekin tiedotusvälineelle rakentuu omanlaisensa ”hyväksyttyjen” mielipiteiden ja näkökulmien kirjo. Voidaan ajatella, että media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa havaittua median luottamusindikaattorien heikkenemistä viime vuosina voidaankin selittää sillä, että yhteiskunnallisen eriytymisen ja poliittisen polarisoitumisen myötä kasvava osa yleisöistä kokee valtavirtamedian näissä maissa heijastelevan heikosti omia käsityksiään siitä, mikä on tärkeää ja mitkä ovat hyväksyttäviä tapoja puhua ja ajatella yhteisistä asioista.

Suomalaisten moniselitteinen suhde mediaan

Pohjois-Euroopan maita on totuttu pitämään verrattain korkean ja vakaan yhteiskunnallisen luottamuksen maina, ja se on heijastunut myös mediaan. Ammattimainen, julkisen palvelun vahvan roolin varaan rakentunut ja poliittisesti riippumaton mediajärjestelmä on nauttinut laajaa arvostusta ja taannut samalla kansalaisten korkean medialukutaidon.

Suomessa tästä luottamuksen perinteestä on edelleen nähtävissä merkkejä. Esimerkiksi Eurobarometreissa sekä journalismin tutkimukseen erikoistuneen Reuters-instituutin vuosittaisissa kyselytutkimuksissa Suomi on 2010-luvulla sijoittunut toistuvasti kärkeen vertailtaessa uutisia ja tiedotusvälineitä kohtaan ilmaistua luottamusta maittain.

Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin.

Toisaalta luottamusta suoraan mittaavat kyselyt antavat usein toisistaan poikkeavia tuloksia. Kotimaassa esimerkiksi Tiedebarometrit, Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimukset sekä T-Median ja Taloudellisen tiedotustoimiston Kansan arvot -kyselytutkimukset tuottavat kukin varsin erisuuntaista kuvaa suomalaisten luottamuksesta mediaan instituutiona. On ilmeistä, että kysymyksen muotoilulla, kyselyn ajankohdalla ja vastaajajoukon koostumuksella on vaikutusta tuloksiin.

Suomalaisten mediaa kohtaan yleisesti kokeman luottamuksen laajuudesta ja vahvuudesta ei siten ole yksiselitteistä kuvaa. Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin. Kritiikissä korostuu usein media yhteiskunnallista valtaa käyttävänä instituutiona. Valta nähdään kykynä vaikuttaa sekä kansalaisten mielipiteisiin että poliittiseen päätöksentekoon.

Yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Käsitykset median suuresta vallasta johtavat luonnollisesti odotuksiin siitä, että media käyttää valtaansa vastuullisesti ja edistää yleisesti arvostettuja päämääriä. Tässä yhteydessä korostuvat usein puolueettomuuden ja tasapuolisuuden vaateet.

Median kaupallisuuden nähdään usein myös olevan ristiriidassa vastuullisen käytöksen kanssa. Esimerkiksi yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Luottamus valtamediaan eriytymässä

Yleisöjen mediaa kohtaan ilmaisemasta kritiikistä huolimatta maan johtavat uutismediat nauttivat tutkimuksemme perusteella varsin laajaa arvostusta. Valtaosa kansalaisista kokee Yleisradion, MTV:n ja Helsingin Sanomat jokseenkin luotettavina uutisorganisaatioina.

Tämän ammattimaiseen journalismiin pääosin luottavan enemmistön rinnalle näyttäisi kuitenkin muodostuneen myös Suomessa pieni valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokeva vähemmistö. Tutkimuksemme perusteella siihen kuuluu noin joka kymmenes suomalainen.

Noin joka kymmenes suomalainen kuuluu pieneen, valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokevaan vähemmistöön.

Perinteiseen mediaan luottavien ja sitä kohtaan epäluottamusta kokevien käsitykset median toiminnasta poikkeavat merkittävästi toisistaan. Mediaa luotettavina pitävät kokevat journalismin uutisoivan asioista pääosin totuudenmukaisesti, käsittelevän erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä tasapuolisesti ja toimivan riippumattomina vallankäytön vahtikoirina. Heidän skeptisyytensä mediaa kohtaan kohdistuu ennen kaikkea kaupallisen uutiskilpailun luomiin lieveilmiöihin, piilomainontaan sekä ajoittaiseen journalismin etiikasta lipsumiseen.

Epäluottamusta johtavia kansallisia uutismedioita kohtaan ilmaisevien kokemukset ovat hyvin erisuuntaisia. He näkevät huomattavasti useammin median vääristelevän totuutta, käsittelevän yhteiskunnallisia aiheita yksipuolisesti, kohtelevan politiikan toimijoita puolueellisesti ja olevan vahvasti riippuvaisia valtaa käyttävistä tahoista. Tällaiset näkemykset antavat viitteitä siitä, että myös Suomessa osa yleisöistä kokee valtavirtajournalismin edustavan yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä, joita he eivät tunnista omikseen.

Pysyykö Suomi korkean luottamuksen maana?

Kokonaisuutena Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä laajamittaisesta luottamuksen romahtamisesta perinteiseen mediaan. Kriittisten yleisöjen ilmaisema tyytymättömyys muistuttaa kuitenkin siitä, että skeptisyys ja varauksellisuus sävyttävät usein uutisten seuraamista ja median käyttöä. Mediaa kohtaan koettu ja ilmaistu luottamus on harvoin ehdotonta.

Viimeaikainen keskustelu valeuutisista korostaa nykyisten verkottuneiden tietoympäristöjen epävarmuutta. Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan onkin rapautunut useimmissa länsimaissa. Tämä voi heijastua myös ammattimaista journalismia kohtaan tunnettuun luottamukseen.

Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan on rapautunut useimmissa länsimaissa.

Ei kuitenkaan ole väistämätöntä, että luottamus uutismediaan romahtaa verkon mukana. Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin. Suomessa yleisöjen luottamus uutisiin ja perinteisiin tiedotusvälineisiin ei vaikuttaisikaan viime vuosina kokeneen läheskään samanlaisia kolhuja kuin luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan.

Mediaympäristön muuttuessa on joka tapauksessa selvää, että yleisöt joutuvat yhä enemmän arvioimaan kriittisesti uutisoinnin paikkansapitävyyttä ja sen taustalla olevia tarkoitusperiä. Kansalaisten kriittistä medialukutaitoa tuetaankin nykyään aktiivisesti mediakasvatuksella.

Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin.

Myös toimituksissa etsitään aktiivisesti keinoja luottamuksen vahvistamiseen. Toimitustyön käytäntöjen suurempi läpinäkyvyys, faktantarkistus sekä erilaisten journalismin tekstilajien, kuten uutisen ja mielipiteen, selkeämpi erottelu toisistaan mainitaan usein keinoina yleisöjen luottamuksen vahvistamiseksi. Sosiaalisen ja aatteellisen moninaisuuden vahvistaminen toimitusten sisällä voi myös auttaa voimistamaan yleisöjen luottamusta.

Lopulta uutismedian kyky vaikuttaa itseään kohtaan koettuun luottamukseen on kuitenkin rajallinen. Avoin verkkoympäristö, mobiilit teknologiat ja sosiaalisen median palvelut edistävät mediayleisöjen hajautumista.

Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Vaikka Suomessa uutismediakenttä on edelleen hyvin keskittynyt, julkisen keskustelun polarisoituminen esimerkiksi turvapaikanhakijoihin ja ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä osoittaa, että kansalaisten kokemusmaailmat ovat eriytyneet keskinäistä epäluottamusta ruokkivalla tavalla. Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Markus Ojala on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Janne Matikainen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Luottamuksen perinne kannattelee suomalaista mediaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Markkinakurilla on läheinen suhde niin sanottuun talouskurin (austerity) politiikkaan, joka pitää euroalueen keskeisimpänä ongelmana jäsenmaiden liiallista julkista velkaantumista. Velkaantuminen on sen mukaan merkki kurittomasta taloudenpidosta.

Viime vuosina markkinakuri on saanut yhä näkyvämmän roolin pyrkimyksissä vahvistaa talouskuria. Etenkin saksalaiset poliitikot ja ekonomistit ovat toistuvasti tarjonneet markkinakuria ratkaisuksi talous- ja rahaliiton (EMU) ongelmiin.

Myös Juha Sipilän hallitus linjasi vuonna 2017, että ”talous- ja rahaliiton kehittämisessä on välttämätöntä huomioida markkinakurin merkitys entistä paremmin”. Muutamaa vuotta aiemmin valtiovarainministeriön selvitys tiivisti linjan visiossaan ”markkinakuri-EMUsta”.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan ja miksi sillä on niin tärkeä asema euroalueen talouden hallinnassa ja ohjauksessa.

Avoimeksi on jäänyt myös se, miksi markkinakuria halutaan vahvistaa juuri nyt ja millaisia ongelmia siihen liittyy talousohjauksen mekanismina.

Pohdin näitä kysymyksiä kertaamalla markkinakuriin liittyviä tapahtumia eurokriisin aikana ja sen jälkeen. Esitän lopuksi kriittisesti, että markkinakurin vahvistamisesta on tullut sisäisesti ristiriitainen ja siten käytännössä saavuttamaton tavoite sen pääasiallisille ajureille – Suomi mukaan lukien.

Markkinakuri euroalueen talousohjauksessa

Markkinakuri tarkoittaa yleisesti markkinatoimijoiden velvollisuutta ottaa huomioon rahoittajiinsa kohdistuvat riskit toiminnassaan. Euroalueen kontekstissa markkinakurista puhutaan kuitenkin usein rajatummin jäsenmaiden hallituksiin kohdistuvana velvoitteena, joka heijastuu niiden harjoittamaan talouspolitiikkaan ja erityisesti finanssipolitiikkaan.

Markkinakurilla viitataan tällöin sijoittajien jäsenmaita kurinalaistavaan vaikutukseen, joka välittyy ensi sijassa valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta.

Oletuksena on, että sijoittajat reagoivat euromaan hallituksen politiikkaan arvioiden politiikkatoimien vaikutusta velan takaisinmaksukykyyn, mikä sitten heijastuu valtionvelan korkoon. Taatakseen kohtuulliset velanhoitokustannukset ja viime kädessä maksuvalmiutensa hallituksella on tarve hillitä julkisten menojensa kasvua.

Markkinakuri takaa näin sen, että jäsenmaiden finanssi- ja talouspolitiikka säilyttää sijoittajien luottamuksen.

Markkinakurin toteutumisen tärkein edellytys on, että euroalueen jäsenmaat ovat pakotettuja kattamaan alijäämänsä ottamalla velkaa markkinoilta, sillä suora keskuspankkirahoitus on niiltä kielletty. Tällöin sijoittajat sanelevat sen hinnan (koron), jota valtio maksaa alijäämistään ja velastaan.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä. Koska euroalueelle ei perustettu ylikansallista finanssipoliittista auktoriteettia, jäsenmaat säilyttivät valuuttaunioniin liittyessään asemansa ylivoimaisesti tärkeimpinä finanssipoliittisina toimijoina.

EMUn arkkitehdit tunnistivatkin, että jäsenmaiden harjoittamasta mahdollisesti hyvinkin erisuuntaisesta tulo- ja menopolitiikasta muodostui potentiaalinen uhka valuutan vakaudelle.

Siksi euron pitkäaikainen vakaus näytti edellyttävän jäsenmaiden pysyvää talouskuria. Sen takaamiseksi Maastrichtin sopimukseen laadittiin julkisia alijäämiä ja velkaantumista koskevat rajoitukset, jotka jäsenmaat myöhemmin vahvistivat vakaus- ja kasvusopimuksessa.

Lisäksi kiellettiin muita maita avustamasta velkaongelmiin ajautuneita valtioita (niin sanottu no bailout -lauseke), minkä oli tarkoitus rohkaista markkinat kurinalaistamaan valtioita. Euroalueen talousohjaus nojasi siten sääntöihin ja markkinakuriin.

Markkinakurin toimiminen euroalueen talousohjauksen mekanismina edellytti, ettei euroalueelle voitu luoda niin sanottua viimekätistä lainaajaa (lender of last resort), johon hallitukset tai sen lainoittajat voisivat hädän hetkellä turvautua. Euromaiden ajautumisesta maksukyvyttömyyteen täytyi tulla aito mahdollisuus ja uhka niiden lainoittajille.

Tällöin niin hallitukset kuin niiden velkojatkin joutuisivat toimimaan vastuullisesti, minkä toivottiin ohjaavan jäsenmaita yhtenevään talouspolitiikkaan ja takaavan euroalueen suotuisan kehityksen.

Markkinakurin kriisi

Globaalin finanssikriisin jälkitautina puhjennut euroalueen velkakriisi näytti vuosikymmenen vaihteessa koituvan markkinakurin kohtaloksi. Markkinoiden uhatessa koko euroalueen olemassaoloa valtiojohtajat ja Euroopan keskuspankki (EKP) joutuivat etsimään keinoja heikkojen jäsenmaiden velkakirjoihin kohdistuvan spekulaation hillitsemiseksi.

Kriisin selättämiseksi johtajat tekivät päätöksiä, joiden myötä markkinakurimekanismin toimintaedellytykset heikkenivät oleellisesti. Euroopan vakausmekanismista (EVM) tuli pysyvä rahoitusväline velkaongelmiin joutuville jäsenmaille. EKP käynnisti kriisimaiden velkakirjojen tukiostot.

Lopulta alkusyksystä 2012 EKP ilmoitti olevansa valmis ostamaan tarvittaessa rajattomasti markkinahyökkäyksen kohteeksi joutuvan jäsenmaan velkakirjoja. Siten jäsenmaille oli kriisin seurauksena ilmaantunut jopa kaksi ”viimekätistä lainaajaa”. Se heikensi oleellisesti jäsenmaiden joukkovelkakirjoihin liittyvää riskiä.

Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Samaan aikaan, kun markkinakurin toimintaedellytyksiä heikennettiin, myös ajatus markkinakurista valuutta-alueen ohjausmekanismina koki yleisen uskottavuuskriisin. Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Ensinnäkin tuli selväksi, että talouden yleiset suhdanteet vaikuttavat sijoittajien käyttäytymiseen. Nousukaudella sijoittajilla on taipumus aliarvioida riskejä ja antaa lainaa halvalla. Taantumassa taas riskejä helposti yliarvioidaan ja lainarahan hinta nousee.

Markkinoilla on siten taipumus painostaa hallituksia suhdanteen kannalta vääränlaiseen politiikkaan. Vakauden sijaan markkinat olivatkin osaltaan olleet rakentamassa eurokriisin edellytyksiä.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi. Kun sijoittajat toimivat paniikissa, niiden arvioille alistetut hallitukset ajautuvat pahimmillaan rahoitusongelmiin eivätkä kykene toteuttamaan politiikkaa, jota tarvittaisiin talouden syöksykierteen oikaisemiseksi.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi.

Lisäksi eurokriisin tapahtumat osoittivat, että sijoittajien suhtautumiseen yksittäisen euromaan velkaan vaikuttivat myös monet muut tekijät kuin kyseisen maan politiikka. Esimerkiksi institutionaaliset muutokset euroalueen rakenteessa, keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet ja jopa muiden valtiojohtajien lausunnot heijastuivat sijoittajien käyttäytymiseen ja näkemyksiin yksittäisen jäsenmaan joukkovelkakirjoihin sisältyvistä riskeistä.

Tällöin vaikeuksiin joutuneen jäsenmaan “oikeaoppinenkaan” politiikka velkakestävyytensä parantamiseksi ei välttämättä heijastunut luotottajien alempina korkovaatimuksina.

Yksittäisen hallituksen ja sen lainoittajien välisen vuorovaikutuksen sijaan markkinakuri paljastuikin monin tavoin ulkopuolisilla päätöksillä säädellyksi ilmiöksi. Kuten Brookings-instituutin tutkija Carlo Bastasin osoittaa teoksessaan Saving Europe, kriisin keskellä erityisesti EKP ja Saksa viivyttivät toistuvasti toimenpiteitä markkinaspekulaation rauhoittamiseksi. Näin ne painostivat Italiaa, Espanjaa ja muita velkaongelmiin joutuneita hallituksia toimeenpanemaan yhä rajumpia menoleikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia.

Kriisin tapahtumat heikensivätkin entisestään markkinakuriperiaatteen uskottavuutta euroalueen epäpoliittisena ja tasapuolisena ohjausmekanismina. Markkinapaniikin hyödyntäminen poliittisena strategiana osana eurokriisin aikaisista ratkaisuista käytyä kamppailua herätti kysymyksiä markkinoiden neutraalisuudesta ja niiden käytön oikeutuksesta hallinnan välineenä.

Markkinakuri tekee paluun

Velkakriisin tiimellyksessä johtajat päivittivät pikavauhdilla euroalueen ongelmalliseksi osoittautunutta arkkitehtuuria.

Saksan johdolla velkojamaat ajoivat läpi sopimukset, joilla menetetty markkinakuri pyrittiin korvaamaan entistä vahvemmalla alijäämiä ja velkaantumista rajoittavalla säännöstöllä. Se alisti jäsenmaiden finanssipolitiikan komission tiiviin valvonnan ja muiden maiden vertaisarvioinnin kohteeksi.

Uusista sopimuksista huolimatta useat jäsenmaat jatkoivat vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen rikkomista pitkin 2010-lukua. Alijäämät ja velkaantuneisuus eivät pienentyneet odotetulla tavalla.

Julkisesta velkaantumisesta huolestuneet joutuivat toteamaan, ettei uudistettukaan sääntökehikko ollut riittävän vahva. Mikäli jäsenmaa ei itse hakeudu EVM-ohjelmaan ja luovuta talouspoliittista päätösvaltaansa apua hallinnoivalle “troikalle” – EKP:lle, Euroopan komissiolle ja Kansainväliselle valuuttarahastolle –, EU:lla on vain vähän keinoja taivutella sitä noudattamaan tahtoaan.

Kovan finanssikurin kannattajat ovat arvostelleet sääntöjen valvontaa myös liian poliittiseksi, sillä EU-komissio käyttää harkintaa sääntöjen tulkitsemisessa. Lisäksi valvonnan tärkein käytäntö, liiallisen alijäämän menettely, johtaa helposti ristiriitoihin jäsenmaan hallituksen ja komission välillä ja nostattaa EU-vastaisia mielialoja kansalaisten keskuudessa.

Sääntöperäisen talousohjauksen koetut heikkoudet ovatkin saaneet euroalueen talouskurileirin kääntymään jälleen markkinakurin puoleen keinona taata EMUn vakaus. Viime vuosina Suomen ja muiden velkojamaiden poliitikkojen ja ekonomistien esityslistalla on ollut useampia euroalueen arkkitehtuuriin kohdistuvia uudistuksia, joiden päämääränä on markkinakurin vahvistaminen.

Tällaisia ovat esimerkiksi monet pankkisääntelyä koskevat esitykset, jotka muuttaisivat euromaiden velkakirjojen kohtelua pankkien vakavaraisuussäännöksissä.

Toistaiseksi pisimmälle on kuitenkin edennyt Euroopan komission esitys, joka sallisi pankeille uudenlaisten velkakirjajohdannaisten paketoinnin euromaiden joukkovelkakirjojen pohjalta. Nämä SBBS-johdannaiset (sovereign bond backed securities) toimisivat samalla logiikalla kuin pahamaineiset asuntolainajohdannaiset, jotka näyttelivät keskeistä roolia Yhdysvalloista alkaneessa globaalissa finanssikriisissä.

Markkinakurin vahvistamiseksi on myös esitetty ylivelkaantuneiden jäsenmaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä sekä aiempaa vahvempaa automaatiota sijoittajavastuun toteutumiseen osana EVM-ohjelmia.

Yhteistä viimeaikaisille aloitteille on pyrkimys, että niin sääntelijät ja valvojat kuin luottoluokittajat ja sijoittajatkin kohtelisivat jatkossa euromaiden velkakirjoja entistä epävarmempina ja riskipitoisempina sijoituskohteina. Ajatuksena on, että tällöin sijoittajat painostaisivat ylivelkaantuneet hallitukset sellaiselle vyönkiristys- ja uudistuslinjalle, johon EU-instituutiot eivät niitä pysty pakottamaan.

Markkinakurin utopia

EMUn arkkitehtuuriin tehdyistä muutoksista huolimatta euroalueen perusluonne on pysynyt varsin muuttumattomana. Jäsenmaat ovat edelleen pääasiallisia finanssipoliittisia vallankäyttäjiä. Edes mahdollinen euroalueen oma budjetti, josta jäsenmaat sopivat periaatteen tasolla joulukuussa 2018, ei pienuutensa vuoksi muuta tilannetta oleellisesti. Siksi tarve säädellä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa säilyy jatkossakin keskeisenä euroalueen talousohjauksen prioriteettina.

Euroalueen fundamenttien pysyvyys selittää osaltaan sitä ristiriitaa, että markkinoiden ilmeisestä epävakaudesta huolimatta etenkin velkojamaissa ne nähdään edelleen tärkeässä roolissa euroalueen vakauttajina. Vain markkinoiden uskotaan kykenevän tuottamaan riittävää vastuullisuutta yhteistä valuuttaa käyttävien hallitusten politiikkaan.

Markkinakurin vahvistamisen tiellä on kuitenkin merkittäviä esteitä. Ensinnäkin jäsenmaiden erisuuntaiset edut tekevät markkinakurin voimistamisesta vaikeaa. Heikkoja ja velkaantuneita jäsenmaita on vaikea saada puoltamaan uudistuksia, jotka todennäköisesti lisäisivät niiden velanhoitokustannuksia.

Markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet.

Perustavampi ongelma on, että markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet. Nykytilanteessa jäsenmaiden maksamat korkotasot ovat pikemminkin EKP:n poliittisten päätösten määrittämiä kuin yksityisten sijoittajien asettamia.

Markkinakurin aito palauttaminen edellyttäisikin käytännössä EKP:n vetäytymistä valtioiden joukkovelkakirjamarkkinoilta.

Nykyisen keskuspankkivetoisen finanssikapitalismin aikakaudella tämä on epäuskottava kehityskulku. Rahoitusmarkkinat eivät tule toimeen ilman luottamusta eri toimijoiden maksukykyyn ylläpitävän keskuspankin aktiivisuutta lainamarkkinoilla. EKP:sta on siten tullut omien osto-ohjelmiensa vanki.

Markkinakurin varassa toimivaa EMUa voidaan tässä valossa pitää epärealistisena ja jopa utopistisena hankkeena. Se voisi toteutua ainoastaan, mikäli euroalueelle perustettaisiin oma ”valtiovarainministeriö” eli vahva yhteinen finanssipoliittinen toimintakyky. Tällöin EKP vapautuisi jäsenmaiden epäsuorasta rahoittamisesta.

Markkinakurin innokkaimpina ajureina esiintyvät Saksa ja Suomi ovat kuitenkin toistuvasti torpanneet yritykset kehittää euroaluetta täyden fiskaaliunionin suuntaan. Ne katsovat euroalueen valtiovarainministeriön edustavan vaarallista ”yhteisvastuun” ja ”tulonsiirtounionin” tietä ja uskovat sen siksi pikemminkin rapauttavan markkinakuria. Visio markkinakurin EMUsta kaatuu näin sisäiseen ristiriitaisuuteensa.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Markkinakurin Eurooppa on saavuttamaton utopia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina länsimaissa yleistynyt puhe liberaalin järjestyksen kriisistä heijastelee huolta toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin konsensuksen rapautumisesta. Konsensuksen ajalla liberaalia demokratiaa määritti keskusta-oikeistolaisten ja keskusta-vasemmistolaisten puolueiden vuorottelu hallitusvallassa.

Vuosituhannen vaihteessa myös niiden väliset poliittiset vastakkainasettelut heikkenivät. Tämä oli seurausta ennen kaikkea keskusta-vasemmiston orientoitumisesta uusliberaaliin kolmastieläisyyteen. Sen myötä politiikkaa alkoi luonnehtia vaihtoehdottumuus, teknokraattisuus – ja ”epäpoliittisuus”.

Viime vuosien kehitystä leimaa kansalaisten kasvava tyytymättömyys konsensukseen. Monissa maissa perinteiset valtapuolueet menettävät kannattajakuntaansa uusille tulokkaille. Vaihtoehtoisesti aiempaa radikaalimmat ryhmät kaappaavat niissä vallan, kuten on jo käynyt republikaanipuolueelle Yhdysvalloissa ja Labourille Britanniassa.

Vanhojen eliittien keskuudessa syväänjuurtuneelle konsensusajattelulle oireellisesti nämä uudet toimijat on nimetty – pääosin halventavasti – populisteiksi. Taipumus määritellä kaikki konsensuksen haastaminen populismiksi ilmentää liberaalin eliitin ahdistusta vastakkainasetteluista, joihin ei ole totuttu ja joita ei osata käsitellä.

Liberaalien instituutioiden on muutettava epäpolitisoivia toimintatapojaan ja hyväksyttävä uusi vastakkainasettelujen aika.

Puhe liberaalin järjestyksen kriisistä edustaa toisaalta myös oikeutettua pelkoa siitä, että kasvavat vastakkainasettelut riistäytyvät käsistä ja nostavat valtaan autoritaarisia, demokraattisia instituutioita vastaan hyökkääviä voimia. Sen sijaan, että vastakkainasettelut saisivat demokraattisen purkautumisväylän liberaalien instituutioiden sisällä, itse järjestelmä uhkaa romahtaa anti-liberaalien voimien paineessa.

Juuri tämän kehityskulun patoamiseksi liberaalien instituutioiden on muutettava epäpolitisoivia toimintatapojaan ja hyväksyttävä uusi vastakkainasettelujen aika.

Neutraalin journalismin kriisiytyminen

Journalismi on kaulaansa myöten osallisena liberalismin kriisissä. Keskeisenä julkisen tiedontuotannon käytäntönä ja poliittista viestintää välittävänä instituutiona journalismi muodosti toisen maailmansodan jälkeen välttämättömän tukipilarin, jonka varaan liberaalin demokratian keskustahakuinen konsensus saattoi länsimaissa rakentua. Neutraalius, epäpoliittisuus ja objektiivisuus muodostuivat ammattimaisen journalismin tunnusmerkeiksi ja toimittajien itseymmärrystä määrittäviksi avainihanteiksi.

Uutta vastakkainasettelujen aikaa leimaa aiempaa poliittisempi julkisuus. Millä tahansa julkisuuteen nousevalla asialla on yhä suurempi riski politisoitua eli tulla julkisen kiistelyn ja erilaisista arvomaailmoista kumpuavien tulkintojen ja vaateiden kohteeksi. Neutraaliksi ymmärretyn tiedon ja viestinnän kenttä kaventuu. Tällöin myös journalismin on yhä vaikeampi esiintyä puolueettomana tiedonvälityksenä.

Niin sanotun neutraalin journalismin elintilaa ovat osaltaan kaventaneet tietoisesti poliittista agendaa ajavat, poliittista julkisuutta tiettyjen ideologisten tavoitteiden hyväksi muokkaamaan pyrkivät mediaoperaatiot. Näistä varhaisimpiin lukeutuu Yhdysvalloissa 1990-luvulla aloittanut tv-kanava Fox News, mutta viime vuosina niitä on perustettu erityisesti verkkoon.

Keskeistä niiden toimintaperiaatteessa on rakentaa vastakkainasettelua suhteessa perinteisiin, niin sanottua virallista totuutta välittäviin tiedotusvälineisiin osoittamalla vääristelyä ja puutteita valtavirtajournalismin uutisoinnissa.

Vasta- ja vaihtoehtomedioiden suosio on herättänyt huolta demokraattisen julkisuuden edellytyksistä. Katsotaan, että poliittisesti motivoituneet vaihtoehtomediat saavat yleisöt hakeutumaan yksimielisiin, omaa arvomaailmaa tukevan viestinnän kupliin ja johtavat kansalaisia yhdistävän arvo- ja uskomuspohjan murenemiseen. Pelätään, että kansalaisten erilaisten intressien yhteensovittaminen julkisessa keskustelussa tulee mahdottomaksi, kun jopa yhteiset todellisuuskäsitykset erkanevat.

Huolet ovat osin perusteltuja. Vihapuhe, uhkailu ja vastustajien demonisointi tuntuvat lisääntyneen poliittisessa viestinnässä ja viittaavat kyvyttömyyteen tunnustaa erilaisia päämääriä ajavia toimijoita oikeutettuina poliittisina vastapuolina.

Kuplautumista koskevassa keskustelussa jää kuitenkin usein huomioimatta, että perinteinen uutisointi on pääosin kaikkea muuta kuin moniäänistä ja poliittisesti neutraalia. Juuri tämän yhä suurempi osa kansalaisista on oppinut havaitsemaan.

Siinä missä valtavirtajournalismi asettui tukemaan keskusta-vasemmiston ja keskusta-oikeiston varaan rakentunutta liberaalia konsensusdemokratiaa, vaihtoehtomediat edistävät nyt uusien poliittisten liikkeiden ja puolueiden nousua. Samalla ne purkavat ”valtamedian” yksipuolisia narratiiveja ja haastavat sen kapeaa ideologista liikkumatilaa.

Journalismin politisoituminen

Journalismin muodonmuutosta näennäisestä neutraaliudesta avoimeen poliittisuuteen ajaa kolme osatekijää: uudet vastustajat, muuttuvat yleisöt ja yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen syveneminen.

Ensiksi, kun Donald Trumpin ja perussuomalaisten kaltaiset toimijat hyökkäävät liberaalia valtaeliittiä vastaan, ne tekevät läntisestä valtavirtajournalismista osapuolen tässä kamppailussa. Tällöin journalistien on vaikea vakuuttaa neutraaliuttaan tai kieltää, ettei heillä ole vastustajia. Politisoituminen ei siis ole täysin journalistien omissa käsissä vaan tapahtuu osin heistä riippumatta.

Toiseksi journalismin uutta politisoitumista ajaa uutismedioiden henkiinjäämiskamppailu eli tarve pitää kiinni katoavista yleisöistään. Vaihtoehtomedioiden suosio osoittaa, että yleisöt sitoutuvat vahvemmin uutisvälineisiin, jotka tukevat heidän maailmankuvaansa ja puolustavat heidän tärkeinä pitämiään arvoja.

Kasvaa tarve journalismille, joka tekee vastakkainasetteluista poliittisia eli tuo ne poliittisten vaihtoehtojen piiriin.

Julkisen keskustelun politisoituessa kansalaiset kokevat helposti omien arvojensa olevan yhteiskunnassa uhattuina, ja tällöin myös journalismilta odotetaan selkeämpää ryhmittymistä niiden taakse. Kasvanut paine vastata yleisön odotuksiin näkyy jo perinteisissä viestimissä. Siksi niin sanotusta liberaalista mediasta on vaikea löytää esimerkiksi Trumpin politiikkaa myötäileviä tai maahanmuuton vastustajien kantoja ymmärtäviä artikkeleja.

Tärkein peruste journalismin politisoitumiselle on kuitenkin yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen syveneminen. Kuten filosofi Chantal Mouffe on kirjoituksissaan esittänyt, nykytilanteessa yhteiskunnalliset ristiriidat määrittyvät yhä useammin rationaalisuuden ja moraalisuuden ulottuvuuksilla. Toisin sanoen niitä käsitellään akseleilla oikea–väärä sekä hyvä–paha.

Tällä on taipumus saada meidät ajattelemaan, että kanssamme eri mieltä olevat ovat irrationaalisia ja moraalisesti epäilyttäviä toimijoita. Kun siis ristiriitoja käsitellään ensi sijassa rationaalisina tai moraalikysymyksinä, ne tuottavat vastakkainasetteluja vieraiksi heimoiksi toistensa näkevien ryhmien välillä. Tällöin julkinen keskustelu leirien välillä tulee yhä vaikeammaksi ja vastakkainasettelut jyrkkenevät entisestään.

Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, nykyinen vastakkainasettelujen kasvu ei suinkaan luo suurempaa tarvetta ”neutraalille”, kiistojen ulkopuolelle itsensä asettavalle tiedonvälitykselle. Sen sijaan kasvaa tarve journalismille, joka tekee vastakkainasetteluista poliittisia eli tuo ne poliittisten vaihtoehtojen piiriin.

Tällainen politisoiva journalismi pyrkii purkamaan käsitystä yhteiskunnallisista ristiriidoista järjen ja taantumuksen tai hyvän ja pahan välisinä kamppailuina. Se esittää kamppailun muut osapuolet vaihtoehtoisia poliittisia ratkaisuja tavoittelevina vastustajina ja luo siten keskusteluyhteyden erilaisia arvomaailmoja edustavien ryhmien välille. Näin se palvelee vastakkainasettelujen demokraattista käsittelyä.

Politisoivan journalismin käytännöt

Mitä ristiriitojen onnistunut politisoiminen edellyttää journalismilta? Käytännössä se tarkoittaa luopumista neutraalin ja puolueettoman journalismin ihanteesta.

Puolueettomuuden vaade on tuottanut journalistin, joka pyrkii epäpoliittisuuteen. Hän ei uskalla käsitellä kiistanalaisia aiheita syvällisesti tai ylipäänsä edes tarttua niihin, koska pelkää menettävänsä näennäisen neutraaliutensa ja siten uskottavuutensa journalistina. Tämä tekee journalismista varovaista, välttelevää, turvallisuushakuista – ja nykytilanteessa yhä vähemmän relevanttia yleisöille.

Politisoiva journalisti ei pyri peittelemään, että hänellä on poliittisia ja ideologisia vastustajia. Nykyään niitä ovat usein maahanmuutto- ja pakolaisvastaiset ryhmät, oikeisto- ja vasemmistopopulistiset puolueet, Trump ja autoritaariset hallinnot – tai vaikkapa ”välttämättömiä” talousuudistuksia vastustava ammattiyhdistysliike.

Vastaavasti poliittinen journalisti pyrkii tunnistamaan myös liittolaisia eli omaa arvomaailmaansa puolustavia viiteryhmiä, olivat ne sitten ihmisoikeus- ja tasa-arvoliikkeitä, ympäristöliikkeitä, markkinaliberaaleja globalisteja – tai valtavirran taloustiedeyhteisö.

Omien viiteryhmien ja vastustajien tunnistamisen käytäntö ohjaa journalistia ottamaan selvää erilaisista poliittisista kannoista ja arvioimaan niiden meriittejä.

Omien viiteryhmien ja vastustajien tunnistamisen käytäntö ohjaa journalistia ottamaan selvää erilaisista poliittisista kannoista ja arvioimaan niiden meriittejä. Tämä tuottaa kiinnostavaa, asioita politisoivaa journalismia, joka erittelee vaihtoehtoisia tilanneanalyyseja ja poliittisia ratkaisuja. Enää ei riitä, että kuittaa niitä yleisluontoisilla ja leimaavilla termeillä, kuten ”populismi” tai ”maahanmuuttovastaisuus”.

Poliittisempi ote tarjoaakin journalismille mahdollisuuden tarttua yhteiskunnallisiin ristiriitoihin uudella tavalla. Arkijärjen vastaisesti puolen ottaminen ei sido journalistin käsiä vaan päinvastoin vapauttaa hänet käsittelemään vastustajien argumentteja ilman pelkoa siitä, että häntä syytettäisiin niiden allekirjoittamisesta.

Kohti luottamuksen ansaitsevaa journalismia

Politisoitumisen vaade on monelle toimittajalle epäilemättä vaikea pala nieltäväksi. Vuosikymmenten ajan vahvistettu neutraaliuden ihanne ja epäpoliittinen, puolueettoman tarkkailijan ammatti-identiteetti istuvat syvässä.

Olisi kuitenkin hyväksyttävä, että puolueettomuus oli alun alkaenkin harhakuva – hyödyllinen kertomus, joka tuotti ammattikunnalle yhteiskunnallista oikeutusta aikana, joka korosti kansallista yhtenäisyyttä, uskoi arvovapaaseen tietoon ja kavahti vastakkainasetteluja.

Nyt aika on toinen. Kansainvälistyvän liike-elämän ja hyvinvointivaltioon sitoutuneen työväen intressit yhdistämään pyrkinyt konsensuspolitiikka on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Tuloksena on ollut eriarvoisuuksien repeäminen, vallan kasautuminen ja hallinnan epädemokratisoituminen.

Näissä oloissa liberaalin eliitin ja sitä tukevan asiantuntijakoneiston ei voi enää tulkita ajavan neutraalisti yleistä hyvää. Ne on nähtävä intressiryhmänä muiden joukossa.

Yhtä tärkeää kuin havaita neutraalin tarkkailuaseman mahdottomuus ja siihen takertumisen haitallisuus on ymmärtää, ettei puolueettomuudesta luopumisen tarvitse tarkoittaa journalismin tärkeistä periaatteista ja arvoista luopumista.

Yhtä tärkeää kuin havaita neutraalin tarkkailuaseman mahdottomuus ja siihen takertumisen haitallisuus on ymmärtää, ettei puolueettomuudesta luopumisen tarvitse tarkoittaa journalismin tärkeistä periaatteista ja arvoista luopumista. Poliittinen, sitoutunut ja kantaa ottava journalismi ei ole ristiriidassa objektiivisuuden kanssa: se voi olla moniäänistä, se voi punnita asioita eri kanteilta ja se voi edelleen perustua vahvistettavissa oleviin faktoihin.

Ammattitaitoisesti tehtynä tällainen journalismi voi ansaita luottamuksen myös niiden keskuudessa, jotka eivät jaa kokonaisuudessaan sen maailmankuvaa. Brittilehdistön perinteinen jako Tory-leiriin ja työväenpuolueen äänenkannattajiin osoittaa, että laatujournalismi voi tulkita faktoja ideologisesti latautuneista lähtökohdista ja olla silti sitoutunutta raportoinnin todenperäisyyteen tavalla, jota myös vastapuoli voi kunnioittaa.

Itse asiassa juuri avoin puolueellisuus – se, että toimittaja tekee näkyväksi, mistä näkökulmasta maailmaa tarkkailee – tekee journalismista uskottavampaa ja luotettavampaa kuin piiloutuminen näennäisen neutraaliuden huntuun.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Puolueettoman journalismin aika on ohi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Autoritaarisia hallintoja kaataneiden kansannousujen ja muun viimeaikaisen ruohonjuuritason liikehdinnän yhteydessä on kiinnitetty toistuvasti huomiota blogien, Facebookin, Twitterin ja YouTuben kaltaisten viestintävälineiden käyttöön massojen mobilisoinnissa ja puhuttu internetin ”mullistavasta” vaikutuksesta yhteiskunnallisissa ja poliittisissa muutoksissa.

Myös globaalit 24-tuntiset uutiskanavat, joihin länsimaissa ehdittiin jo 1990-luvulla tottua, ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla, kun kentälle on ilmestynyt Al Jazeeran, Russia Todayn, PressTV:n ja CNC Worldin kaltaisia, länsimaista tiedonvälitystä haastavia kilpailijoita. Viestintäteknologisten ja globaalin mediakentän muutosten myötä mediatutkijoilla on paitsi kasvavaa julkista kysyntää myös tutkimuksellista haastetta osallistua laajempiin akateemisiin ja populaareihin debatteihin maailmanpolitiikasta.

Mitä edellytyksiä mediatutkijoilla sitten on tarkastella maailmanpoliittisia prosesseja ja vallankäyttöä? Populaarissa ja pitkälti myös akateemisessa mediakeskustelussa huomio on viime aikoina kiinnittynyt voimakkaasti niin sanottuihin sosiaalisiin medioihin ja niiden totuttuja tiedonsaannin ja viestinnän käytäntöjä sekä näihin nojaavia valtarakenteita horjuttavaan potentiaaliin. Tämä usein varsin teknologiakeskeinen ja epäanalyyttinen pintakuohu peittää kuitenkin alleen monet muut lähtökohdat ja kysymyksenasettelut, joiden kautta mediatutkijat ovat pyrkineet lähestymään ylikansalliseen vallankäyttöön liittyviä ilmiöitä.

Median roolia kansainvälisessä politiikassa voidaankin tarkastella useista eri näkökulmista. Viime aikoina tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi sotauutisointia, tiedotusvälineiden ja kansallisten hallintojen välistä suhdetta, journalismin uutisointi-, esitys- ja lähdekäytäntöjä, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen mediankäyttöä, vaihtoehtomedioita, median diskursiivista ja ideologista vaikutusvaltaa sekä ylikansallisen tietoisuuden ja julkisuuden rakentumista.

Laajasti katsoen median merkitys kansainvälisessä politiikassa kytkeytyy usein julkisuuden, julkisen mielipiteen, hallitsevien puhetapojen ja julkisen määrittelyvallan kaltaisiin kysymyksiin sekä niihin liittyviin esioletuksiin vallankäytön ja julkisuuden välisestä suhteesta. Tässä artikkelissa lähestyn näitä kysymyksiä keskittyen erityisesti WikiLeaksiin, jota voidaan pitää yhtenä viime vuosien kiinnostavimpana maailmanpoliittisena mediailmiönä. Vaikka monet kansainvälisen politiikan käytännöt valtiovierailuista ja huippukokouksista niin sanottuun julkisuusdiplomatiaan pyrkivät hyödyntämään tiedotusvälineitä, juuri WikiLeaksin kaltaiset, hallitsevia valtarakenteita haastavat aktivismin ja vastarinnan muodot ovat ilmeisimpiä esimerkkejä pyrkimyksistä valjastaa media ja julkisuus maailmanpoliittisen muutoksen välineiksi.

WikiLeaksin informaatiosota

Loppuvuonna 2006 perustettu vuotosivusto WikiLeaks nousi globaaliin tietoisuuteen reilun kolmen vuoden toiminnan jälkeen Yhdysvaltojen johtamia sotia ja maan globaalia diplomatiaa koskeneiden jättimäisten asiakirjavuotojen myötä. WikiLeaks hallitsi vuoden 2010 kansainvälistä uutisagendaa: huhtikuussa se julkisti näyttävästi videon amerikkalaissotilaiden tekemästä ilmaiskusta Bagdadissa, heinäkuussa se toi esille Afganistanin sotaraportit, lokakuussa Irakin miehitystä koskevat dokumentit, ja marraskuun lopussa alkoi Yhdysvaltain diplomaattisähkeiden vähittäinen julkistaminen.

WikiLeaks-julkisuuden räjähdysmäinen kasvu ei ollut sattumaa, sillä vuodesta 2010 lähtien vuotosivuston toimintastrategiaksi näyttäisi tulleen mahdollisimman suuren mediajulkisuuden saaminen julkistamilleen dokumenteille. Niin sanotun Collateral Murder -videon julkistaminen 5. huhtikuuta 2010 järjestetyssä tiedotustilaisuudessa Washingtonin National Press Clubilla oli ensimmäinen osoitus WikiLeaksin aiempaa julkisuushakuisemmasta toimintamallista. Video esittää amerikkalaissotilaiden vähintään 12 siviiliä tappaneen helikopterihyökkäyksen Bagdadissa vuonna 2007, ja sen julkistaminen oli sähköisen median logiikkaa noudattava uutistapahtuma, joka tarjosi toimittajien käyttöön poikkeuksellisen rajua kuva- ja äänimateriaalia.

Tällainen toimintamalli ei ohjannut WikiLeaksia alusta alkaen. Kuten vuotosivuston perustajan Julian Assangen vuodelta 2006 peräisin olevia poliittis-filosofisia kirjoituksia arvioinut filosofi Peter Ludlow on todennut, WikiLeaksin perustamisen taustalla voidaan nähdä pyrkimys tehdä mahdottomaksi tiedon salassa pitämiseen perustuvien verkostojen toiminta. Assange kutsui tällaisia näkemyksensä mukaan autoritaarisia ja suhteetonta valtaa käyttäviä hallinnan verkostoja salaliitoiksi. Vuotojen tarkoitus oli rikkoa salaliittojen toiminnalle keskeisen informaation jaon edellyttämä keskinäinen luottamus, ja siten WikiLeaksin ensimmäisten vuosien toimintaperiaatetta voi kuvata jonkinlaisena tiedon hallintaan perustuvien vallankäytön verkostojen hajottamiseen ja tuhoamiseen tähtäävänä sissisotana.

Alkuaikojen jälkeen Assange näyttää kuitenkin päätelleen, että vaikka tietovuodot saattavat haitata verkostojen toimintaa ja nakertaa niiden sisäistä luottamusta, ne eivät johda valtakeskittymien varsinaiseen hajoamiseen. Ilmeisen epärealistinen pyrkimys salaliittojen tuhoamiseen alkoi väistyä vallankäytön haastamiseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävän toiminnan tieltä. Samalla tuli myös selväksi, ettei pelkkä asiakirjojen julkaiseminen internetissä riitä, vaan sen rinnalle tarvitaan mahdollisimman laajaa mediajulkisuutta.

Tarkkaan käsikirjoitettu Collateral Murder -mediatapahtuma ilmentääkin vuotosivuston toiminnan taustalla olleessa ajattelussa tapahtunutta muutosta: vuodesta 2010 WikiLeaks näyttää keskittyneen iskemään vallankäytön julkisuudenhallintaan kytkeytyvään ulottuvuuteen. Tällöin oletuksena on, että globaalia valtaa käyttävät instituutiot, kuten länsimaiset hallitukset, tiedustelupalvelut ja sotavoimat, ovat ainakin jossain määrin tilivelvollisia paitsi omien kansalaistensa myös globaalin yleisön julkiselle mielipiteelle. Pitääkseen yllä vallankäyttönsä oikeutusta hallinnot pyrkivät kontrolloimaan niistä itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta olemassa olevaa julkista tietoa.

Saadessaan riittävästi mediahuomiota pimitettyä ja raskauttavaa informaatiota instituutioiden toiminnasta julki tuovat vuodot nakertavat vallankäyttäjien legitimiteettiä ja pakottavat niitä korjaamaan toimintaansa yleisen mielipiteen ja kansainvälisten normien mukaiseksi. Mitä heikommaksi hallinto kokee mahdollisuutensa kontrolloida informaatiovirtoja ja estää kielteisiä paljastuksia, sen suurempi paine sillä on välttää kansainvälistä lakia ja normeja rikkovia toimintatapoja. WikiLeaks tulee näin ymmärrettäväksi kamppailuna tiedosta ja julkisesta mielipiteestä, mikä tekee vuotosivustosta nimenomaan julkisuuden kentällä käytävän informaatiosodankäynnin muodon ja välineen: WikiLeaks edustaa kansalaisyhteiskunnan vastarintaa julkisen informaation kontrolliin perustuvalle hallinnalle ja tuottaa näin valvontavaltaa ja vallan tilivelvollisuutta.

Imperiumin vastahyökkäys

Miten relevantteina näitä informaatiosodan ja valvontavallan näkökulmaan liittyviä esioletuksia voi pitää? Skeptikko väittäisi, että jälkimodernin mediaspektaakkelin turruttamat yleisöt ovat jo nähneet kaiken, eivätkä vuodot ja paljastukset itsessään riitä saattamaan valtaa pitäviä instituutioita kriisiin. Julkisuuksien pirstaloituminen, uutismedian kaupallistuminen ja viihteellistyminen, yleisöjen ”tyhmentyminen”, taukoamaton skandaalijournalismi ja yleinen julkisen keskustelun rappio ovat tuottaneet kulttuurisen apatian olotilan, jossa informaation, ”totuuden” ja kriittisen journalismin kaltaiset hyveet ja käytännöt ovat menettäneet kykynsä tuottaa tilivelvollisuutta kansallisten ja taloudellisten intressiensä puitteissa operoiville valtakeskuksille.

Globaalin finanssikriisin ja presidentti Bushin hallinnon julistaman terrorisminvastaisen sodan jälkimainingeissa skeptikon epäilyille näyttäisi olevan katetta. Edes paljastukset talous- ja sotarikoksista eivät ole riittäneet saattamaan vastuullisia tilille: niin Wall Streetin pankkiirit kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ja hallinnon viranomaisetkin ovat toistaiseksi selvinneet tekosistaan ilman yhtään oikeudenkäyntiä. Raskauttavat vuodot väärinkäytöksistä eivät ole myöskään onnistuneet tuottamaan uudenlaisia moraalisesti kestäviä liiketoiminnan ja ulkopolitiikan käytäntöjä. Niinpä keinottelu finanssimarkkinoilla jatkuu kuten ennenkin, ja vaikka Yhdysvallat on lopettanut kidutukset ja vankien luovutukset kiduttaville maille – mikäli presidentti Obamaa on uskominen – maan nykyinen hallinto on vastaavasti lisännyt dramaattisesti miehittämättömillä lennokeilla tehtävien murhaiskujen määrää ilman merkittävää julkista tai poliittista valvontaa.

Vielä vähemmän vuodot ja informaatio ovat onnistuneet muuttamaan kansainvälisen politiikan realiteetteja. Yhdysvallat jatkaa sekä yksipuolisia iskujaan Afrikassa ja Lähi-idässä että Israelin järkähtämätöntä tukemista, vaikka ne olisivat tärkeimpiä yksittäisiä syitä globaalin julkisen mielipiteen Amerikan-vastaisuuteen. Valitun politiikan julkisen oikeutuksen puute ei näytä lopulta olevan merkittävä rajoitus globaalille vallankäytölle.

Tuntuukin monesti liioitellulta ja idealistiselta väittää, että tieto voisi yhä muuttaa maailmaa – etenkään sananvapauden majakoiksi julistautuneissa länsimaissa. Tästä huolimatta ei voi ohittaa tapaa, jolla establishment myös länsimaissa on hyökännyt WikiLeaksia ja sen paljastuksia vastaan. Vuotojen kohteeksi joutuneet instituutiot eivät ole suinkaan nostaneet käsiään pystyyn, vaan ne ovat vastanneet informaatiosodankäyntiin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla. Niinpä esimerkiksi Collateral Murder -tapausta tutkinut Marouf A. Hasian (2012) päätyy analyysissaan siihen, että Yhdysvaltain puolustusvoimien onnistui varsin täydellisesti minimoida helikopterivideon shokeeraava todistusvoima eristämällä se viestinnässään yksittäistapaukseksi ja normalisoimalla retorisesti videolla havaittava toiminta osaksi vaikean ja vaarallisen sodan päivittäistä kaaosta.

Kaikkiaan hallinnan koneistojen vastaisku WikiLeaksin hyökkäykseen on ollut voimakas ja järjestelmällinen: vuotajia on vangittu ja asetettu syytteeseen, WikiLeaksin rahoituskanavat on suljettu ja vuotojen synnyttämää kielteistä julkisuutta on pyritty minimoimaan perinteisin pr-hallinnan keinoin.

Sotilaallista ja hallinnollista valtaa käyttävien instituutioiden voimakasta hyökkäystä WikiLeaksia vastaan ja erilaisia vuotosivuston toimintaa vaikeuttavia julkisia ja yksityisiä toimenpiteitä voidaankin pitää epäsuorina merkkeinä siitä, että informaatiolla ja mediakeskustelulla on yhä merkitystä. Usko sekä tiedon että julkisen päiväjärjestyksen kontrollin keskeiseen rooliin vallankäytössä ei tunnu rapistuneen. Lisäksi vaikka länsimaiden hallinnot eivät olisi huolissaan vuotojen vaikutuksesta julkiseen legitimiteettiinsä omien kansalaistensa silmissä, vuotojen voidaan kokea uhkaavan läntisiä intressejä tukevan politiikan harjoittamista muualla maailmassa. Esimerkiksi Lähi-idässä monien johtajien on julkisen mielipiteen kasvavan Amerikan-vastaisuuden takia yhä vaikeampaa harjoittaa yhteistyötä Yhdysvaltain hallinnon kanssa, ja siksi näitä yhteistyökuvioita joudutaan pitämään mahdollisimman pitkälle salassa ja poissa julkisesta keskustelusta. Autoritaaristen johtajien tukemisen poliittinen hinta on vastaavasti saatettu länsimaissa kokea entistä kovemmaksi vuotojen seurauksena.

Propagandakoneisto ja julkinen päiväjärjestys

On hankalaa arvioida, missä määrin WikiLeaksin harjoittama informaatiosota on ollut tehokasta ja miten paljon sen välittämät Afganistanin ja Irakin sotia koskevat vuodot ovat vaikuttaneet esimerkiksi länsimaiden politiikkaan Lähi-idässä. Yleistäen voisi argumentoida, että varsinaisesti mikään yksittäinen WikiLeaksin välittämä vuoto länsimaiden käymistä sodista ei ole saanut aikaan niin rajua paljastumisen, häpeän, moraalisen tuomion tai oikeudellisen rangaistusvaatimuksen aaltoa, että se olisi kääntänyt maan ulkopoliittista kurssia tai pudottanut päitä hallinnossa. Vuotojen alueellisia ja paikallisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa ei toki ole syytä aliarvioida, mutta erityisesti länsimaiset hallinnot ja eliitit näyttäisivät ainakin päällisin puolin selviytyneen paljastuksista varsin vähäisin vaurioin.

Tästä ne voivat ainakin osittain kiittää maidensa johtavia tiedotusvälineitä. Monissa tapauksissa uutismedia on antautunut hallinnon informaatiosotatoimenpiteiden välineeksi toistamalla uskollisesti johtavien poliitikkojen ja viranomaisten kannanottoja ja kyseenalaistamatta niiden totuudellisuutta tai oikeutusta. Tiedotusvälineiden toimintaa voikin WikiLeaksin tapauksessa tulkita Edward Hermanin ja Noam Chomskyn (1988) klassisen median propagandamallin avulla. Sen mukaan valtamedia institutionaalisten käytäntöjensä ja intressiensä mukaisesti toimii pääsääntöisesti yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen eliitin suukappaleena muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Keskeinen osa Hermanin ja Chomskyn kuvaamaa median toimintalogiikkaa on asettaa mille tahansa informaatiolle joukko suodattimia, jotka takaavat sen, etteivät eliittien intressejä uhkaavat näkemykset saa irrallista sivumainintaa merkittävämpää julkisuutta tai yleistä hyväksyntää. Toisin sanoen tiedotusvälineiden taloudelliset ja ideologiset rajoitteet saavat aikaan niiden taipumuksen uusintaa yhteiskunnan vallitsevia valtarakenteita.

Tiedotusvälineet ovat siis merkittävä osapuoli informaatiosodassa – ja tarkastelemalla niiden omistussuhteita, organisaatiokulttuureja, toimituskäytäntöjä, päiväjärjestystä ja hallitsevia puhetapoja on monin tavoin perusteltua väittää niiden toimivan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliitin äänitorvena ja olevan instituutiona osa vallitsevien valtasuhteiden ylläpitoa. Tästä huolimatta WikiLeaks, tuodessaan julki länsimaiden sotiin ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä massiivisia asiakirjavuotoja, kutsui yhteistyöhön joukon tarkkaan valittuja, johtavia ja yleistä uskottavuutta nauttivia uutismedioita eri puolilla maailmaa. On siis ilmeistä, että WikiLeaksin sisällä nähtiin samojen instituutioiden myös toimivan yhteiskunnallisten valtakamppailujen resurssina ja kenttänä. Kokonaisuutena valtavirtamedia toisin sanoen rakentaa julkisuuden areenan, jota WikiLeaksin kaltainen vastarintaorganisaatio voi käyttää hyväksi – ja jota sen on pakko pyrkiä hyödyntämään saadakseen vuodoillaan aikaan mahdollisimman suuria poliittisia vaikutuksia.

Samaan johtopäätökseen päätyvät myös Herman ja Chomsky, joiden propagandamalli ei nimestään huolimatta suinkaan esitä länsimaisia tiedotusvälineitä hallintojen vapaasti käytettävissä olevina passiivisina megafoneina. Eliittejä suosivista rakenteellis-ideologisista lähtökohdistaan huolimatta valtamedian vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan myös kansalaisyhteiskunnan on mahdollista saavuttaa voittoja informaatiosodankäynnin keinoin. Toisaalta poliittiseen muutokseen tähtäävä vastarinta ei myöskään internetin ja näennäisesti portinvartijattoman verkkoviestinnän aikakaudella voi kääntää selkäänsä institutionaaliselle valtamedialle. Kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskeisimpiä tavoitteita on edelleen pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan hallitsevien tiedotusvälineiden agendaan ja niiden suosimiin näkökulmiin suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Agendan eli julkisten puheenaiheiden asettaminen sekä kehysten eli tapahtumien uutisoinnille rutiininomaisten näkökulmien määrittäminen ovat tiedotusvälineiden käyttämän vallan keskeisimpiä ja usein huomaamattomimpia muotoja. Informaatiosodankäyntiä päällisin puolin luonnehtivien yksittäisten paljastusten, uutisvoittojen ja skandaalien sijaan olennaisinta WikiLeaksin vuodoissa saattaakin olla niiden kumulatiivinen vaikutus yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Siviiliuhreista piittaamattomia sodankäynnin käytäntöjä, hallintojen läpinäkymättömyyttä, kyseenalaisia motiiveja ja ulkopolitiikan kaksoisstandardeja alleviivaavat vuodot ovat tiedotusvälineissä tulleet osaksi jo valmiiksi varsin kielteistä sotauutisointia.

Rutiininomaiset uutiset taistelujen jatkumisesta, konfliktien näennäisestä päättymättömyydestä, uusista siviiliuhreista ja yleisestä näköalattomuudesta terrorismin vastaisen sodankäynnin suhteen ovat ajan mittaan nakertaneet länsimaiden käymien sotien oikeutusta kansalaisten silmissä, lisänneet hallitsevan politiikan arvostelua ja voimistaneet monessa maassa hallitusten painetta vetää sotilaansa pois Lähi-idästä. WikiLeaks-vuodot ovat entisestään lisänneet sodalle kriittistä julkisuutta, ja niiden valtava volyymi on taannut pitkään jatkuvan paljastusten ja kielteisten uutisten virran, jonka rakentamaa metanarratiivia poliitikkojen ja viranomaisten on vaikea kääntää edukseen. Brittilehdistön Irak-uutisointia koskevassa tutkimuksessaan Piers Robinsonin johtama tutkimusryhmä (2010) korostaa juuri näiden uutisoinnin pitkän aikavälin vaikutusten merkitystä Irakin sodasta rakentuneen kriittisen julkisen mielipiteen ja poliittisen keskustelun muovaajina Iso-Britanniassa.

Tästä näkökulmasta WikiLeaksin kulttuurinen vaikutusvalta kiteytyykin siinä, että vuotosivusto on muokannut eliiteille kiusallista julkista päiväjärjestystä, vahvistanut kansallisten tiedotusvälineiden kriittisiä tulkintakehikkoja omien hallintojen käymiin sotiin sekä ennen kaikkea tarjonnut toimittajille viranomaisista riippumattoman tietolähteen. Vuotojen myötä länsimaiden muovaaman maailmanjärjestyksen epäkohtia esiin tuova narratiivi on läpäissyt ainakin hetkellisesti myös valtavirran uutisorganisaatiot. Mikä vielä tärkeämpää, vuodot ovat auttaneet toimittajien kyseenalaistamaan omia lähdekäytäntöjään sekä viranomaistahojen jakamaa tietoa. Diplomaattisähkevuotojen julkisuutta Australiassa ja Israelissa tarkastelleet mediatutkijat Robert Handley ja Amani Ismail (2012) ovat arvioineet, että vuodot antoivat journalisteille mahdollisuuksia kyseenalaistaa yleensä itsestään selvänä pidettyä ”kansallisen edun” konsensusta kyseisten maiden ulkopolitiikassa. WikiLeaksin mahdolliset pidempiaikaiset vaikutukset journalistiseen kulttuuriin jäävät kuitenkin nähtäviksi.

Media maailmanpolitiikan kamppailuissa

Globaaleissa politiikan kamppailuissa uutismedian roolia on vaikea määrittää yksiselitteisesti. Sekä tiedotusvälineiden lyhytaikaiset että pitkän aikavälin vaikutukset ovat varsin ristiriitaisia suhteessa vallankäyttöön. Lyhyen tähtäimen tarkastelussa korostuu informaatiosodankäynnin näkökulma. Tällöin huomio kiinnittyy yhtäältä valtaeliittien hallitsevaan asemaan median päiväjärjestyksen ja sen suosimien kehysten asettajana sekä erilaisiin valtamedian ”suodattimiin”, jotka karsivat tehokkaasti hallitseville intresseille kriittisiä toimijoita ja näkökulmia julkisuudesta. Toisaalta informaatiosodan näkökulma muistuttaa, etteivät kaikki uutismedian toimintatavat ja käytännöt suosi eliittien intressejä, niinpä myös vastarinnalla on kyky hyödyntää tiedotusvälineitä ja hetkellisesti kääntää merkityskamppailun valtasuhteita päälaelleen.

Pitkän aikavälin näkökulma korostaa uutismedian asemaa yleisen poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin rakentajana. Myös tämä tarkastelu tuottaa varsin avoimen asetelman. Yhtäältä valtamediaa luonnehtii ideologinen konservatismi ja status quon ylläpito, mikä pohjaa uutismedian rakenteelliseen ja institutionaaliseen asemaan elimellisenä osana yhteiskuntien hallintaa ja kulttuurista uusintamista. Näiden rakenteellisten suhteiden tuloksena mediavälitteisellä todellisuudella on taipumus asettua eliittien intressejä tukeviin kehyksiin. Toisaalta myös pitkällä aikavälillä mediaesitykset pohjaavat lopulta todellisuuden tapahtumiin, jotka eivät ole yksittäisten toimijoiden hallittavissa.

Tapahtumat rajoittavat uutismedian ja eliitin hallintavaltaa kahdella tavalla. Ensiksi tapahtumien itsensä luonne rajoittaa niistä tehtyjä mahdollisia esityksiä. Toiseksi rakentaessaan esityksiä tapahtumista uutismedia ja valtaeliitti eivät voi aukottomasti määrätä niistä tehtyjä tulkintoja, vaan mediaesitykset tarjoavat aina myös toisinajattelun ja -esittämisen mahdollisuuksia. Valtainstituutioiden kyky hallita sekä poliittista toimintaympäristöä että valtasuhteiden kulttuurista uusintamista ovat jatkuvasti siis ainakin potentiaalisesti vaakalaudalla.

Kirjallisuutta

Handley, Robert L. ja Ismail, Amani (2012): A watchdog to reckon with: Delivering WikiLeaks in the Israeli and Australian press, Journalism, Online First.

Hasian, Marouf A. (2012): Watching the Domestication of the Wikileaks Helicopter Controversy, Communication Quarterly 60(2): 190–209.

Herman, Edward S. ja Chomsky, Noam (1988): Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. New York: Pantheon Books.

Robinson, Piers, Goddard Peter, Parry Katy, Murray, Craig ja Taylor, Philip M. (2010): Pockets of Resistance: British News Media, War and Theory in the 2003 Invasion of Iraq. Manchester: Manchester University Press.

Artikkelikuva: Wikipedia commons

Julkaisu Mitä WikiLeaks kertoo median roolista poliittisissa kamppailuissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.